Lähdekoodi sivulle Andreaksen suakkunat, osa 4

<!--== Elämän risteyksessä ==

Ylläpitäjä istui kerran kahvilla paikallisessa kahvilassa ja oli silmin nähden innostunut. Hän oli löytänyt japanilaisen kuvan ja ajatuksen ikigaista ja tahtoi heti näyttää sen Andreakselle. Hän levitti kuvan pöydälle, kumartui sen ylle ja alkoi selittää, kuinka siinä kuvattiin sitä, mitä ihminen rakastaa, missä hän on hyvä, mitä maailma tarvitsee ja mistä hänelle maksetaan.
<br>
<center>[[Kuva:Igikai_260317.jpg|thumb|400 px|<center>Igikai<br><small>(kuva: Ortodoksi.net)</small></center>]]</center>
<br>
Andreas otti kuvan käteensä ja tutki sitä pitkään, tarkasti ja melkein hartaasti. Hän ei kiirehtinyt sanomaan mitään, vaan antoi katseensa kulkea ympyrästä toiseen, aivan kuin olisi etsinyt kuvan sisältä jotakin, mitä siinä ei vielä näkynyt. Vasta hetken kuluttua hän nosti katseensa ja lausui rauhallisesti:<br>
<br>
''”Entäpäs jos tuon kuvion tekisi ortodoksiseksi?”''<br>
<br>
Sen sanottuaan hän jäi vielä hetkeksi ajatuksiinsa. Sitten hän pyysi kynää. Ylläpitäjä haki paperipalan kahvilan myyjältä, ja Andreas alkoi piirtää. Ensin hän sijoitti keskelle Kristuksen. Sen jälkeen hän piirsi sen ympärille ristin. Sitten hän pysähtyi hetkeksi, aivan kuin olisi kuunnellut sisäisesti jotakin jo valmiiksi hahmottunutta, ja alkoi täydentää kokonaisuutta.<br>
<br>
Kohta pöydällä oli uusi kaavio.<br>
<br>
Ylläpitäjä jäi katsomaan sitä vähän ällistyneenä. Hänen eteensä oli ilmestynyt jotakin, mikä ei ollut enää vain muunnelma vieraasta ajatuksesta, vaan aivan toisenlainen näkemys. Siinä kaikki tuntui asettuvan uuteen järjestykseen. Keskuksena ei ollut enää ihmisen oma merkityksen etsintä, vaan Kristus. Ja kaikki muu sai paikkansa vasta Hänen ympärillään.<br>
<br>
Ylläpitäjä ei voinut olla ihmettelemättä, mistä Andreas oikeastaan taikoi tuon kuvion. Hetkittäin hänestä tuntui, kuin Andreas olisi jo aiemmin pohtinut juuri tätä samaa asiaa. Sen verran nopeasti ja luontevasti kaavio kuitenkin syntyi. Ja silti hän oli vasta äsken aikonut ottaa puheeksi koko japanilaisen ikigain.<br>
<br>
<center>[[Kuva:Ortodoksinen_ikigai_on_hap.png|thumb|400 px|<center>Ortodoksinen igikai<br><small>(kuva: Ortodoksi.net)</small></center>]]</center>
<br>
Ehkä jokin häivähdys tästä epäilyksestä näkyi hänen kasvoillaan, sillä Andreas vilkaisi häntä pienesti hymyillen. Mutta hän ei sanonut asiasta mitään. Hän vain kohotti kahvikuppinsa, hörppäsi siitä rauhallisesti ja antoi paperilla olevan kuvion puhua puolestaan.<br>
<br>
Myöhemmin, kun kahvilan hälinä oli jo jäänyt taakse ja kuva kulki vielä mielessä, aloin itsekin pohtia, miksi tuo yksinkertainen hetki jäi vaivaamaan niin pitkäksi aikaa. Ehkä siksi, että kysymys elämän paikasta ei koskaan jätä ihmistä kokonaan rauhaan. Vaikka vuodet kuluvat ja tehtävät vaihtuvat, sydän palaa yhä uudelleen samaan kysymykseen: mikä on minun paikkani, mikä on minun tieni, mitä varten tämä elämä on minulle annettu?<br>
<br>
Japanilainen sana ikigai viittaa siihen, mikä tekee elämästä elämisen arvoista, siihen mikä antaa syyn nousta aamulla. Ajatus on kaunis. Siinä on jotakin sellaista, mikä koskettaa myös länsimaista ihmistä, joka etsii merkitystä työn, lahjojen, kutsumuksen ja tarpeellisuuden keskellä. Mutta samalla se tuntuu jäävän kesken. Se kyllä auttaa jäsentämään elämää, mutta ei vielä kerro, mikä elämässä on lopulta pysyvää.<br>
<br>
Ortodoksisessa kirkossa kysymystä ei yleensä aloiteta ihmisestä itsestään. Ei siitä, miten toteuttaisin oman potentiaalini, vaan siitä, mihin Jumala kutsuu. Tämä ei tee ihmisestä vähemmän ainutlaatuista, vaan päinvastoin asettaa hänen elämänsä oikeaan valoon. Lahjat eivät ole sattumaa. Taidot eivät ole vain omaa omaisuutta. Työ ei ole vain toimeentuloa. Eikä lähimmäisen tarve ole vain yksi elämän osa-alue muiden joukossa. Kaikki nämä kuuluvat yhteen vasta silloin, kun niiden keskuksena on Kristus.<br>
<br>
Siksi Andreas ehkä piirsi keskelle juuri Kristuksen eikä jotakin yleisempää sanaa kuten merkitys, kutsumus tai elämäntehtävä. Hän tiesi, ettei kristityn elämä voi rakentua vain tasapainon varaan. Ihminen voi rakastaa jotakin, olla siinä hyvä, tehdä sillä hyvää toisille ja saada siitä vielä toimeentulonsakin, mutta silti jokin voi jäädä puuttumaan. Ulkonainen järjestys ei yksin tuo sydämeen rauhaa. Vasta silloin, kun ihminen oppii elämään Kristuksessa, myös elämän eri osat alkavat liittyä toisiinsa oikealla tavalla.<br>
<br>
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki olisi äkkiä selvää tai että jokaiselle annettaisiin jokin täydellinen kartta omasta elämästään. Useimmiten kutsumus ei avaudu yhdellä kertaa. Se näyttäytyy vähitellen, uskollisuutena pienissä asioissa, rukouksena keskellä arkea, kärsivällisyytenä omien puutteiden kanssa ja haluna tehdä se hyvä, mikä juuri tänään on mahdollista. Elämän suunta ei aina kirkastu suurissa oivalluksissa. Usein se kirkastuu hiljaa, lähes huomaamatta.<br>
<br>
Ehkä juuri siksi vanhat hengelliset ihmiset eivät puhuneet ensimmäiseksi itsensä löytämisestä, vaan kuuliaisuudesta. He ymmärsivät, että ihminen löytää itsensä varmimmin silloin, kun hän ei tee omasta itsestään kaiken mittaa. Kun hän oppii kuuntelemaan Jumalaa, hän alkaa vähitellen nähdä myös omat lahjansa oikeammin. Silloin hän ei enää kysy vain, missä olen hyvä, vaan myös sitä, miten voisin palvella sillä, minkä olen saanut.<br>
<br>
Tässä mielessä kahvilan pöydällä syntynyt kuvio oli enemmän kuin vain nokkela ajatusleikki. Se muistutti, että kristityn elämässä kaikki alkaa keskuksesta. Jos keskuksessa on oma minä, myös muut asiat alkavat kiertyä sen ympärille. Mutta jos keskuksessa on Kristus, silloin työkin voi muuttua palveluksi, lahjat kiitollisuudeksi, velvollisuudet uskollisuudeksi ja lähimmäisen tarpeet rakkauden paikaksi.<br>
<br>
Ehkä juuri tätä Andreas tahtoi sanomattaankin osoittaa. Että elämän risteyksessä ihminen ei lopulta etsi vain itseään. Hän etsii sitä, missä hänen elämänsä voi tulla todeksi Jumalan edessä. Ja silloin vastaus ei löydy pelkästä onnistuneesta yhdistelmästä, vaan siitä, kenet ihminen asettaa keskelle.<br>
<br>
Siinä mielessä kahvilan paperilapulle piirretty kuvio oli lopulta hyvin yksinkertainen. Niin yksinkertainen, että sen olisi voinut ohittaa. Ja silti siinä oli jotakin, mikä jäi puhumaan vielä pitkään. Kun Kristus on keskellä, elämä ei ehkä muutu helpommaksi, mutta se alkaa vähitellen asettua oikeaan järjestykseen. Silloin myös risteykset, epäröinnit ja keskeneräisyys voivat muuttua tieksi.<br>
<br>
Ja ehkä juuri sitä sydän koko ajan etsii, vaikka ei aina osaisi sitä sanoiksi pukea.<br>
<hr>
''Karjalainen sana suakkuna tarkoittaa tarinaa. Andreaksen suakkunat on sarja kertomuksia, joissa avautuvat vaeltajan muistot, kohtaamiset ja hengellisen elämän varrella saadut opetukset.''<br>
<br>
[[Luokka:Andreaksen suakkunat]]
-->