Lähdekoodi sivulle Kastekouluja ja hartauksia Äänislinnassa

Aamun Koitossa ilmestyi 1960-luvulla isä '''Erkki Piiroisen''' kirjoittamana sarja kirjoituksia otsikon ''”Harmaitten tšasounien maassa”''' alla. Vuoden 1963 Aamun Koitossa nr. 5 ilmestyi tuosta sarjasta artikkeli pappiskanditaattien (seminaarilaisten, ei vielä pappien) työskentelystä Itä-Karjalassa sotavuodelta 1942.
<hr>
== Kastekouluja ja hartauksia Äänislinnassa ==
[[Kuva:Tiutian_ukko01b_ak.jpg|thumb|300 px|<center><small>Tiutian ukko oli komeannäköinen karjalainen starikka. Aamun Koiton kuva.</small></center>]]
Kun Äänislinnassa ei ollut pappia, jouduimme me kaksi papinapulaista, veli '''Tapani''' ja veli '''Ilja''', joksi ensiksi mainittu alkoi minua nimittää, toimimaan parhaaksi katsomallamme tavalla. Karjalaisia ja vepsäläisiä äitejä kävi luonamme pyytämässä lapsiensa kastamisia, mutta pyysimme heitä odottamaan vielä. Olivathan eräät heistä saaneet odottaa jo ennen suomalaisten tuloakin papillisia toimituksia sen jälkeen, kun pari vuotta ennen sotaa paikkakunta oli jäänyt vaille pappia, niin jaksaisivathan he odottaa sen ajan, kunnes isä [[Paavali Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa|'''Paavalin''']] asia selviäisi. Luterilaiset olivat alkaneet pitää lapsille ns. kastekouluja. Kun ortodoksiset äidit eivät mielellään antaneet lapsiansa luterilaisten pappien kastettavaksi, niin muutaman viikon kestävän kastekoulun jälkeen he olivat taipuvaisempia siihen. Olihan lapset jo opetettu muka luterilaisiksi. <br>
<br>
Eräänä päivänä menin ikään kuin opintomatkalle tällaiseen kastekouluun. Karjalaisen kodin pöydän ympärille, oli kokoontunut kuusi lasta. Opettajat, toinen harmaapukuinen lotta ja toinen Punaisen Ristin sisar, tulivat sisälle, mutta kun lapsia heidän mielestään oli liian vähän, niin toinen lähti etsimään lisää ja hetken perästä talutti pari uutta tenavaa sisään. Otin hienokseltaan selvää ja sain tietää, että kaikki olivat ortodoksisten vanhempien lapsia. Opettajat eivät tienneet, että olin ortodoksi. He lausuivat ilonsa, että sotilaskin oli tullut mukaan. Sitten he aloittivat rukoukset. Nurkassa oli ikoni, mutta se jäi lasten selkäpuolelle. Opettajat kävivät kädestä pitäen neuvomassa, miten kädet pannaan ristiin. Rukouksen jälkeen he puhuivat Jumalasta, uskosta ja suomalaisten uskonnollisesta elämästä. Monet lauseista olivat sangen vaikeatajuisia ja kun he eivät osanneet lainkaan karjalan murretta, näytti siltä kuin opetus ei olisi langennut otolliseen maaperään. Muistolause: "Ihmisen kallein asia on tulla tuntemaan Jumala ja Jeesus", toistettiin useaan kertaan. Parikymmenvuotias lotta pani myös 60-vuotiaan '''Pelagia'''-mummonkin toistamaan tuon lauseen. Kun hän sitä omalla murteellisella tavallaan toisti, nousi mieleeni ajatus: Tämä vanhus on elämänsä vaikeuksien keskellä oppinut tuntemaan Jumalan ja Vapahtajan. Joka ilta ja aamu, joka kerta ruokapöytään mennessään hän on sopertanut rukouksiaan ja tehnyt Vapahtajan merkkiä, siunaavaa ristinmerkkiä ja tunnustanut luottamuksensa Jumalaan. <br>
<br>
Toinen opettajista opettaa laulun "Jeesus mua rakastaa". Valitettavasti hänen taitonsa oli heikko, ja hän opetti sen virheellisesti. Korvaani koskivat väärät sävelet ja niinpä aloin laulaa sitä mukana oikealla tavalla. Opettaja ilahtui tästä ja antoikin minun tehtäväkseni laulun opettamisen. Pianhan se osattiin. Loppurukouksen jälkeen opettajat pyysivät minua tulemaan toisenkin kerran laulua opettamaan. Lupasin pyynnön täyttää. Heidän lähdettyään ilmoitin, että tulisin huomenna opettamaan uusia lauluja. Niin tapahtuikin. Lapsia oli tullut tavallista enemmän. Veli Tapani oli mukana. Sytytimme ikonin eteen tuohuksen. Pyysimme lapsia kääntymään ikoniin päin. Vanhempi väki oli jo noussut ylös ja risti silmiään. Kauan ei veli Tapanin tarvinnut neuvoa, kun lapset osasivat tehdä kauniisti ristinmerkin. Minä opetin lapsille kirkkolaulut ''"[[Taivaallinen Kuningas]]"'' ja ''"[[Isä meidän]]"''. Kun loppurukouksia pidimme kotialttarin edessä, huokaili Pelagia-mummo takanamme: ''"Slaava Tebe, Hospoti, slaava Tebe"'' (Kunnia Sinulle, Herra, kunnia Sinulle). Se "muistolause" oli ilmeisesti opetettu hänelle lapsena ollessa ja joukko muita samanlaisia rukouksia. – Mainittakoon, että tämän kastekoulun kastamattomat lapset kastettiin myöhemmin ortodoksiseen kirkkoon lukuun ottamatta yhtä, jonka luterilainen pappi oli jo ennättänyt kastaa. Tälle toimitettiin [[mirhavoitelu]]n sakramentti. <br>
<br>
Talvinen viikko kului ja sunnuntai koitti. Zarekan kirkossa olisi pitänyt olla liturgia, mutta pappia ei ollut. Veli Tapanin mielestä tämä ongelma oli ratkaistavissa. Ovathan maallikot ennenkin palvelleet kirkossa, miksi ei nytkin. Menimme kirkkoon. '''Kuisma'''-starikka oli jo sytyttänyt kynttilät. Panimme stikarit päällemme. ''"Kun ei ole pappia siunaamassa, täytyy vain tehdä ristinmerkki"'', tuumi veli Tapani. Sovimme siitä, että hän on "pääpappi" ja minä olen lukkari. Ratkaisu oli helppo tehdä iän ja laulunumeron perusteella. Kansaa kokoontui kolmisensataa. Mukana oli vanhuksia, nuorisoa ja lapsia. Tuohuksia sytytettiin palamaan ja esirukouskirjasia tuotiin meille, luettavaksi. Palvelus alkoi. Luin resitatiivilla hetket. Sitten lauloimme liturgian ja sijaispalveluksen veisut. Veli Tapani luki evankeliumin ja saarnasi ensimmäistä kertaa karjalan murteella. Olimme vääntäneet erään kirkkoveisunkin murteelle ja lauloimme sen ensimmäisellä troparisävelmällä. Palveluksen lopulla kansa tungeksi ympärillämme kiittäen palveluksesta. Veli Tapani selitti isä Paavalin matkustaneen pois, eikä asiaa sen enempää kyselty. Saimme kuulla, että valistuspäällikkö luutnantti '''Lahtinen''' oli myös ollut kirkossa ja oli puheittensa mukaan kiinnostunut siitä, miten selitämme isä Paavalin poissaolon. <br>
<br>
Pyhää intoa täynnä palasimme kirkosta. Erään pikkujäätikön ympärillä touhusi joukko poikia liitäen liukkaalla jäällä. Veli Tapani ehdotti, että pitäisimme siinä nyt "kastekoulun". Tuumasta toimeen. Menimme poikien luo ja kohta veli Tapani oli pannut ristinmerkkiharjoitukset käyntiin. Kuka osasi hyvin tehdä ristinmerkin, sai sitten ottaa jäällä pitkän liukukyydin. Pojat lupasivat viedä kotiin terveisiä ja tulla seuraavana sunnuntaina itsekin Zarekan kirkkoon. <br>
<br>
Asunnossamme keitimme samovaarilla teetä. Kun hiilet eivät tahtoneet syttyä, veti veli Tapani saappaan jalastaan ja sitä palkeena käyttäen hiilet pian hehkuivat. Siinä teetä juodessamme tuli luoksemme mustapartainen karjalaisstarikka, jota nimitettiin Tiutian ukoksi, koska hän oli sennimiseltä paikalta kotoisin. Hän oli hyvin tuohtunut ja puhui meille karjalan murteella: <br>
- ''Kuulkua veljet, nygöi taki tulee muailman loppu.'' <br> 
- ''Kuinka niin, ihmettelimme.'' <br>
- ''Ka ei ole millään enää väliä. Sanottiih, jotta sluusba (jumalanpalvelus) on tuolla sotilaitten kirikossä. A sinne mänin miekii, mutta ei siellä mittää sluusbua ollut. Kansa istui takapuolet lautsassa, kiinni kuin teatterissa, ni ken ei ristinyt silmiään, kukaan ei kuadinut (suitsuttanut), tuohuksii ei ollut, ja. hyvät vellet, malittuu (rukousta) mashinalla soitettiin. A minä ristin silmät ja lähdin iäreh. Dorogalla sain kuulla, jotta. tiäl olla pravoslavnoit papit.'' <br>
<br>
Tiutian ukosta tuli meille hyvä ystävä, jonka luona vierailimme silloin tällöin. Hän puolestaan kävi ahkerasti jumalanpalveluksissamme. <br>
<br>
<b>E.P.</b><br>
<br>
(''Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr. 5/1963, joka ilmestyi helmikuun 20. päivänä 1963, sivuilla 55-56 [s.3-4]'')

[[Luokka:Aamun Koitto]]