Lähdekoodi sivulle Kirkon askeettinen elämä perustuu paastoamiseen ja valvomiseen (opetuspuhe)

Ortodoksinen elämä tarvitsee hengellistä terapiaa. Se edellyttää ihmisiltä ennen kaikkea sielun puhdistamista. Sielupuhtaus eli mielen vartioiminen kitkee sydämestä kaikki himot ja kaiken pahan, jos [[askeesi]]a vain harjoitetaan oikein. Mielen puhdistuminen liittyi läheisesti himottomuuteen.

Ihmisen sairaan sielun täyttävät ilkeät ajatukset, hekumallisuus ja viha. Ihmisen mieli etääntyy Jumalasta, kun se alkaa seurustella ilkeiden ja saastaisten ajatusten kanssa. Ihmistä seuraavat aiempien syntien himolliset mielikuvat.

== Usko kasvattaa kilvoittelijassa luottamusta Jumalan armoon ==

Ortodoksinen kirkko muistaa elokuun lopussa kahta merkittävää askeettia: pyhittäjä [[Poimen Suuri Egyptiläinen|Poimen Suurta]] (k. noin 450) ja pyhittäjä [[Mooses Etiopialainen|Mooses Etiopialaista]] (kuoli 400-luvulla). Heidän muistopäivänsä ovat 27.8 ja 28.8.

Ortodoksisen Kirkon tradition tunnusmerkki on askeesi. Se tekee mahdolliseksi prostituoitujen tai rahanvaihtajien nopean kääntymyksen. Esimerkiksi pyhittäjä [[Simeon Uusteologi]] (k. 1022) on askeetti. Hänen opetustensa perusaiheena on askeettinen kilvoittelu ja taistelu. Pyhittäjä Simeon kirjoittaa: 
:: ''”Ellemme kuole maailmalle ja maailmallisille asioille, kuinka voisimme elää elämää, joka on salattuna Kristuksessa, jos emme ole kuolleet Jumalan vuoksi”.''

Pyhittäjä Simeon mainitsee askeesin ja hyveiden tekoina valvomisen, paastoamisen, palavan katumuksen, kyyneleet, hengellisen murheen, lakkaamattoman rukouksen, kuoleman jatkuvan muistamisen ja ennen muuta hiljaisuuden ja nöyryyden. Kaikki askeettinen elämä perustuu paastoamiseen ja valvomiseen. ''Paasto'' kasvattaa kilvoittelijassa Jumalan mielen mukaisen itsetarkkailun ja kärsivällisyyden hyveen. Jumalan pyhyyden edessä seisominen on pyhittäjä Simeonille ennen muuta uskon toimintaa.

Usko on askeettisen pyrkimyksen ja kaikkien hyveiden alku. Usko edeltää kilvoittelijan pyrkimystä, herättää tuomion pelon ja toivon pelastumisesta. Usko kasvattaa kilvoittelijassa luottamusta Jumalan armoon. Hengellinen itsetuntemus ja synnillisten ajatusten torjuminen kasvattaa ihmisessä katumusta, hengellistä murhetta ja nöyryyttä. Katumus on samaa kuin kasteen armon uudistaminen.

== Pyhittäjä Simeon varoittaa hengellisiä lapsia arvottomista ohjaajista ==

Jokaisella, joka haluaa elää kristillistä elämää ja saavuttaa pelastuksen on oltava hengellinen isä. Tätä tosiasiaa Simeon toistaa väsymättömästi.  Pyhittäjä Simeon Uusteologi oli vakuuttunut, etteivät kaikki [[Munkki|munkit]] olleet sopivia hengellisen elämän ohjaajiksi. Vain harvoilla munkeilla oli hengellinen taito ohjata ja parantaa ihmisiä. 

Pyhittäjä Simeon Uusteologin teologisen ajattelun keskeiset aiheet voidaan kiteyttää kahteen otsakkeeseen: hengellinen isä ja [[jumaloituminen]] valkeuden kyynelinä. Pyhittäjä Simeon oli vakuuttunut, että Jumala lähettää todellisen hengellisen isän sille, joka sitä anoo vilpittömästi. Kilvoittelijan jumaloitumiseen puolestaan liittyvät erottamattomasti elämä Jumalassa, ylösnousemus ja [[Pyhä Henki]].

Pyhittäjä Simeon oli vakuuttunut, ettei maailma ole tarkoitettu merkityksettömän toiminnan ”teatteriksi” vaan askeettiseksi areenaksi. Olennaista on askeetin persoonallinen yhteys Kristukseen jumalallisen valkeuden kautta.  Tätä yhteyttä Kristukseen Simeon käsittelee hymneissään dialogin muodossa. Pyhittäjä on tietoinen, että puhuu Toisen, Ystävän ja Rakastetun kanssa ja että tämä Toinen, Ystävä ja Rakastettu on ''Kristus''.

== Ortodoksinen askeettinen opetus sitoutuu ihmisen terapeuttiseen kohtaamiseen ==

Pyhittäjä Simeonin peri ihmiskäsityksensä kreikkalaisilta isiltä. Pyhien Isien tradition mukaan Kristuksessa toteutui ''jumalallinen armotalous''. Kristus ei edusta pelkästään inhimillisen luonnon eheytymistä, vaan sen täyteyttä. Isät ymmärsivät ihmisluonnon olennaisesti dynaamisena. Ihminen luotiin sellaiseksi, että hän kykenee ottamaan vastaan Jumalan, mutta ihmisluonto tarvitsee Jumalan armon apua. Ilman Jumalan armoa ihminen  muuttuu luonnottomaksi epäihmiseksi. Pyhittäjä Simeon ymmärtää ihmisen Jumalan kaltaisuuden Kirkon tradition hengessä eli yhteydessä ihmisen vapauden kykyyn. Hän ei siis samasta pahuutta ihmisluontoon, vaan valintaan. Aadamin ja Eevan tahto haaksirikkoutui väärän valinnan seurauksena. 

Jumalan rakastaminen ja Hänen ainainen muistamisensa auttaa enemmän kuin mikään muu luopumaan kaikesta iloiten ja pitämään kaikkea maailmallista merkityksettömänä. Pyhän Simeonin mielestä maalliset muistikuvat ja tämän maailman asioiden miettiminen pimentävät sielumme silmät eli ymmärryksemme. Mitä enemmän ihminen palvoo vatsaansa, sitä vähemmän hän pystyy nauttimaan hengellisen elämän hyvyyksistä. Toisaalta mitä enemmän hän pitää kurissa ruumistaan, sitä enemmän hän saa maistaa hengellistä ravintoa ja lohdutusta. 

Ortodoksisessa teologiassa askeettinen opetus sitoutuu ihmisen terapeuttiseen kohtaamiseen.  Ihmisen jumaloituminen perustuu Bysantin kirkon opetukseen Kristuksesta ja pelastuksesta. Jumaloituminen perustuu Kristuksen lihaksitulemiseen, joka poistaa syntiinlankeemuksen seuraamukset. Parantuminen edellyttää kilvoittelijalta oman langenneen tahdon kieltämistä, himoista luopumista, hengellistä murhetta ja hyveiden vastaanottamista.  Jotta tämä kaikki toteutuisi, maanpäällinen elämä on annettu kristitylle askeesia varten.

== Ortodoksinen teologia on empiiristä ==

Ortodoksinen teologia ei ole teoreettista, niin kuin esimerkiksi filosofia ja metafysiikka. Ortodoksinen teologia kuuluu käytännöllisiin ja positiivisiin tieteisiin. Ortodoksinen teologia merkitsee tarkkailemista ja kokemista. 

Moderni ortodoksinen teologia perustuu filosofiseen pohdiskeluun ja filosofisten käsitteiden, ajatusten ja käsitysten arvioimiseen.  Modernit ortodoksiteologit yrittävät työstää teologiaa ajattelun ja ajattelujärjestelmien kautta.

Ortodoksinen teologia perustuu Jumalan Ilmoituksen kokemukseen, ei rationaalisiin pohdintoihin.   Pyhät Isät eivät ymmärtäneet teologiaa teoreettisena tai spekulatiivisena vaan joka suhteessa positiivisena tieteenä. Kirkkoisien ilmaisema ortodoksinen teologia on ''empiiristä''. Kokemus on avain ortodoksiseen teologiaan. Jotta ihminen voisi harjoittaa teologiaa, hänellä täytyy olla kokemus teologiasta. Ei riitä, että hän pelkästään ajattelee teologisesti.

Tästä seuraa myös, että ortodoksisessa teologiassa ei ole ristiriitaa oppineen ja yksinkertaisen teologian välillä. Ortodoksisessa elämässä ja ajattelussa kirjasivistys ei ole koskaan ollut erossa kirkastuneesta ja ajattelemaan harjaantuneesta mielestä. Näennäisesti erilaiset lähestymistavat ovat saman metodin kaksi puolta.

Pyhittäjä [[Antonios Suuri]] (k. 356) ei ollut maallisessa mielessä sivistynyt, mutta hän tiesi omasta kokemuksestaan, että Areios oli harhaoppinen. Kun Areios näki Jumalan, hän ei nähnyt luomatonta Sanaa (''Logos''). Antonios näki Jumalan luomattomana.

Ihminen voi oppia Jumalasta intellektuaalisesti, mutta kun hän saavuttaa jumalallisen kirkastumisen, intellektuaalinen kokemus lakkaa olemasta.

Patristinen perinne merkitsee Kirkon terapiaa, joka yhdistyy läheisesti lääketieteeseen, erityisesti psykiatriaan. Maalliset tieteet eivät kuitenkaan saa aikaan ihmissielun parantumista. Kirkon hengen mukainen parantuminen synnin sairauksista on mahdollinen ainoastaan Pyhien Isien askeettisen ja terapeuttisen opetuksen kautta.

Ortodoksinen teologia on ''ihmisen hengellisen parantumisen tiedettä''. Ihmisen eheytyminen ja hänen ykseytensä Jumalan kanssa tulee todelliseksi Pyhässä Eukaristiassa. Ortodoksisen kirkon hengellistä ohjausta ei voi ymmärtää oikein ilman yhteyttä Kirkon pyhään pappeuteen ja hengellisen isyyden terapeuttiseen palvelutehtävään. Kirkon jäsenten luovuttamaton päämäärä on kasvaa hengellisessä terapiassa Jumalan rakkauteen, sillä Kristus parantaa Kirkossa. Ihmisen parantaminen Kristuksessa tarkoittaa mielen, sydämen ja ajatusten parantamista. Himojen parantaminen vaatii koko ihmiselämän kestävän askeesin. Ortodoksinen pappeus on hengellisenä lääkärinä toimimista ja sielun moninaisten sairauksien hoitamista.

== Ihmiset valitsevat uskon ja epäuskon välillä ==

Materialismi on aikamme uskonto. Monet etsivät siitä kuumeisesti elämän sisältöä ja merkitystä. Tieteellinen materialismi tarkoittaa todellisuuden määrittelyä inhimillisten aistien asettamilla ehdoilla. Todellisena pidetään vain sitä, minkä ihminen pystyy aisteillaan tai niiden jatkeeksi kehitetyillä laitteilla havaitsemaan. Materialistinen todellisuuskäsitys on lähtökohtaisesti antroposentrinen. Ihminen on siinä itsekeskeisyytensä vanki. Tieteen piirissä on keskusteltu vähän niistä vääristymistä, joita ihmiskeskeisyydestä aiheutuu todellisuuden ymmärtämiselle. 

Materialismin esiin nostamia himoja ovat kristittyjenkin keskuudessa ahneus, rikkauden ja kunnian rakastaminen, tavaroiden kokoaminen, itserakkaus, herruuden harjoittaminen, ylpeys ja vallasta humaltuminen sekä hienostelu ja ihmissuosio.

Nykyajan valhetodellisuutta ovat yksilöllisyyttä palvova länsimainen kulttuuri, elämäntyylien moninainen kirjo, maailmanlaajuiset yhteydet ja muutosten levoton rytmi. Nykyajan ihmiset elävät kristillisyyden jälkeistä aikaa, joka hylkää kristillisen elämän. He marginalisoivat elämässään Kirkon elämän merkityksen. Maallistuminen halveksii Pyhien Isien hesykastista traditiota. Se on mielikuvituksen ja itsepetoksen ”teologiaa”, jota voidaan perustellusti kutsua ”sairaaksi teologiaksi”.

Nykymaailmassa ei ole yksinkertaisia ja tavanomaisia kysymyksiä. Kaikesta on tullut kiistanalaista, epäselvää ja jakautunutta. Ihmiset joutuvat valitsemaan uskon ja epäuskon välillä. Maailmassa käydään taistelua ihmisten sieluista. Meidän tulee tarkkaavaisesti ja lujasti tuoda julki Kristuksen totuus, sillä jumalattomuus leviää kaikkialla ja siihen sisältyy runsaasti himoja, intohimoa ja sokeita, pimeitä ja pahansuopia pyrkimyksiä.

Tässä sekavassa tilanteessa ortodoksista terapeuttista teologiaa kutsutaan eheyttäjäksi. Ortodoksisen kirkon on astuttava jäsenissään epäilyjen, pettymysten ja itsepetoksen maailmaan ja vastattava epäilyksiin ja syytöksiin. Langenneessa maailmassa bysanttilainen terapeuttinen teologia todistaa Kristuksesta parantajana ja eheyttäjänä.

'''Isä [[Jarmo Hakkarainen]]'''

== Kirjallisuutta ==

* Golitzin, Alexander, 1997, St Symeon the New Theologian. On the Mystical Life: The Ethical Discourses. Vol. 3: Life, Times and Theology. Crestwood.
* Hakkarainen, Jarmo, 2008, Haavoitettu parantaja. Ortodoksinen pappi sielujen lääkärinä Kristuksessa. Joensuu.
* Hierotheos, metropolitan of Nafpaktos
** 2007, Hesychia ja Theology. The Context for Man’s Healing in the Orthodox Church. Translated by sister Pelagia Selfe. Levadia.
** 2012, Empirical Dogmatics of the Orthodox Catholic Church. According to the Spoken Teaching of Fathers John Romanides. Vol. 1. Dogma. Ethics. Revelation. Critical Presentation. Translated by Sister Pelagia Selfe. Levadia.
* Matsukas, Nikos A., 2005, Ortodoksisen kirkon dogmaattinen teologia. I.osa. Johdatus teologiseen tietoteoriaan. Käännös nunna Kristoduli. Jyväskylä.
* Simeon Uusteologi, pyhittäjä
** 1976, St. Symeon the New Theologian. Hymns of Divine Love.  Songs of praise by one of the great mystics of all church history. Newly Translated By George A. Maloney, S.J. Denville, New Jersey.
** 1980, Symeon the New Theologian. The Discourses. Translation of the Catechéses by C.J- deCatanzaro. New York.
** 1991, Käytännön kilvoittelusta ja Jumalan tuntemisesta. – Filokalia. III osa. Kokoelma pyhien kilvoittelijaisien kirjoituksia. Koonneet pyhät Makarios Notaras ja Nikodeemos Athosvuorelainen. Vanhasta kreikasta suomentanut sisar Kristoduli (Lampi). Pieksämäki.

[[Luokka:Opetuspuheet]]
[[Luokka:Opetuspuheet/Etiikka]]