Vanhauskoiset
Ortodoksi.netista
(Ohjattu sivulta Raskolnikit)
Vanhauskoisten eli starovertsien historia alkaa 1600-luvulta, jolloin Venäjällä syntyi tsaari Aleksei Mihailovitš Romanovia (Aleksei I, 1645 - 1676) ja patriarkka Nikonia (1605 – 1681, patriarkkana 1652 - 1658) ja heidän ortodoksisessa kirkossa aikaan saamiaan muutoksia vastustava kansaliike. Vanhauskoisten eli raskolnikkojen protestiliikkeen johtoon nousi pian ortodoksinen pappi, rovasti Avvakum (Petrov) (1621– 1681), jonka johdolla liike ryhtyi vastustamaan muutoksia väärinä ja harhaoppisina.
Muutoksia ja kreikkalaisia malleja
Moskovassa pidetty kirkolliskokous hyväksyi kuitenkin vuonna 1667 tsaarin valtapoliittisista ja kirkkopoliittisista syistä ajamat ja patriarkan toteuttamat muutokset ja toi kirkkoon kreikkalaisia malleja jumalanpalvelusmenoihin ja kirkollisiin teksteihin. Vanha slaavilainen liturgian järjestys muutettiin kreikkalaiseen muotoon, jossa oli pieniä eroja verrattuna Venäjällä käytössä olleisiin jumalanpalvelusteksteihin. Venäläinen kirkkoväki koki uudistukset maailmanjärjestyksen perustuksien järkkymisenä. Samalla vanhat kirkolliset käsikirjat kiellettiin ja tapakulttuuria ryhdyttiin uusimaan kovin ottein. Erottaviksi tekijöiksi koettiin muiden muassa se, että vanhauskoiset käyttivät edelleen esimerkiksi kahdeksanpäätyistä ristiä, jossa siis oli kolme poikkipuuta, maahan saakka tehtäviä rukousten kumarruksia ja yksiäänistä znamenie- (znamennyj) kirkkolaulua, joita valtionkirkko lakkasi aikaa myöten käyttämästä ja siirtyi muun muassa moniääniseen laulutyyliin.
Ristinmerkki erottavana tunnuksena
Yksi keskeisimmistä kiistoista kohdistui ristinmerkkiin, jonka vanhauskoiset tekivät toisin kuin ortodoksit. Vanhauskoiset pitivät pystyssä etu- ja keskisormen ja painoivat peukalolla kämmeneen nimettömän ja pikkurillin. Ortodoksit yhdistivät peukalon etu- ja keskisormen ja painoivat nimettömän ja pikkurillin kämmentä vasten.
Sormien merkityskin oli erilainen. Kun vanhauskoisten kaksi pystyssä olevaa sormea symbolisoi Kristuksen kahta luontoa, ihmisyyttä ja jumaluutta, ortodoksien ristinmerkissä niitä kuvasivat kämmeneen taivutetut kaksi sormea. Vanhauskoisilla kolme peukalolla yhteen liitettyä sormea kuvasivat Kolminaisuutta ja ortodokseilla sitä kuvasivat kolme muuta, yhteen liitettyä sormea.
Kiistely johti jopa siihen, että valtionkirkon toimesta vanhauskoiset julistettiin anateemaan (yhteisöstä erottamiseen, eräänlaiseen kirkonkiroukseen) ja vanhauskoiset puolestaan väittivät kolmen yhteen liitetyn sormen kuvaavan apokalypsin antikristillistä kolmikkoa, lohikäärmettä, petoa ja väärää profeettaa ja kokivat muutokset sellaisiksi lopunajallisiksi merkeiksi, jotka paljastivat Venäjän valtion ja kirkon antikristuksen edustajiksi. Nämä uhittelut ja uhkailut johtivatkin sitten valtionkirkon harjoittamiin vainoihin, vanhauskoisten pakoihin ja karkotuksiin jopa joukkoitsemurhiin. Tarve yhtenäiskulttuuriin koettiin tärkeäksi ja sirpaloituminen uhkasi valtion yhtenäisyyttä ja turvallisuutta.
Venäjän valtio yhdessä ortodoksisen kirkon kanssa alkoi siis vainota vanhauskoisia, jotka pakenivat valtakunnan reunoille tai jopa ulkomaille asti vainoojiaan. Näin vanhauskoisuus saapui myös Suomeen, jossa se levisi muiden muassa Ilomantsiin, Juukaan ja Kuusamoon. Samalla uskonhaara jakaantui useisiin eri suuntauksiin, joissa oli kaksi päähaaraa:
- papilliset (popovitsit) ja
- papittomat (bespopovitsit).
Vanhauskoisuuden papiton siipi luopui kaikista muista sakramenteista, kastetta lukuun ottamatta. Muut sakramentit olivat siten käyneet mahdottomiksi, koska pappeja ei ollut. Avioliittokin solmittiin ilman kirkollisia siunaustoimia. Tämä haara jakaantui alkuun lukuisiin erilaisiin ryhmiin (mm. pomoritsit eli danilovitsit, uuspomoritsit, vanhapomoritsit, fedoseevitsit, filipovitsit, tsasovenniet, jne), joista kaikki haarat eivät enää ole jäljellä, vaan ovat ihmisten kuollessa lopettaneet toimintansa. Enemmistö lienee nykyisin pomoritseja eli pomoreita ja muista ryhmistä saattaa jäljellä olla jossain vielä fedoseevitseja eli fedosejevilaisia. Osa ryhmistä erkani niin kauas alkuperäisestä ortodoksisuudesta, että niitä ei pidetty enää kristittyinä, vaan luettiin enemmäkin lahkoiksi.
Myös papilliset jakaantuivat myöhemmin kahteen päähaaraan, joita ovat
- belokrinitsalaiset ja
- novozybkovilaiset.
Reformin jälkeisellä ajalla syntyi myös Venäjällä lukuisia erilaisia lahkoja, joita ei pidä sekoittaa vanhauskoisiin, jotka säilyttivät kristinuskon päätotuudet: yhteisen uskontunnustuksen ja Kolminaisuusopin. Tällaisia ei-kristillisiä tai muihin herätysliikkeisiin laskettavia ortodoksisuudesta erkaantuneita tuon ajan lahkoja olivat muiden muassa duhoborit, hlystit (ruoskat, ruoskijat), stundistit, skoptsit (silpojat, kastraatit), molokaanit, jne.
Starovertsien tapoja
Suomessa vanhauskoisia kutsuttiin myös nimellä starovertsit. Heidän elämäänsä liittyi monenlaisia erilaisia, muista ihmisryhmistä poikkeavia tapoja ja uskomuksia. Tällaisia olivat esimerkiksi heidän erilaiset ”hygieniasääntönsä” ja tupakan polton tuomitseminen. Nuo hygieniasäännöt ilmenivät esimerkiksi siinä, etteivät vanhauskoiset syöneet ja juoneet samoista astioista kuin ei-vanhauskoiset, ”mierolaiset”. Joskus jopa mierolaisille oli omat huoneensa, joissa he saivat nukkua ja jossa vanhauskoiset eivät sitten nukkuneet, koska katsoivat mierolaisten ”pakanoitsevan” nuo tilat. Nykyään noita "hygieniasääntöjä" ei enää ole vanhauskoisten parissa ainakaan niin selvästi havaittavissa.
Samalla kun vanhauskoiset tiukalla tavallaan säilyttivät omia perinteitään ja tapojaan, he samalla ajautuivat syrjään valtavirrasta ja jopa ympäröivästä yhteiskunnastakin. Heidän huonot kokemukset valtaapitävistä tekivät heistä ensi alkuun epäluuloisia, joka saattoi joistakin tuntua lähes töykeydeltä. Tuohon olikin heillä varmasti syynsä, olivathan viranomaiset ja heidän ohella kylien asukkaat syyllistyneet luostarien tuhoamiseen, vanhauskoisten kirkkojen polttamiseen ja jopa ihmisten polttamiseen roviolla sekä monenlaiseen muuhun vainoamiseen. Esimerkiksi liikkeen johtaja Avvakum poltettiin roviolla 1600-luvun loppupuolella.
Vanhauskoiset ennen ja nykyään
Vanhauskoisten pääalueiksi muodostuivat alkuun Solovetskin luostari ympäristöineen, Vienanmeren rannikkoseutu, Arkangeli, Komi, Laatokan ja Äänisen seutu. Liike levisi myös Vetkaan (entisen Puolan alueelle), Donin alueelle sekä Tsernigovtsinaan.
Nykyään on olemassa vielä vanhauskoisten seurakuntia eri puolilla maailmaa. Enemmän niitä löytyy muiden muassa Baltian maista (Viro, Latvia, Liettua), Valko-Venäjältä ja Venäjältä Pietarin alueelta sekä Volgan seudulta sekä Branskista (Puola) ja Moldovasta. Arviot vanhauskoisten määristä liikkuvat 1 - 10 mijoonan välillä. Nykyään vanhauskoisten ja ortodoksisen pääkirkon välit vaihtelevat alueittain – joskus vanhauskoiset otetaan iloiten vastaan, kun taas toisinaan suhtautuminen on avoimen negatiivista. Vuonna 1971 Moskovan patriarkka kumosi vanhauskoisille 1700-luvulla asetetun anateeman, mutta suurin osa heistä ei ole silti palannut normaaliin ehtoollisyhteyteen ortodoksisen kirkon kanssa. Yksi palannut ryhmä oli nimeltään jedinovertsit eli uskonheimolaiset, joita ei siis laskettu kuuluvaksi vanhauskoisiin, vaikka heillä oli käytössään useita vanhauskoisten riittejä ja tapoja.
Kirjallisuutta
- Ismo Björn: Vanhauskoiset Karjalassa (Ikonimaalari 2/2004, ss. 42-49)
- Irma-Riitta Järvinen: Karjalan vanhauskoisuus ja kansanperinne (Ortodoksia 40, ss. 44 – 53)
- Elsa Kuittinen: Kuusamon vanhauskoiset (Ortodoksia 40, ss. 54 – 60)