Paasto ja oikeudenmukaisuus (opetuspuhe)

Paasto, rukous ja almut kuuluvat yhteen Uudessa testamentissa. Niistä muodostuu elämänmuutos, parannus, jota toteuttaessaan kristitty seuraa Kristusta. Paasto on pyrkimystä kokonaisuuteen: paasto ja rukous tuovat yhteen ihmisen ruumiillisen ja henkisen olemuksen, ja lähimmäisen muistaminen liittää henkilökohtaisen hurskauden ihmisten väliseen vanhurskauteen, oikeudenmukaisuuteen. Tavoitteena on muuttaa synnin pirstoma elämä ja löytää sen alkuperäinen eheys yhtä hyvin henkilökohtaisella tasolla kuin yhteisöllisesti ja suhteessa koko luomakuntaan.

Paaston tarkoitus on palauttaa oikea suhde ihmisen ruumiillisen olemuksen, "lihan", ja hänen hengellissielullisen olemuksensa välille. Aine saa oikean merkityksensä, kun se nähdään Luojan rakkauden ilmauksena. Ruoan alkuperäinen pyhyys palautuu, kun syöminen nähdään yhteytenä Jumalaan, elämän antajaan. Syöminen ja ruoka-aineet eivät sinänsä luo yhteyttä elämän alkulähteeseen, vaan kuolleeseen eläimeen tai kasviin, josta ateria valmistetaan. Se yhteys on mahdollista Kristuksessa, joka avasi ihmiselle uudestaan tien Jumalan läsnäolon ja aineellisen elämän pyhyyden salaisuuteen.

Paasto oli osa Kristuksen tietä alusta lähtien. Paasto ja risti kuuluvat yhteen hänen maanpäällisessä opetuksessaan ja meille antamassa esikuvassaan. Risti ei ollut vain Herramme tien pää ja huipennus, vaan se oli läsnä jo Hänen koko opetuksessaan ja tunnusteoissaan, kun hän otti etäisyyttä tämän maailman järjestykseen ja kutsui tekemään parannuksen. Hän itse paastosi ja kohtasi kiusaajan erämaassa, ja näytti seuraajilleen tien sen voittamiseen.

Parannuksen teko on kääntymistä pois synnistä ja siihen liittyvistä tämän maailmanajan arvoista, ajattelua rajoittavista aistihavainnoista ja orjuuttavista aineellisista tarpeista. Aineellista todellisuutta ei kielletä, vaan kurottaudutaan katsomaan sen tuolle puolelle, jotta se saisi oikean arvonsa ja järjestyksensä. Kääntyminen taivaan valtakunnan puoleen tarkoittaa niin ollen Jumalan käskyjen noudattamista tässä ja nyt - oikeudenmukaisuutta ihmisten välisissä suhteissa, yhteiskunnan rakenteellisen synnin tunnustamista ja vääryyttä vastaan taistelemista. Parannuksen tiellä ihminen kasvaa vähitellen Jumalan työtoveriksi.

Hyvyys myötätunto, armeliaisuus ja rakkaus ilmaisevat samalla kertaa sekä Jumalan olemusta että Hänen työtään. (Johannes Krysostomos)

Ortodoksisessa hengellisyydessä paastoon liitetään läheisesti katumus. Kirkkovuoden paastonaikoina kehotetaan osallistumaan katumuksen sakramenttiin eli rippiin. Katumus on sovituksen vastaanottamista Jumalan lahjana ja sen voimin sovinnon etsimistä suhteessa toisiin ihmisiin ja omaan elämänpiiriin. Suuri paasto, joka johdattaa pääsiäiseen, alkaa sovinnon tekemisellä: laskiaissunnuntain eli sovintosunnuntain iltana ehtoopalveluksen lopussa pappi pyytää seurakuntalaisiltaan anteeksi ja kaikki toinen toisiltaan. Sovinnon halausten aikana lauletaan pääsiäisveisuja - siinä kohtaa häämöttää jo paaston matkan päämäärä. Sovinnon tekeminen on osallisuutta Kristuksessa annetusta sovituksesta, mutta se on myös asioitten ja ihmisten välisten suhteiden asettamista niiden oikealle tolalle, haaste oikeudenmukaisuuteen.

Veljet, paastoten ruumiillisesti paastotkaamme myös hengellisesti: irrottakaamme jokainen vääryyden side, rikkokaamme häilyvyyden väkevät ansat, repikäämme jokainen väärä kirjoitus, antakaamme leipää nälkäisille ja köyhät kodittomat viekäämme kotiin, että saisimme Kristukselta Jumalalta suuren armon. (1. paastoviikon keskiviikon ehtoopalveluksesta)

Suuren paaston ensimmäisten päivien raamatunlukukappaleet (Joel 2,4, Sakarja 8, Jesaja 1-3) ja jumalanpalvelustekstit tekevät selväksi henkilökohtaisen katumuksen, ihmisten välisen sovinnon, yhteiskunnan oikeudenmukaisuuden ja Jumalan lahjoittaman sovinnon yhteyden. Kirkkoisien opetus on ehdoton: joka paastoaa, mutta ei käytä yksinkertaisen elämäntavan aikaansaamaa voimavarojen säästöä lähimmäisen hyväksi, esittää Jumalalle surkeaa näytelmää.

Tulkaa, uskovaiset, toteuttakaamme valkeudessa Jumalan tekoja, vaeltakaamme kunniallisesti, niin kuin päivällä; hyljätkäämme jokainen väärä kirjoituksemme lähimmäistämme vastaan, älkäämme panko hänelle loukkauskiveä kompastukseksi. Jättäkäämme halumme lihallisuuteen, lisätkäämme sielun armolahjoja, antakaamme puutteenalaisille leipää ja tulkaamme Kristuksen eteen parannuksessa huutaen: Jumalamme, armahda meitä! (1. paastoviikon perjantain ehtoopalveluksesta)

Paaston aiheuttama nälän tunne on tarkoitettu hengellisen nälän ja janon ilmaukseksi. Mutta se on myös mahdollisuus ymmärtää niitä, joiden nälkä ei ole vapaaehtoista. Länsimaisessa yhteiskunnassa monet syövät liikaa, mutta maailmassa on myös niitä, joilla on nälkä. Maapalloistuminen tuo kaikki nälkäänäkevät tietämyksemme ja tekojemme ulottuville. Kristityn tulisi aina muistaa veljeyden-sisaruuden lahja, joka yhdistää hänet kaikkiin Jumalan lapsiin, niin uskonystäviin kuin kaikkiin ihmisperheen jäseniin ja kaikkiin luotuihin. Paasto on haaste muistaa tämä yhteys ja toteuttaa sitä kouriintuntuvassa jakamisessa.

Te hoidatte koirianne huolella, mutta ovellanne te jätätte kuolemaan nälkään, Jeesuksen Kristuksen. (Johannes Krysostomos)

Tämän hetken Suomessa ja maailmassa on totta, että rikkaat rikastuvat entisestään ja köyhät köyhtyvät. On aiheellista kysyä merkitseekö maapalloistuminen yhden talousajattelun, länsimaisen, maailmanvalloitusta ja sen ytimen ulkopuolella olevien kurjistumista. Voidaan laskea, että meidän ja tiedotusvälineittemme silmissä varakkaan valkoihoisen länsimaisen ihmisen henki on niin-ja-niin-monta kertaa arvokkaampi kuin nälkiintyneen, kaukaisen köyhimyksen. On yhdyttävä niihin kristillisiin ajattelijoihin, jotka kirkkoisien hengessä toteavat, että tässä tilanteessa tarvitsemme yhteistä, rajatonta katumusta ja paastoa, joka saa yhteiskunnallisen ja kulttuurisen muodon. Järkevästi harjoitettu paasto voi vapauttaa mielemme talouden epäjumalista ja saada meidät lähtemään muutoksen tielle, jotta voisimme muuttaa sokeasti kasvavan tuotannon vastaamaan ihmiskunnan nälän todellisia muotoja.

Paaston päämäärä on pääsiäisen juhlapöytä. Se toteutuu ikonin tavoin eukaristisessa ateriassa. Herran pöydässä ristin ja ylösnousemuksen salaisuudet ovat läsnä, ja sen ympärille kokoontuvat tulevat niistä osallisiksi jakamisen kautta, sovinnossa Jumalan ja toinen toistensa kanssa. Aterialta noustessaan Herra riisui viittansa ja pesi opetuslastensa jalat. Tämän usein unohdamme: se on eukaristiasta nousevan palvelemisen malli, kutsu osallistua Kristuksen mystilliseen palvelutehtävään. Alttarin sakramentti johdattaa veljeyden, solidaarisuuden sakramenttiin. Eikö sen pitäisi merkitä elämän edellytysten tasajakoa ihmiskunnan kesken, eskatologista omistautumista jumalalliselle oikeudenmukaisuudelle? Maapallomme pystyy kyllä antamaan ravinnon kaikille lapsilleen, mutta ei ilman yhteisvastuuta meidän välillämme. Kirkon tehtävä on olla tämän taikinan hiiva ja suola, kuva sovitetusta ihmiskunnasta ja kutsu löytää ruoan pyhyys paaston ja jakamisen kautta.

Heikki Huttunen

ortodoksinen seurakuntapappi Espoossa

Kirjallisuutta:

• Olivier Clément:Christ esy réssuscité – propos sur les fêtes chrétiennes
• Olivier Clément: La révolte de l’Éspirit
• Matthew the Poor: The Communion of Love
• Geevarghese Mar Osthathios: Theology of a Classless Scciety
• Just Cevelopment for Fullness of Life / WCC-CCPD