Isä Georges Florovski (opetuspuhe)

Isä Georges Florovski - uuspatristisen synteesin kehittäjä

Nuoruusvuodet

Professori Georges Florovski syntyi Odessan lähellä Elizavetgradissa Ukrainassa 28. elokuuta vuonna 1893. Hän oli kuuden kuukauden ikäinen, kun perhe muutti asumaan Odessaan. Florovskin mukaan “Odessa oli sanan syvässä merkityksessä hänen kotikaupunkinsa”. Nuori Georges tutustui jo koulussa monikulttuuriseen yhteisöön, jonka muodostivat venäläiset, ukrainalaiset, valkovenäläiset, juutalaiset, italialaiset ja kreikkalaiset oppilaat.

Hänen isänsä Vasili (1852-1928) oli pappi. Suvun nimi Florovski periytyy isä Vasilin syntymäpaikan Novgorodin lähellä sijainneen Pyhän Floroksen seurakunnan mukaan.

Vasili Florovski opiskeli teologiaa ensin Novgorodin seminaarissa ja sen jälkeen Moskovan teologisessa akatemiassa. Hänet vihittiin papiksi vuonna 1883 ja hän opetti uskontoa keskiasteen koulussa.

Vuonna 1905 isä Vasili nimitettiin Odessan Kristuksen kirkastumisen katedraalin kirkkoherraksi. Isä Vasili toimi katedraalin kirkkoherrana 15 vuotta. Hänen vaimonsa Klaudia Poprouzhenko (1863-1933) oli pappisperheestä. Heillä oli neljä lasta: Vasili, Klaudia, Antoni ja Georges.

Georges kävi Odessan valtion kymnaasia ja menestyi erityisen hyvin historiassa ja filosofiassa. Hän opiskeli kymnaasin jälkeen filosofiaa Odessan yliopistossa, jossa hänen opettajinaan toimivat A.P. Kazanski ja Nikolai Lange. Filosofian lisäksi Florovski opiskeli myös historiaa, filologiaa ja matematiikkaa.

Georges Florovski hyötyi selkeästi Venäjän elävästä kasvatuksellisesta ja kulttuurisesta kokemuksesta, joka kukoisti 1800-luvun lopulla ja tuotti monia lahjakkaita oppineita. Venäläisessä kulttuurielämässä näkyi 1800-luvun lopulla myös taiteen ja runouden herääminen.

Vjatseslav Ivanov (1866-1949), Konstantin Balmont (1867-1943), Andrei Belyi (1880-1934) ja Aleksander Blok (1880-1921) olivat tunnetuimpia venäläisiä symbolisteja. Tämä kirjallinen ja taiteellinen renessanssi suuntautui positivismia ja materialismia vastaan. Virtaus ei merkinnyt älymystön paluuta ortodoksisen kirkon ajatteluun. Sen sijaan uskonnollinen ajattelu ja problematiikka sai osakseen huomiota näissä taiteilijapiireissä.

1900-luvun alussa syntyi Venäjällä useasta eri lähteestä kulttuurirenessanssi, joka vaikutti paitsi kirjallisuudessa myös uskonnon ja filosofian alueella. Vuonna 1901 aloitti Pietarissa toimintansa ns.”uskonnollis-filosofinen kokous”. Vuonna 1903 ilmestyi Moskovassa esseekokoelma “Idealismin ongelmia”, jonka toimitti Pavel Novgorodtsev (1866-1924). Siihen olivat kirjoittaneet mm. Nikolai Berdjajev (1874-1948), Simon Frank (1877-1950) ja Sergei Bulgakov (1871-1944), kaikki entisiä marxilaisia.

Marxismia vastustanut älymystö alkoi julkaista vuonna 1909 kokoomateosta Vehi. Tämän liikkeen uusia voimia edustivat Mihail Geršenzon (1869-1925), Pjotr Struve (1870-1944) ja Aleksander Izgojev (1872-1935),

Aloittaessaan 18-vuotiaana yliopisto-opinnot nuori Georges oli jo lukenut useita tieteellisiä kirjoja Venäjän historiasta, Kirkon historiasta ja aikakauden venäläisestä uskonnollisesta ajattelusta.

Eikä hänen lukemisensa rajoittunut pelkästään venäjänkielisiin teoksiin. Florovskin rakkaus lukemiseen johti hänet muiden kielten opiskeluun ja vieraskielisen kirjallisuuden lukemiseen. Näinä vuosina hän oppi englantia, ranskaa, saksaa, latinaa, kreikkaa ja hepreaa.

Filosofian ja psykologian lisäksi Florovskia kiinnostivat matematiikka, kemia ja fysiologia. Vuonna 1916 hän sai valmiiksi filosofian loppututkinnon. Kolme vuotta myöhemmin hän sai dosentin pätevyyden ja viran Odessan yliopiston filosofisesta tiedekunnasta.

Vallankumous ja emigraatio

Venäjän vallankumouksen jälkimyllerrykset vaikuttivat lähes kaikkiin Florovskin perheen jäseniin. Vuonna 1920 Georges muutti vanhempiensa ja veljensä Antonin kanssa Sofiaan, Bulgariaan. Hän liittyi Sofiassa pieneen oppineiden ja kirjailijoiden ryhmään.

Liike tähdensi Venäjän kansan myönteisiä aasialaisia ja tataarisia aineksia. Niistä Florovski ei ollut kiinnostunut, vaan hän korosti venäläisten bysanttilaisortodoksista uskon ja kulttuurin perintöä. Koska lokakuun vallankumous vuonna 1917 oli halvaannuttanut venäläisen hengen, ei yhteys keskiajan Venäjään ollut enää poliittinen, kulttuurinen vaan teologinen. Florovski tunnusti ainoastaan kristillisen totuuden, joka eletään todeksi apostolisessa ja katolisessa kirkossa.

Florovskin mukaan eurooppalaiset elivät 1920-luvun alussa hengellisen rappion aikaa, joka johti ihmiset uskonnon monismiin, teosofiaan ja jopa buddhalaisuuteen. Läntinen mystiikka oli läheisessä yhteydessä läntiseen rationalistiseen ajatteluun. Ihmiset olivat menettäneet uskonsa protestanttisen skolastiikan tyhjiin uskonmääritelmiin ja roomalaiskatolisen kirkon lainomaiseen uskonoppiin.

Hengen luovuus perustui läntisessä filosofisessa ajattelussa (Henri Bergson) enemmän psykofysiologian, psykiatrian ja biologian “objektiivisiin todisteisiin” kuin hengen sisäiseen kokemukseen. Euroopassa ja erityisesti Saksassa filosofisen toiminnan laajeneminen yhdistyi juutalaistaustaisten älymystön edustajien vaikutuksen kasvuun. Henri Bergsonin (1859-1941) ja Edmund Husserlin (1859-1938) lisäksi tähän ryhmään kuuluivat Otto Weininger (1880-1903), Herman Minkowsky (1864-1909), Georg Simmel (1858-1918) ja Sigmund Freud (1856-1939).

Uskonnollista juutalaista filosofiaa yhdisti roomalaiskatolisen ajattelun kanssa sama lainomainen henki. Ei ollut sattuma, että latinalainen kirkko oli perinyt messiaanisen teokratia-ajattelun vanhan Israelin traditiosta ja muotoutunut vähitellen paavin hallitsemaksi kirkkovaltioksi. Georges Florovskin mukaan juutalaisuudessa ja latinalaisessa kirkossa vallitsee samanlainen juridinen näkemys hyvästä ja pahasta, synnistä ja ansiosta.

Edes läntiset mystikot eivät näe Jumalaa Uuden testamentin armahtavana Isänä, vaan pikemmin Vanhan liiton kauhistuttavana tuomarina. Rationalistinen mystiikka oli johtanut naturalistiseen taikauskoon ja okkultismiin.

Florovski hylkäsi tietoisesti lainomaisen läntisen näkemyksen alkuperäisestä synnistä (perisynnistä). Pahuuden merkitystä ei hänen mukaansa tule tarkastella syyllisyyden käsittein. Ihmisen synnin alkumuoto ei ollut pelkästään väärä valinta, vaan se, että ihminen kieltäytyi kasvamasta Jumalan yhteyteen eikä halunnut palvella Häntä.

Georges Florovski sai Sofiassa valmiiksi väitöskirjansa Alexander Herzenistä. Joulukuussa vuonna 1921 Georges lähti Sofiasta ja muutti asumaan Prahaan. Hän opetti vuosina 1922-1926 lain filosofiaa Prahan venäläisessä tiedekunnassa. Hänen veljestään Antonista tuli myöhemmin Prahan yliopiston historian professori.

Vuonna 1922 Georges solmi avioliiton Ksenia Ivanovna Simonovan kanssa. Ksenian isä oli aikoinaan toiminut Viipurin venäläisessä kymnaasissa vararehtorina.

Uuspatristista synteesiä

Georges Florovski ymmärsi 1920-luvun alkupuolella, kuinka Venäjän henkinen elämä joutui hakoteille ja päättyi vallankumouksen tuhotulvaan 1917. Florovski halusi nostattaa hengellisen taistelun ja elävöittää ortodoksisen kristillisyyden mukaista uskoa ja elämää. Hän koki sen filosofisen ja teologisen tutkimustyönsä haasteena.

Florovski muokkasi huolellisesti 1920-luvulla peruskäsityksensä historiasta. Hänen käsityksensä poikkesi perinteisestä venäläisen älymystön näkemyksestä, sillä hän ei uskonut siihen, että kaikki maailman tapahtumat määräytyvät lainalaisuuksien mukaisesti (determinismi) eikä mikään riipu tahdon vapaasta valinnasta.

Historian luovuus perustuu Jumalan ilmoitukseen historiassa ja tämä ilmoitus huipentuu Kristuksen ihmiseksi syntymiseen. Kristuksen lihaksituleminen on kristillisen uskon syvin ilo. Georges Florovskille historia ei ole näytelmä eikä panoraama, se on tapahtumasarja. Kirkkohistorioitsijalle historia on samanaikaisesti pyhä salaisuus ja tragedia, pelastuksen salaisuus ja synnin tragedia.

Kreikkalaiset ja roomalaiset harjoittivat historian kirjoitusta, mutta heidän näkemyksensä historiasta oli historiaton. Isä Georges korostaa, etteivät antiikin Kreikan ja Rooman historioitsijat olleet filosofeja. He olivat parhaimmillaan loistavia elämän tarkkailijoita, mutta usein pikemminkin moralisteja, taiteilijoita, poliitikkoja ja kaunopuhujia kuin ajattelijoita. Muinaisen Kreikan filosofit etsivät pysyvyyttä ja muuttumattomuutta. Muinainen historiankirjoitus oli pessimististä. Historia oli väistämätön kertomus kuolemasta ja rappeutumisesta. Historialla ei ollut loppua eikä päämäärää.

Kristinusko merkitsi älyllistä vallankumousta, ihmisen arvojen ja käsitysten radikaalia muutosta ja uutta suuntautumista. Kristinusko on eskatologinen ja sen vuoksi olennaisesti historiallinen uskonto. Kristuksen tuleminen maailmaan, hänen syntymisensä ihmiseksi, hänen ristinsä ja ylösnousemuksensa ovat eskatologisia ja historiallisia tapahtumia. Mutta Kristuksessa eivät keskeistä ole tapahtumat, vaan Hänen persoonansa ihmiskunnan pelastajana. Ihmisen historia ei Kristuksessa enää ole merkityksetön kertomus eikä tapahtumien kaoottinen tulva.

Florovskin mukaan ihmisen hengellisen elämän kehittyminen kasvaa ihmisen osallistumisesta Jumalan vapaudesta. Hänen näkemyksensä pyhästä historiasta, askeesista, kristillisestä hellenismistä ja uuspatristisesta synteesistä kasvaa Bysantin kehittymisen ja uudistumisen teologiasta. Pelastuminen Kristuksessa on ennen muuta vapautumista kuolemasta ja rappiosta ja se merkitsee ihmisluonnon alkuperäisen kokonaisuuden ja tasapainon eheytymistä.

Bysantin teologisessa omistautumisessa kristologiaan ja sen mukaisista väittelyissä kehittyi näkemys Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta. Sen luovan synteesin kehitti pyhittäjä Maksimos Tunnustaja (k. 662). Hänen mukaansa ihminen luotiin niin, että Jumala saattoi syntyä ihmiseksi.

Bysantin patristinen, sakramentaalinen ja liturginen perinne käsittivät ihmisen vapauden pelastuksen olennaisena osana. Inhimillinen vapaus tuhoaa itsensä hylätessään Jumalan. Ihminen lakkaa Jumalan ulkopuolella olemasta alkuperäisesti ja todellisesti inhimillinen. Saatana orjuuttaa ihmistä kuoleman kautta.

Ihmisen ja Jumalan loukkaamaton ykseys, jonka Kristus perusti, on bysanttilaisen liturgian doksologisen teologian ydin. Siinä korostuu vastuu ihmisen pelastumisesta kirkkoyhteisössä. Florovskin mukaan “kristinusko on liturginen uskonto. Kirkko on ennen muuta jumalanpalvelusta suorittava yhteisö. Ensin tulee jumalanpalvelus, sitten oppi ja kurinalaisuus”.

Itseoppinut teologi

Pyhän Sergein ortodoksinen teologinen instituutti aloitti toimintansa Pariisissa 30. huhtikuuta 1925. Sen ensimmäiseksi rehtoriksi valittiin entinen marxilainen taloustieteilijä Sergei Bulgakov (1871-1944).

Georges Florovski siirtyi 1926 Pariisiin ja hänestä tuli Sergein instituutin patristiikan ja myöhemmin systemaattisen teologian professori.

Florovski löysi patristiikasta todellisen kutsumuksensa. Patristiikasta muodostui hänelle autenttisen ortodoksisen teologian tunnusmerkiksi ja myös ekumeeniseen liikkeeseen kohdistuneen kritiikin lähteeksi. Hän kirjoitti paljon varhaiskristillisistä isistä, seitsemän ekumeenisen kirkolliskokouksen “kultakauden isistä”, bysanttilaisista teologeista ja myös venäläisen teologian historiasta.

Kun ajattelee isä Georges Florovskin tieteellistä oppineisuutta on yllättävää havaita, että hän oli itseoppinut teologi, jolta puuttui muodollinen teologinen koulutus. Hän luonnehti itseään “itseoppineeksi teologiksi, eräänlaiseksi harrastelijaksi”. Oman kertomansa mukaan “hän ei oppinut teologiaa koulussa, vaan Kirkossa. Ensiksi Kirkon liturgisista kirjoista ja paljon myöhemmin pyhien isien kirjoituksista”.

Isä Georges muisteli myöhemmin, kuinka valmistautumaton hän oli opettamaan patristiikkaa Pariisissa 1926. Hän kirjoitti: “Minun oli ensiksi itse opittava asiat, jotka minun piti opettaa opiskelijoille. Pariisin kahtena ensimmäisenä professorivuotenani luin järjestelmällisesti suurten kirkkoisien teoksia, osin alkukielellä, osin käännöksinä. Opiskelin ensisijaisia lähteitä ennen kuin siirryin kirjallisuuteen. Ehkä juuri sen vuoksi kirjoitukseni vaikuttavat niin “vanhanaikaisilta”.

Sergei Bulgakovin ja Pavel Florenskin (1882-1937) ns. sofiologia eli jumalallisen viisauden oppi sai 1930-luvulla osakseen yleisortodoksisen tuomion. Bulgakov opetti, että Jumalan ja luomakunnan välillä on side. Se on jumalallinen idea, Jumalan rakkauden kohde, rakkauksien rakkaus. Jumalansynnyttäjä on tytär ja morsian, vaimo ja äiti, pyhän Kolminaisuuden kauneus, jumalallinen viisaus.

Georges Florovski oli teologisen komission jäsen ja joutui tutkimaan Bulgakovin sofiologiaa. Hän oli vakuuttunut, ettei Florenskin ja Bulgakovin sofiologisille käsityksille löytynyt perusteita eikä tuke ortodoksisen kirkon liturgisista teksteistä eikä ikonografiasta.

Toista maailmansotaa edeltävinä vuosina Georges Florovski teki laajaa tutkimustyötä Euroopan eri kirjastoissa. Häneltä ilmestyi Pariisissa 1930-luvun alussa venäjäksi kaksi ortodoksisen patristiikan perusteosta: “Neljännen vuosisadan isät” (1931) ja “Bysanttilaiset isät viidenneltä kahdeksannelle vuosisadalle” (1933). Teokset pohjautuivat luentoihin, jotka hän piti vuosina 1928-1931 pyhän Sergein teologisessa instituutissa. Kirjoittajalla oli selkeä kuva siitä, että patristiikan olemus on jotain muuta kuin kirjallisuushistoriaa.

Vuonna 1936 Florovski piti Ateenan ortodoksisten teologien kokouksessa esitelmän patristiikasta ja nykyaikaisesta teologiasta. Siinä hän toi painokkaasti esille bysanttilaiset teologit pyhän Gregorios Palamaksen (k.1359), pyhän Nikolaos Kabasilaksen (k. noin 1390) ja pyhän Simeon Tessalonikilaisen (k.1429).

Bysanttilainen teologia oli Florovskin mukaan patristisen kauden luovaa jatkoa. Hän luonnehti pyhän Gregorios Palamaksen teologiaa “tosiasioiden teologiksi”, joka perustui Kirkon traditioon, mutta ei ollut toistoteologiaa. Pyhä Gregorios Palamas laajensi luovasti Kirkon ensimmäisten vuosisatojen opettajien teologista ajattelua. Hänen keskeinen teologinen opetuksensa kiteytyy totuuteen: Elävä Jumala on ihmisen persoonallisen kokemuksen saavutettavissa, koska Jumala itse jakoi oman elämänsä ihmisyyden kanssa.

Venäläisen teologian tiet

Vuonna 1937 ilmestyi Pariisissa venäjäksi teos “Venäläisen teologian tiet”. Isä Georges esittää tässä teoksessaan monipuolisen historian ja teologian analyysin venäläisen teologian läntisistä vaikutteista, kun skolastiikka, pietismi ja idealismi levisivät Venäjälle. Florovski luonnehtii tätä historian ajanjaksoa (1400-1700-lukua) ortodoksisen teologian pseudomorfoosiksi eli vääristymäksi, josta seurasi että Venäjän kirkon teologinen yhteys bysanttilaiseen ajatteluun katkesi. Venäjä alkoi jo 1400-luvulla kehittää ja voimistaa suhteitaan länteen.

Tsaari Pietari Suuri halusi uudistaa Venäjän länsimaisten esikuvien mukaiseksi eurooppalaiseksi suurvallaksi. Hänen suorittamansa uudistukset merkitsivät valtion länsimaistamista, mutta myös Venäjän ortodoksisen kirkon elämän maallistamista.

Pietari Suuri pakotti Novgorodin hengellisen akatemian lopettamaan toimintansa. Akatemiassa oli vähän aikaisemmin otettu käyttöön kreikkalais-venäläinen kasvatusjärjestelmä, jossa pyrittiin elvyttämään patristiikan tutkimusta. Tsaarin lyhytnäköinen politiikka viivästytti Venäjällä ortodoksisen patristisen teologian elpymistä yli sadalla vuodella.

Venäjän ortodoksisessa kirkossa alkoi Pietari Suuren aikana ns. “Baabelin vankeus”. Vankeus merkitsi kirkon hengellisen arvovallan mitätöimistä. Ortodoksisesta papistosta kehittyi Venäjällä peloteltu yhteiskuntaluokka jo pari vuosisataa ennen kommunistien terroria. Papiston jäseniä rangaistiin ankarasti mitättömistä ja usein keksityistä rikkomuksista.

Teologinen opetus oli Venäjällä 1700-luvun alkupuolella paljossa roomalaiskatolisen esikuvan mukaista ja loppupuolella protestanttisen skolastiikan läpitunkemaa. Omaperäisenä ja luovana tutkijana Florovski taisteli tämän historian ongelman kanssa: Venäjä oli saanut Bysantista idän kristillisyyden ja kulttuurin, ja kuitenkaan ortodoksinen kristillisyys ei kehittynyt Venäjällä luonnollisesti ja luovasti bysanttilaisen esikuvan mukaisesti. Venäjä omaksui lähes kritiikittömästi läntiset vaikutteet eli latinalaisen skolastiikan ja myöhemmin protestanttisen pietismin ja idealismin.

Florovskin mukaan protestanttiset vaikutteet houkuttelivat venäläiset raamatulliseen fundamentalismiin, maallistuneeseen hengellisyyteen ja moralismiin. Kuitenkin näiden vaikutteiden pahin harha kätkeytyi panteismin tukemiseen, maailmankaikkeuden naturalistiseen näkemiseen ja uskonnollisen elämän tyydyttämiseen kirkon ulkopuolella.

Sen seurauksena Venäjän älymystö erottautui psykologisesti venäläisestä uskonnollisesta tietoisuudesta eli venäläisestä kansasta ja sen elämästä. Älymystö omaksui innokkaasti lännen valheellisia ideologioita. Heidän elämäänsä leimasi epäusko ja rationalistinen liberalismi. Ortodoksisuus miellettiin “yksinkertaisen kansan” uskonnoksi. Yhteiskunnan alemmat kansanluokat ylläpitivät uskontoa enimmäkseen taikauskoisessa ja kansanomaisessa merkityksessä.

Kristinusko lakkasi Venäjällä olemasta varsinainen kansan uskonto. Tavalliset ihmiset hakeutuivat 1800-luvulla enimmäkseen näennäisintellektualismin, materialismin ja sosialismin pariin. He pääsivät marxilaisuuden ja darwinismin makuun ja juopuivat molemmista. Kansanomainen ja talonpoikainen ortodoksisuus kulki tiensä päähän. Oppineisuus ja intellektualismi ei toisaalta taannut ortodoksisen kristillisyyden syvällistä tuntemusta.

Venäjän kirkon teologisen opetuksen ja käytännön välillä vallitsi ristiriita. Jumalanpalvelukset toimitettiin kirkkoslaaviksi, mutta akatemioissa ja seminaareissa opetettiin latinaksi. Latinalaisvaikutteisella kouluteologialla ei ollut juuria venäläisessä elämässä.

Venäläiset unohtivat, että ortodoksisten isien teologia tulee omaksua sisältäpäin. Pyhien isien teologisen ajattelun ja käytännön seuraaminen tarkoittaa uskollisuutta patristiselle hengelle ei pelkästään isien kirjaimelle. Florovskin mukaan venäläinen teologia rikkoi hätäisesti ja huolettomasti yhteydet hellenistisiin ja bysanttilaisiin perinteisiin ja yhteyksiin. Bysantin teologisen tradition hylkääminen merkitse venäläiselle teologiselle sielulle “luovuuden kuolemaa jopa itsemurhaa”. Venäläiset unohtivat, että patristinen traditio on tarkoitettu elettäväksi ei pelkästään säilytettäväksi. Vasta 1800-luvun lopulla Venäjällä alettiin etsiä vanhoja bysanttilaisia kulttuurijuuria.

“Venäläisen teologian tiet” on omakohtainen teos. Florovski puolustaa ortodoksista patristista traditiota ja arvostelee kirpeästi venäläisen teologian läntisiä vaikutteita. Kirjoittaja tekee selväksi, että hänen myötätuntonsa kohdistuu autenttiseen ortodoksiseen teologiaan. Hän ei epäröi hylätä teologisia näkökantoja ja tuomita henkilöitä, joiden kanssa hän on eri mieltä.

Professori Georges Florovskin näkemykset perustuvat laajaan lähdeaineistoon. Teos on tulkinnaltaan rikas, mutta samalla myös valikoiva. Teoksen nimi: “Venäläisen teologian tiet” on jopa harhaanjohtava. Teoksen nimi lupaa enemmän kuin mihin sisältö vastaa.

Mutta minkälaisen vastaanoton Florovskin teos “Venäläisen teologian tiet” sai? Teos ilmestyi kaksi vuotta ennen kuin Eurooppa joutui toisen maailmansodan pyörteisiin. Nämä kaksi vuotta olivat jo henkisesti vaikeita aikoja, joten Florovskin teos ei saanut sen ansaitsemaa huomiota.

Teoksen ensimmäinen osa ilmestyi jokin aika sitten suomeksi Valamon luostarin julkaisemana ja Irmeli Talasjoen suomentamana. “Venäläisen teologian tiet” herättivät Pariisin emigranttiyhteisössä ristiriitaisia tuntemuksia. Toiset ylistivät Florovskin teosta, toiset puolestaan tuomitsivat sen jyrkästi. Ainoan laajan arvioinnin teoksesta kirjoitti filosofi Nikolai Berdjajev. Hänen näkemyksensä Florovskin teoksesta on melkein häväistyskirjoitus.

Berdjajev syytti Putj-lehdessä Florovskia röyhkeydestä ja asioiden vääristelystä. Hänen mukaansa isä Georges Florovski ei ole teologi eikä metafyysikko. Berdjajevin mielestä Florovskin teoksesta on mahdotonta löytää teologisen ajattelun historiaa, sillä tekijä ei lainkaan pääse lainkaan sisälle teologisiin ongelmiin. Berdjajev korostaa, että Florovski on sen sijaan kiinnostunut venäläisen historian ja psykologian ilmapiiristä ja henkisestä ilmastosta.

Muutto Amerikkaan

Metropoliitta Eulogi vihki Georges Florovskin papiksi vuonna 1932. Edellisenä vuonna metropoliitta Eulogin johtama Moskovan patriarkaatin alainen pakolaiskirkko Länsi-Euroopassa (keskuspaikkana Pariisi) oli siirtynyt ekumeenisen patriarkaatin hengelliseen hoitoon. Näin isä Georges oli ekumeenisen patriarkaatin alainen pappi. Hän uskoi maailmanlaajuiseen ortodoksiseen kirkkoon ja siksi hänelle oli vierasta ortodoksikirkkojen jakaantuminen erilaisiin etnisiin kirkkoihin (kreikkalainen, venäläinen, serbialainen jne).

Isä Georges oli vakuuttunut, että elävä liturginen käytäntö edellytti jumalanpalvelusten kielellistä ymmärtämistä. Papilliset velvoitteet ja ortodoksisen kirkon liturginen elämä rikastuttivat hänen teologista tutkimustyötään.

Florovski joutui vuoden 1935 jälkeen pyhän Sergein teologisessa instituutissa henkilökohtaisen vihan ja vihamielisyyden kohteeksi. Hän vietti enemmän aikaa Pariisin ulkopuolella kuin Pariisissa. Hän opetti instituutissa vain muutaman viikon vuodessa. Teologisen komission jäsenyys ja Bulgakovin sofiologian tuomitseminen aiheutti Florovskin eristämisen Sergein insituutin teologisesta yhteisöstä. Isä Georges Florovski asui vaimonsa kanssa pitkiä aikoja Englannissa vuosina 1935-1939.

Kun Georges Florovski palasi Pariisin vuonna 1945 pyhän Sergein teologisen insituutin patristiikan professuuria hoiti arkkimandriitta Kiprian Kern (k.1960). Muutamat instituutin opettajat vastustivat Florovskin paluuta. Isä Georges palasi opettajakuntaan keväällä 1946. Hän sai hoidettavakseen Sergei Bulgakovin aikaisemmin hoitaman dogmatiikan ja moraaliteologian professuurin.

Vuonna 1948 isä Georges muutti perheineen Yhdysvaltoihin. Hän toimi New Yorkissa Pyhän Vladimirin seminaarin rehtorina (1950-1955) ja professorina (1948-1955). Monet Vladimirin seminaarin perustajat ja taloudelliset tukijat olivat venäläisiä emigrantteja. Heillä ei ollut mitään mielenkiintoa tieteellisiä asioita kohtaan. He halusivat, että Vladimirin seminaarissa toimitettiin jumalanpalvelukset kirkkoslaaviksi. Florovskin mielestä jumalanpalveluksia tuli toimittaa myös englanniksi. Tämäkin asia herätti ristiriitaa oppilaitoksen sisällä. Florovskilla oli lisäksi läheiset yhteydet Amerikan kreikkalaisiin esipaimeniin ja hän painotti opiskelijoille kreikan opiskelun merkitystä. Kaikki tämä hiersi seminaarin rehtorin ja johtokunnan ja taloudellisten tukijoiden välejä. Florovskin luonteenlaatu, pureva sarkasmi ja haluttomuus kohdata emigranttien typeryyttä ei auttanut yhtään tilannetta.

Vuosina 1955-1965 isä Georges oli Idän kirkkohistorian professorina Harvardin teologisessa koulussa (Bostonissa) ja Holy Crossin teologisen koulun dosenttina (Brooklinessa) vuosina 1955-1959. Harvardin vuodet merkitsivät Florovskille kunnioitusta ja arvonantoa, mutta samalla myös nöyryytystä. Häntä pidettiin toisen luokan professorina. Harvardin historian professorit Robert Lee Wolff ja Richard Pipes eivät koskaan maininneet opiskelijoille, että isä Georges Florovski toimi Idän kirkkohistorian professorina.

Jäätyään eläkkeelle Harvardista Florovski siirtyi professoriksi Princetoniin. Hän oli ystävystynyt jo Harvardissa Venäjän historian apulaisprofessori James Billingtonin kanssa. Billington loi myöhemmin merkittävän uran Princetonin yliopiston Venäjän historian professorina. Hän vaikutti ratkaisevasti siihen, että isä Georges sai Princetonissa professuurin.

Isä Georges Florovski toimi professorina Princetonin yliopistossa ja teologisessa seminaarissa (New Jersey) aina vuoden 1978 loppuun asti. Hän kuoli Princetonissa New Jerseyssä lähes 86-vuotiaan elokuun 11. päivänä vuonna 1979. Hänen vaimonsa Ksenia kuoli pari vuotta aikaisemmin.

Historia, kirkko ja maailma

Professori Georges Florovski taisteli kaavamaista ortodoksista traditionalismia vastaan. Teologian laiminlyöminen maallikkojen opettamisessa on rappeuttanut uskon ja kasvattanut nykyajan ihmisen mieltä hallitsevan turhautumisen tunteen. Ihminen on kiinnostunut vain omista ajatuksistaan, vakaumuksestaan ja asenteistaan. Florovskin teologiassa on kolme keskeistä nimittäjää: Raamattu, traditio ja historia.

Valistusaatteen kannattajat, kuten esimerkiksi Voltaire ja Rousseau hylkäsivät jokaisen historiallisen uskonnon ja samalla ns. yliluonnollisen ilmoituksen arvovallan ja arvon. He puolustivat itsepintaisesti mielestään ainoaa Jumalan tuntemisen tietä, joka on luonnon todellisuus eli pohjimmiltaan järjellä ja tunteella varustettu ihmisluonto. Tämä valistusajan filosofien näkökanta ei rajoittunut vain tieteellisiin piireihin, vaan päättyi myös protestanttiseen teologiaan. Protestanttinen teologia joutui liukkaalle tielle, joka ei voinut johtaa filosofiaan eikä edustaa kristillistä traditiotakaan.

Ns. teologisen liberalismin kannattajat pyrkivät valistusaikana (lähinnä 1700-luvulla) “vapauttamaan” kristinuskon historiasta. Rationalistit, hurskaat pietistit ja uneksivat mystikot toimivat tässä historiattomuuden hengessä. Saksalainen idealismi vaikutti niin ikään historiattomuuden voimistumiseen. Kristinusko nähtiin “kokemuksen uskontona” ja kristinuskon historia kaventui ideoiksi ja periaatteiksi.

Isä Georges näki selkeästi kristillisen elämän ja yhteiskunnallisen toiminnan läheisen suhteen, mutta hän ei kirjoittanut laajasti Kirkosta ja maailmasta. Hänen mielestään Kirkon tuli erottautua maallisesta utopiasta ja tuhatvuotisen paratiisin etsimisestä.

Apostolinen ja Katolisen Kirkko on Pyhän Kolminaisuuden ikoni, ja se velvoittaa kristittyjä toimimaan sosiaalisen, kulttuurisen ja poliittisen yhteisöllisyyden toteutumiseksi. Florovski kuitenkin varoittaa kristittyjä maailman utopioiden kiusauksista. Teoksessaan Christianity and Culture (1974) hän nostaa esille Bysantin valtion, jossa kristillisen hellenismin uskonnollinen ja poliittinen ihanne toteutui parhaimmillaan. Hänen arvionsa Bysantin kirkosta on syvä, mutta osin puutteellinen. Florovski ihailee maailman kieltävää luostarikilvoitusta ja siksi hän mainitsee vain ohimennen bysanttilaisen luostarielämän laajan sosiaalisen ja kulttuurisen vaikutuksen yhteiskuntaan.

Venäjällä ei Florovskin mukaan ollut yhtään tärkeää sosiaalisen kristillisyyden liikettä. Silti hän myöntää, ettei Venäjällä laiminlyöty kristillisen elämän periaatteita. Kirjailijamestari Feodor Dostojevskin (1821-1881) mielestä kristillisyys tulee todelliseksi sosiaalisessa toiminnassa.

Georges Florovski tiedostaa kristillisen elämän vastakohtaisuudet ja ongelmat. Kirkko on maailmassa luomisen ja viimeisen päivän välisellä matkalla eikä Kirkko voi luottaa maalliseen paratiisiin. Ortodoksista kirkkoa ei Florovskin mielestä saisi koskaan irrottaa eskatologiasta. Kirkko elää Kristuksessa. Kirkko elää odotuksessa ja täyttymyksessä, se on matkalla ja samalla myös osallinen Kristuksen elämästä.

Kristillisen historian ihanteellisin kausi ei Florovskin mukaan niinkään ollut keisari Konstantinosta (k. 337) edeltänyt aika (ehkä kirkon ja valtion eroa lukuun ottamatta), vaan pikemminkin luostarielämän kehittymisen ja Rooman keisarikunnan kristillistämisen vaihe. Silloin luotiin patristinen synteesi raamatullisen historiallisuuden ja kristillistyneen hellenismin välille.

Sisäistä dialogia

Professori, rovasti Georges Florovskissa yhdistyi lahjakas tutkija ja ortodoksinen pappi. Hän oli perehtynyt laajasti kristillisen historian, sen itäiseen ja läntiseen traditioon. Hän oli ajatuksineen suuri yksinäinen vallankumouksen jälkeisessä venäläisessä teologiassa.

Isä Georges Florovski oli teologi, kirkkohistorioitsija, patristikko, filosofi, slavisti ja vertailevan kirjallisuuden tutkimuksen tuntija. Hän oli viehtynyt englanninkielisestä kirjallisuudesta ja luennoi Harvardin slaavilaisella osastolla Dostojevskista, Tolstoista ja Solovjevista ja monista muista venäläisistä vaikuttajista englanniksi.

Yhdysvalloissa Florovski on erityisesti vaikuttanut kirkkohistorian ja bysanttilais-slaavilaisen kulttuurin tutkijoihin. Hänen keskeinen kirjallinen tuotantonsa on käännetty englanniksi.

Ortodoksisen teologian ja kulttuurin alueella Florovski oli 1900-luvun uranuurtajia. Hän halusi puhdistaa ortodoksisen teologisen ajattelun näennäisortodoksiasta ja muodollisesta traditionalismista. Hänelle teologia oli enemmän kuin oppi. Se oli kristillistä filosofiaa. Siksi hän ei rajoittunut läntisten patristikkojen (Bardenhewer, Tixeront tai Quasten) tavoin niin paljon yksityisiin kristillisiin kirjoittajiin tai ajattelijoihin, vaan painotti patristisen ajattelun teologista luonnetta ja sisäistä dialogia.

Florovski korosti voimakkaasti, kuinka monet kysymykset olivat yhteydessä Kirkon historiaan. Kirkon tuli hänen mukaansa palata takaisin kirkkoisiin eli teologian on löydettävä yhteys Kirkon elämään, sen patristiseen perintöön. Florovskin mukaan patristista kautta ei voi rajata mihinkään kristillisen historian aikaan, sillä ortodoksinen kirkko elää yhä Jumalan ilmoituksen aikaa.

Pyhien isien teokset eivät ole museonäyttelyä varten aivan kuten isien usko ei tule ymmärtää pelkästään menneiden vuosisatojen perintönä. Meidän ei tule pelkästään tuntea isiä ja lainata heidän ajatuksiaan, meidän tulee löytää “isien mieli”. Isä Georges tähdensi tätä “Kirkon mieltä”, jota ilmaistaan Kirkon klassisessa kirjallisuudessa, ikonografiassa ja liturgiassa.

Isien traditio tukee voimallisesti ihmisiä taistelussa hengellisen elämän individualismia ja huoletonta teologian harjoittamista vastaan. Se opastaa heitä korostamaan teologian merkitystä jokapäiväisessä elämässä. Isien traditio ei ole jumalanpalvelusriittien, tapojen eikä edes tekstien pysyvyyttä. Pikemminkin se merkitsee Jumalan avun eli Pyhän Hengen läsnäoloa Kirkossa. Kirkon isät todistavat historiassa Jumalan elävästä Totuudesta.

Kirkon teologiaa ei voi koskaan erottaa rukouselämästä ja hyveiden harjoittamisesta. Bysanttilainen teologia edellyttää osallistumista apostolisen ja katolisen uskon salaisuudesta. Jumalan tunteminen on elämää, toimintaa ja yhteisön kokemusta. Siksi “pyhien isien seuraaminen” ei isä Georges Florovskin mukaan viittaa johonkin käsitteelliseen traditioon, uskon määrittelyihin tai väittämiin, vaan ilmenee ensisijaisesti pyhinä todistuksina.

Me viittaamme Kirkossa apostoleihin emmekä vain apostolisuuden käsitteeseen. Samoin me viittaamme pyhiin isiin. Ortodoksinen usko rakentuu Pyhien isien todistukseen. Ortodoksinen kirkko on ja säilyy Pyhien Isien kirkkona.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Florovsky, Georges
  • 1975, Christianity and Culture. Belmont.
  • 1979, Ways of Russian Theology. Part One. Belmont.
• Hakkarainen, Jarmo
  • 1983, Ortodoksisuus ja yhteiskunta.
  • 1994, Isä Georges Florovski - uuspatristisen synteesin kehittäjä. Teoksessa Tieten tahtoen. Studia Carelica Humanistica 3. Joensuu.
  • 2008, Isä Georges Florovski – uuspatristisen synteesin kehittäjä. Laajennettu artikkeli Georges Florovskin teoksen Venäläisen teologian tiet. Ensimmäisen osan johdantona. Valamon luostari. Gummerus, Jyväskylä.

Katso myös

• Georges Florovski