Rooman paavi halusi alistaa Bysantin ortodoksit (opetuspuhe)
Ortodoksi.netista
(Ohjattu sivulta Rooman paavi halusi alistaa Bysantin (opetuspuhe))
Rooman paavi halusi alistaa Bysantin ortodoksit valtansa alle
Rooman paavien asema lännen kirkon johtajina ei ollut varhaiskeskiajalla itsestäänselvyys. Rooma oli toki lännen hiippakunnista arvovaltaisin, muttei itsestään selvästi johtaja. Paavien asema perustui usein heidän henkilökohtaisiin ominaisuuksiinsa sekä auktoriteettiinsa. Muutkin piispat saattoivat henkilökohtaisten ominaisuuksiensa takia saavuttaa kirkossa laajaa arvovaltaa. Esimerkiksi Milanon piispana 300-luvun lopulla vaikuttanut pyhä Ambrosius (k. 397) jätti aikakauden paavin tyystin varjoonsa.
Latinalainen kirkko kehittyi instituutioksi
Kansainvaellukset ja niiden aiheuttama tuho muuttivat kuitenkin poliittista ja kirkollista tilannetta paavien eduksi. Hankalaan asemaan joutuneet piispat joutuivat kääntymään Rooman paavin puoleen saadakseen tukea. Paavi Leo I Suuri (k. 461) oli valmis tarjoamaan apua, mutta ehtona oli Rooman paavin primaatin ehdoton tunnustaminen. Hänen mukaansa kirkko Kristuksen Ruumiina (corpus Christi) ei ollut pelkästään sakramentaalinen tai hengellinen Ruumis, vaan myös konkreettinen ja maallinen yhteisö.
Paavi Leo huokui roomalaisen lain ja oikeuden tuntemusta ja kykeni ennennäkemättömällä tavalla lujittamaan Rooman piispan asemaa. Silti hänkään ei onnistunut vakuuttamaan kaikkia. Leon menestys idässä ei ollut samaa luokkaa kuin lännessä. Hän ei kyennyt estämään 451 pidettyä Kalkedon kirkolliskokousta julistamasta, että Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka nauttii idän kirkossa samanlaista primaattiasemaa kuin paavi lännen kirkossa. Konstantinopolin patriarkasta tuli siis yhdenvertainen Rooman paavin kanssa. Paavi Leon lähettiläät kokivat Kalkedonissa itsensä torjutuiksi, käänsivät selkänsä kokoukseen kerääntyneille idän kirkon piispoille ja keskittyivät lännen hallitsemiseen.
600-luvun loppupuolen paavit olivat usein aikaisempaa tiukemmassa riippuvuussuhteessa Bysantin keisariin. Paavin vaalin tulos alistettiin tuolloin Bysantin keisarin vahvistettavaksi, ja niinpä 600-luvun loppupuolelta 700-luvun puoliväliin asti paavit olivat harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta kreikkaa puhuvia miehiä Kreikasta, Syyriasta tai Bysantin valvomasta Etelä-Italiasta. Bysantin keisari ei yksin nimittänyt, vaan myös erotti paaveja tarpeen vaatiessa.
Paaviuden nousu läntisen Euroopan hallitsevaksi poliittiseksi ja yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi alkoi 1000-luvun puolivälissä ja huipentui 1200-luvun paaviuden Euroopan herruuteen. Nousun taustalla vaikutti Euroopan taloudellinen ja yhteiskunnallinen elpyminen varhaiskeskiajan syvästä kriisikaudesta.
1200-luvun alun jälkeen paavien poliittinen ja moraalinen johtoasema romahti. Näkyvä esimerkkinä tästä on paavien ns. Avignonin vankeus, joka kesti lähes 1300-luvun (1309-1377). Paavit elivät Etelä-Ranskassa Ranskan kuninkaiden alaisuudessa ja määräiltävissä. Latinalaisen kirkon lukuiset skismat muun muassa samanaikaisten paavien valinnat 1300-luvun lopussa ja 1400-luvun alussa heikensivät lisää paavien vaikutusvaltaa. Säännöllinen köydenveto paavien ja kirkolliskokousten välillä osoittaa, kuinka epävarmaksi paavillinen valta oli tullut. Tämän lisäksi joidenkin paavien moraaliton elämäntapa teki Pietarin istuimen eli paaviuden yhä vähemmän uskottavaksi.
Sydänkeskiajan paavit eivät noudattaneet tietoisesti eurooppalaista politiikkaa eivätkä rakentaneet Eurooppaa. He jatkoivat politiikassaan myöhäisantiikista ja varhaiskeskiajalta periytyviä tavoitteitaan, päämääränään kaikkiin ihmisiin ulottuva kristikunta.
Keskiaikaisten paavin valtaa koskevien kysymysten taustalla vaikutti pitkä tulkintaperinne, jossa erityisesti Augustinuksen (k. 430) kirjoitukset olivat keskiössä. Teologisten oppien lisäksi aihepiiriin vaikuttivat oikeuden, nimenomaan latinalaisen kanonisen julkisoikeuden kehitys. Myös yhteiskuntafilosofiset ajatukset, erityisesti Aristoteleen Politiikka-teoksen valtioteoria, vaikuttivat ajattelumallin kehitykseen. Sydänkeskiajalla kirkollinen valta oli keskittynyt lännessä Rooman paaville, maallinen valta puolestaan keisarille ja kuninkaalle. Latinalainen kirkko kehittyi instituutioksi, jota on usein verrattu nykyaikaiseen valtioon. Paavit solmivat valtioliittoja, ja heillä oli omat armeijansa.
Keskiajan paavius yhdistyi feodaalijärjestelmään
Paavin vaikutusvallan kasvu edellytti paavinvalinnan selkeyttämistä. Ensimmäisellä vuosituhannella kehittyneet käytännöt eivät riittäneet. Frankkien hallitsijat ja Saksan keisarit puuttuivat paavin valintaan 800- ja 900-luvulla ja 900-luvulla paaviudesta oli muodostunut Rooman kaupunkiaateliston sisäisen valtapelin osa eikä säännönmukaisesta valinnasta ollut enää merkkiäkään.
Ulkopuolisen vaikutuksen ehkäisemiseksi reformipapisto päätti 1059 Lateranissa pidetyssä kirkolliskokouksessa uudesta paavin valinnan käytännöstä, jolla vähennettiin ulkopuolisten ja ennen muuta maallikkojen vaikutusvaltaa. Ainoastaan kardinaaleilla oli uuden käytännön mukaan oikeus valita paavi.
1000-luvulla latinalaisen kirkon ehkä keskeisin ongelma oli sen lähes täydellinen sulautuminen feodaaliyhteiskuntaan. Keskiajan paavius yhdistyi feodaalijärjestelmään, jossa Rooman piispan hallintorakenne korotettiin dogman tasolle. Ortodoksiset paikalliskirkot omaksuivat hallintoonsa vaikutteita yhteiskunnan muuttuvista oloista, mutta muutokset jäivät kanonisen oikeuden tasolle.
Jo aikaisempina vuosisatoina poliittinen järjestelmä oli tunkeutunut pahasti kirkon elämään. Sulautuminen tai paremmin sanoen maallistuminen alkoi Kaarlen Suuren aikoihin 800-luvun alussa, jolloin hyväksyttiin kirkon omaisuuden takavarikoiminen. Käytäntö johtui feodalismin voimistumisesta. Sotilasvasalleja palkittiin saksalaisen oikeustavan mukaisesti hyvistä palveluksista maatiloilla. Latinalainen kirkko oli Euroopan suurin yksityinen maanomistaja, eikä se kyennyt estämään valtiovallan omaisuuspyrkimyksiä.
Jo varhain lännen piispat muuttuivat hengellisistä isistä poliittisiksi hallintomiehiksi, joilla oli poliittista ja sotilaallista arvovaltaa. Goottien, frankkien ja normannien perinteessä piispoista tuli feodaaliherroja. Feodalismin kehityksessä piispasta tuli feodaaliherra, joka alkoi käyttää aikaansa roomalaisten orjien ja maaorjien hallitsemiseen ja alistamiseen. Piispat eivät piitanneet hengellisistä kysymyksistä ja teologisesta kirjoittamisesta, vaan kiinnittivät huomionsa hallinnollisiin kysymyksiin.
Läntinen kristillisyys teki pesäeron varhaiskristilliseen traditioon
Teologiaa lännessä harjoittivat eräät luostareiden munkit. Latinalaisia munkkeja ei kuitenkaan innoittanut teoksiksen eli jumaloitumisen tavoitteleminen, koska heihin vaikutti Augustinuksen teologia ja uusi filosofinen tapa lähestyä myös hengellisyyttä. Siksi frankkilainen luostarielämä ei merkinnyt Kirkon ikivanhan hengellisyyden ja askeettisen elämän jatkumista. Frankkilaiset teologit ja hengelliset isät lukivat paljon Augustinusta, mutta eivät juuri muita kirkkoisiä. Järjettömästi he alkoivat kuitenkin väittää, että ainoita, jotka ymmärsivät patristista traditiota, olivat he.
Läntinen kristillisyys teki pesäeron varhaiskristilliseen traditioon, joka jatkui elävänä bysanttilaisessa perinteessä. Tätä pesäeroa kuvastivat uudet käytännöt, kuten esimerkiksi
- papiston pakollinen naimattomuus,
- ehtoollisen toimittaminen happamattomalla leivällä,
- maallikkojen sulkeminen pois maljasta nautittavasta ehtoollisesta ja
- upotuskasteen hylkääminen ja sen korvaaminen valelukasteella.
Nämä muutokset merkitsivät Kirkon julistaman totuuden ja elämännäkemyksen vääristämistä.
Teologiassa germaaniheimojen jälkeläiset hyökkäsivät voimakkaasti kreikkalaisia vastaan. Kreikkalaista kristillistä kulttuuria pidettiin vääränä. Jotkut Rooman piispoista jakoivat tämän vihamielisyyden kreikkalaisia vastaan, ja jo 400-luvulla paavit alkoivat vaatia hallintovaltaa yli koko kirkon. Saksalaisten kuningaskuntien voimistuminen vahvisti Rooman kirkkoa ja lisäsi paavillista kunnianhimoa. Tästä kasvoi myytti apostoli Pietarista Rooman kirkon ensimmäisen piispana ja perustajana.
Rooman kirkon kasvava maallistuminen ei tullut kenellekään yllätyksenä. Latinalaisesta kristillisyydestä katosi käsitys kirkkoruumiista elämän ja olemassaolon jakamisena. Latinalaisesta kristillisyydestä muodostui yksilön ”uskonto”, jota hallitsivat yksityisen kristityn käsitykset ja ansiot. Kaikki hengellinen elämä rakentui uskon ja moraalin institutionaaliselle tarkkailemiselle.
700- ja 800-luvulla nimitysvalta piispan ja luostarinjohtajan virkaan luisui maallikkojen käsiin. Latinalaisessa kirkossa kirkollisen viran täyttäminen, papiston valinta ja pappien hengellinen pätevyys lakkasivat olemasta kanonisia ja kirkollisia asioita. Niistä tuli maallisen vallan yksinoikeus. Uudet järjestelyt tapahtuivat kirkon arvovallan kustannuksella.
Papiston maallistumisessa suurimman menetyksen koki kirkon pastoraalinen työ. Nopeasti virkaan vihityt papiston jäsenet olivat usein moraalisesti sopimattomia pappeuteen, sillä heiltä puuttui kutsumus, koulutus ja soveltuminen papin tehtäviin. Lisäksi latinalaisen kirkon kanoniset säädökset ja paavilliset dekreetit (300- ja 400-luvulta) edellyttivät korkeimmilta papiston jäseniltä naimattomuutta, mutta käytäntö höltyi jo 700-luvulta lähtien. Latinalaisessa kirkossa naimattomuuden pakollisuuden rikkoivat avioliitto, konkubinaatti ja yhdessä eläminen ilman laillista ja muodollista vihkimistä. Tämä tapahtui käytännössä kaikkialla Euroopassa. Toisinaan tilanne ei ollut parempi luostareissakaan, sillä moraalittomat apotit ja munkit saattoivat elää naisen kanssa ja heillä saattoi olla myös lapsia.
Jo 900-luvulla kirkollisen hallinnon maallikkovalvonta oli edennyt tilaan, joka mahdollisti minkä tahansa papillisen viran ostettavuuden. Lopulta lahjonta tuli maallisten ja kirkollisten virkanimitysten olennaiseksi osaksi. Mitä korkeampia ja tuottavampia virat olivat, sitä enemmän niistä maksettiin.
Rooman kirkon tila oli 1000-luvun alkupuolella ahdistava
Latinalaisen kirkon elämän rappioon oli tärkein syy lännen poliittinen levottomuus, mutta hengelliseen elämään vaikutti heikentävästi myös paavien toimettomuus ja välinpitämättömyys hengellisestä elämästä. Frankkien keisarikunnan rappion jälkeen oli lähes mahdotonta pitää yllä vapaata ja tahratonta paaviutta. 900-luvulla ja 1000-luvun alkupuolella Rooman kirkon piispoja leimasi yleinen moraalittomuus ja simonia. Paavin valinta sidottiin valtapeliin.
Taistelussa, joka alkoi 983 ja päättyi 1046, paaviuden valtasivat frankkilais-latinalaiset paavit. Nämä paavinistuimen valtaajat kutsuivat itseään Rooman paaveiksi pettääkseen länsiroomalaisia ”orjiaan” uskomaan, että näillä oli yhä roomalainen paavi.
Frankkilaiset piispat eivät tunteneet seitsemän ekumeenisen kirkolliskokouksen Isiä eivätkä halunneet oppia tuntemaan myöskään näiden kirkolliskokousten opetuksia ihmisen kirkastumisesta ja jumaloitumisesta. Nämä piispat tunsivat ainoastaan Augustinuksen (k. 430), joka ei ollut ekumeenisen kirkolliskokouksen pyhä isä eikä ymmärtänyt raamatullista opetusta kirkastumisesta ja jumaloitumisesta. Frankkilaiset piispat ymmärsivät apostolisen seuraannon maagisena voimana, joka muka salli heidän pelotella ihmisiä sotilaallisella ja uskonnollisella väkivallalla.
Rooman piispan virasta muodostui kaupungin ylhäisösukujen taistelutanner. 1000-luvun alkupuolella viran haltijat lukeutuivat 1000-luvun alkupuolella yleensä Rooman kaupunkia hallinneeseen Tusculumin sukuun. Rooman kirkon tilaa 1000-luvun alkupuolella voidaan luonnehtia sanoilla kauhea ja ahdistava. Paavien moraalinen rappio ja alistuminen maalliseen valtaan oli vain osa ongelmaa, sillä Alppien pohjoispuolella kirkolliset olot olivat samankaltaiset. Rooman paavin tila heijastikin vain lännen kirkon yleistä maallistumista. Piispalliset väärinkäytökset eivät olleet Rooman yksinoikeutta, vaan Euroopan feodalisoituneet piispat elivät usein yhtä moraalittomasti kuin Rooman paavi.
Paavi Leo IX:n tultua vuonna 1049 Rooman paaviksi latinalaisessa kirkossa tapahtui muutos parempaan. Leo IX ryhtyi korruption ja simonian vastaiseen taisteluun. Hän oli paavina viisi vuotta, ja näistä hän vietti runsaat neljä vuotta ulkomailla. Paavin matkojen aikana pidettiin useita reformikirkolliskokouksia. Kokousten tarkoituksena oli vahvistaa latinalaisen kirkon kanonista kurinalaisuutta ja kitkeä pois kirkkoon pesiytyneitä väärinkäytöksiä.
Paavi Leo IX kutsui myös maallisia hallitsijoita avustamaan kirkollisen reformin toimeenpanossa. Paavi ei ajanut reformia pelkästään ylhäältä tulevien määräyksien avulla, vaan hän pyrki opettamaan myös oman esimerkkinsä avulla. Jopa Leon poliittiset vastustajansa tunnustivat paavin henkilökohtaisen moitteettoman elämän.
Paavi Gregorius VII sitoi Rooman piispanvallan Pietari-mystiikkaan
Paaviuden taistelu kuningasvaltaa vastaan huipentui paavi Gregorius VII:n kaudella (1073-1085). Gregoriuksen keskeisenä tavoitteena oli paavin rajaton valta kristikunnassa. Monet Gregorius VII:n mielipiteistä olivat muotoutuneet vuosina, jolloin hän toimi paavin hallinnon virkamiehenä ja ylidiakonina. Gregoriuksen aikana paavin primaatti-ajatus kehittyi sekä teoreettisesti että käytännöllisesti. Käsitys paavista kirkon yläpuolella olevana vallan instituutiona voimistui latinalaisen kirkon ekklesiologiassa.
Paavi Gregorius sitoi Rooman piispanvallan tiukasti Pietari-mystiikkaan eli apostoli Pietarin hallitsevaan asemaan apostolien joukossa. Piispat ja kirkolliskokoukset palvelivat paavin valtaa. Paavi oli universaalisen kirkon ehdoton ruhtinas. Hän nimitti ja erotti kardinaalit ja piispat. Lisäksi hän saattoi ainoana kutsua koolle ekumeenisen kirkolliskokouksen. Maalliset nimitykset virkaan ovat riippuvaisia paavin virasta samoin kuin kuu saa valonsa auringosta. Paavi nauttii erityistä suojelua, jonka apostoli Pietarin hyveet takaavat jokaiselle paaville. Rooman kirkko ei voi erehtyä. Tämä utopistinen näkemys muodostui paavien poliittiseksi ohjelmaksi.
Dictatus papae koostuu 27 lyhyestä lauselmasta, jotka käsittelevät Rooman piispan primaattia. Tekstistä ilmenee muun muassa, että ainoastaan Rooman piispaa voi kutsua universaaliksi paaviksi. Paavilla on valta erottaa keisari virasta.
Kenellekään muulla piispalla ei ole tuomiovaltaa paaviin. Paavilla on ainoana piispana oikeus käyttää keisarillisia virkamerkkejä. Lisäksi Dictatus papae korostaa, että jokaisen kirkolliskokouksen tulee tärkeissä kysymyksissä alistua paavin tahtoon.
Jos Dictatus papae -lauselmia vertaa paavin asemaan ennen vuotta 1049, voidaan panna merkille tekstin uudistuksellinen sävy. Se tuo lyhyydestään huolimatta selkeästi esille paavi Gregoriuksen ja hänen esikuntansa tavoitteen organisoida uudelleen kirkko paavin määräysvaltaan.
Paavi esitetään lauselmissa ehdottomana yksinvaltiaana, jolla on ylivalta piispoihin, kirkolliskokouksiin, papistoon ja maallisiin hallitsijoihin. Paavin arvovaltaa pidetään ylivertaisena erityisesti hallinnossa ja lainsäädännössä, eli Rooman paavilla nähdään rajaton oikeus käsitellä vetoomuksia, säätää kanonisia lakeja, kutsua koolle ekumeenisia kirkolliskokouksia ja määrätä tuomioita, joista ei voi valittaa.
Paavin yksinvalta sisälsi näkemyksen, jonka mukaan idän ortodoksikristityt oli saatava Rooman paavin alaisuuteen. Yhtenä uuden paaviuden päämääränä oli alistaa idän ikivanhat patriarkaatit Antiokia, Aleksandria, Jerusalem ja Konstantinopoli Rooman piispan hallintovaltaan, koska latinalaisten mukaan ”paavilla oli todellinen universaalinen ja absoluuttinen jurisdiktiovalta”.
Paavi Gregorius VII jatkoi valtakaudellaan määrätietoisesti paaviuden vaikutusvallan laajentumispolitiikkaa. Hän katsoi oikeudekseen ja velvollisuudekseen järjestää itsevaltiaan tavoin kristillisen maailman poliittisia asioita ja puuttua kaikkien kristillisten alueiden asioihin.
Paavit lähtivät nyt yhä selkeämmin oikeudestaan määrätä koko kristikunnan asioista ja poliittisesta kehityksestä. Reformiaatteet, paavien kasvava valta ja riippumattomuus sekä poliittista elämää koko Euroopassa hallinneet feodaaliset periaatteet yhdistyivät käsitykseksi paavista kaikkein ylimpänä feodaaliherrana, josta kaikki muut hallitsijat, niin keisarit kuin kuninkaat sekä ruhtinaat, olivat riippuvaisia.
Vuoden 1054 skisma yhdistyi paavilliseen reformiliikkeeseen
Bysantin ja lännen kirkollisen ristiriidan keskeinen syy oli kirkko-opillinen. Se liittyi myöhemmin ennen muuta Rooman paavin provosoimaan näkemykseen omasta primaatistaan. Kun latinalainen piispakunta oli valmis tunnustamaan reformipaaviuden ”suuren nukketeatterin johtajaksi”, bysanttilainen itä hylkäsi Rooman piispan primaattivaatimukset historiallisista ja ekklesiologisista syistä.
Äärimmilleen kehitetty näkemys paavin vallasta aiheutti 1000-luvun lopulla mittaamatonta vahinkoa Kirkon ykseydelle. Toisaalta jo hyvin varhain itä ja länsi olivat keskenään eri mieltä sen suhteen, mitä kriteerioita oli otettava huomioon yleismaailmallista primaattia tunnustettaessa ja määriteltäessä.
Vuoden 1054 skisma Kirkon itäisen ja läntisen osan välillä yhdistyi selkeästi paavilliseen reformiliikkeeseen.Rooman paavi vaati Konstantinopolin patriarkalta mukautumista paavilliseen kirkolliseen monarkiaan, joka ei Kirkon perinteen mukaisesti kuulunut Rooman piispan virkaan ja valtaoikeuksiin.
Näin itse asiassa perustavanlaatuinen protesti Pyhää, Apostolista ja Katolista Kirkkoa vastaan löytyy jo paaviudesta. Toisaalta tästä paavillisesta protestista kasvaa pyhän Justin Popovitsin mukaan myös protestantismin alkuperä. Protestantismi jatkoi siitä, mihin paavius jäi. Protestantismi on siten eräänlaista popularisoitua papismia. Papismi on puolestaan vanhinta protestantismia. Papismin tyttärenä protestantismi edustaa karkeaa paavilaisuutta, joka riisui pois sakramentaalisen arvovallan ja voiman.
Rooman paavin valtavaateet eivät tulleet bysanttilaisille yllätyksenä. Silti he alkoivat tiedostaa paavillisen uudistuspolitiikan häikäilemättömyyden vasta 1100-luvulla. Rooman kirkon uusi teoria paavin universaalisesta ylivallasta näkyi tuolloin bysanttilaisessa teologisessa kirjallisuudessa.
Paavin monarkiaalinen hallinto ei koskaan ollut osa ortodoksista traditiota
Keskiaikainen paavius yhdistyi hallinnollisesti feodaalijärjestelmään ja korotti uuden rakenteen dogman tasolle. Myös ortodoksiset paikalliskirkot olivat omaksuneet muutoksia hallintojärjestelmäänsä, mutta nämä muutokset jäivät kanonisen lain tasolle.
Latinalaisesta kirkkolaista tuli 1100-luvulla vaikutusvaltainen kurinpitojärjestelmä. Se vaikutti keskeisesti myös paavin vallan kasvuun. Ei ole sattumaa, että uusi latinalaisen kanonisen tutkimuksen aalto nousi samaan aikaan kuin paavin monarkiaalisen vallan kasvu. Latinalaiset kanonistit tekivät paavista ylimmän tuomarin ja kristikunnan ylivertaisen lainsäätäjän.
Paavin monarkiaalinen hallinto ei ole koskaan ollut osa ortodoksista ekklesiologiaa, eikä liioin kanonista lakia ja traditiota. Toisaalta se ei ollut myöskään läntinen käytäntö ennen 1000-lukua.
Bysanttilaiset teologit olivat uskollisia idän kirkon varhaiselle ekklesiologialle. He hylkäsivät historiallisista ja ekklesiologisista syistä Rooman paavin primaattivaatimukset. 1000-luvun lopulla äärimmilleen viety näkemys paavin vallasta yli kirkon aiheutti mittaamatonta vahinkoa ykseydelle. Kreikkalaisten kirkonmiesten kritiikki paavin kasvavaa vallanhimoa vastaan edusti kaikissa olennaisissa teologisissa kysymyksissä Bysantin kirkon vanhaa opetusta Kirkon arvovallasta.
Paavin vaatimukset hengellisestä ja opillisesta arvovallasta uhkasivat muuttaa kirkon yhdeksi keskusjohtoiseksi hiippakunnaksi. Paavin monarkkisen hallintomallin mukaisesti patriarkaateista ja yksityisistä hiippakunnista olisi tullut lähinnä äitikirkon tyttäriä tai vertaamattomalle opettajalle kuuliaisia oppilaita. Bysanttilaisen käsityksen mukaan millään paikalliskirkolla ei voinut olla valtaa yli kirkon ja sen hallinnon. Keskeisin syy, miksi bysanttilaiset teologit eivät hyväksyneet Rooman paavin ylivertaista primaattia oli, ettei sille löytynyt taustaa historiasta.
Bysanttilainen itä opetti, ettei jonkin paikalliskirkon apostolisuuteen tai johonkin erityiseen sijaintipaikkaan saa liittää mitään mystistä käsitystä, vaan että yleismaailmallinen primaatti samoin kuin paikallisetkin primaatit olisi perustettava sinne, missä se on käytännöllistä ja tarkoituksenmukaista. Tällä perusteella Kontantinopolin piispanistuin korotettiin Kalkedonin neljännen ekumeenisen kirkolliskokouksen (451) 28. kanonin mukaisesti toiselle sijalle Rooman jälkeen, ”koska Konstantinopoli oli keisarin istuimen ja senaatin sijaintipaikka.
Rooman paavin häikäilemätön valtapolitiikka idän patriarkaatteja kohtaan torjui monia kirkollisen elämän tosiasioita. Ortodoksisessa maailmassa paikalliskirkoilla oli jo 1000-luvulla selkeä itsenäisyys sisäisissä asioissa. Latinalaiset unohtivat lisäksi, että toisin kuin lännessä ortodoksisessa kirkossa kirkot ja seurakuntayhteisöt eivät olleet maallikko-omistuksessa.
Vaatiessaan uskollisuutta Roomalle ja roomalaisten tapojen noudattamista paavin edustajat vähättelivät sitä tosiasiaa, että Bysantin liturgiset tavat ja toimitukset erosivat latinalaisen kirkon käytännöistä. Latinalaisten kirkkoajatus oli puolestaan perusteiltaan Rooma-keskeinen, latinalainen ja läntinen.
Kaikesta läntisestä painostuksesta huolimatta ortodoksinen teologia ei muuttunut Bysantissa skolastiseksi eli kouluteologiaksi. Teologinen luovuus vaikutti kaukana yliopistoista. Bysantissa teologiaa ei koskaan opetettu eikä opiskeltu tieteenä muodollisen akateemisen metodologian avulla. Bysantin teologia jatkoi Pyhien Isien perintöä ja oli sellaisena ensisijaisesti Raamatun ja rukousten lukemista ja kuuntelemista. Bysantissa hengellinen asennoituminen teologiaan yhdistyi lisäksi Bysantin rikkaaseen luostarielämään.
Bysantissa esiintyi 1000- ja 1100-luvulla älyllistä epäilyä teologista ja poliittista perintöä kohtaan. 1000-luvun puolivälissä Bysantin filosofian, lain ja dialektiikan uudistettu opetus ja tutkimus rohkaisi älymystön edustajia etsimään vastaavuutta lännen tieteellisiin saavutuksiin, erityisesti skolastiikassa ja lakitutkimuksessa. Bysanttilainen hallinto ja teologia toimivat kuitenkin tiiviisti ja rakentavasti yhteistyössä.
Kirjallisuutta
- Barstow, A.L., 1982, Married Priests and the Reforming Papacy: The Eleventh Century Debates. New York & Toronto.
- Blumenthal, U. R., 1976, Ein neuer Text für das Reimser Konzil Leos IX. (1049)? – Deutsches Archiv für Erforschung des Mittelalters. 32.
- Ekonomou, Andrew J., 2007, Byzantine Rome and the Greek Popes: Eastern influences on Rome and the Papacy from Gregory the Great to Zacharias, A.D. 590-752. Lexington Books.
- Hakkarainen, Jarmo, 1995, Paaviuden nousu ja bysanttilainen itä. – Ajaton Bysantti II. Ortodoksisen teologian laitoksen julkaisuja. N:o 16. Joensuu.
- Hanska, Jussi, 2005, Kristuksen sijaiset maan päällä. Paaviuden historia apostoli Pietarista Johannes Paavali toiseen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1047. Vammala.
- Meyendorff, John
- 1962, The Orthodox Church. London.
- 1984, Byzantium as A Center of Theological Thought in the Christian East. – Schools of Thought in the Christian Tradition. Ed. P. Henry. Philadelphia.
- 1989, Imperial Unity and Christian Divisions. The Church 450-680 A.D. Crestwood.
- Mäkinen, Virpi, 2003, Keskiajan aatehistoria – näkökulmia tieteen, talouden ja yhteiskuntateorioiden kehittymiseen 1100-1300-luvuille. Jyväskylä.
- Nicol, Donald M.
- 1972, The Last Centuries of Byzantium (1261-1453). London.
- 1979, Church and Society in the Last Centuries of Byzantium. Cambridge.
- Popovich, Justin St., 1994, Orthodox Faith and Life in Christ. Belmont.
- Romanides, John, S.
- 1981, Franks, Romans, Feudalism, and Doctrine. An Interplay between Theology and Society. Holy Cross Orthodox Press. Brookline.
- 2008, Patristic Theology. The University Lectures of F. John Romanides. Translated by Hieromonk Alexis (Trader). Uncut Mountain Press.
- Tierney, Brian, 1964, The Crisis of Church and State 1050-1300. Toronto.
- Yannaras, Christos, 2006, Orthodoxy and the West. Hellenic Self-Identity in the Modern Age. Translated by Peter Chamberas and Norman Russell. Brookline.