Ristinkumartamisen sunnuntaina (opetuspuhe)

Suurten ja pyhän paaston kolmantena sunnuntaina me vietämme ortodoksisessa kirkossa kunnioitettavan ja eläväksi tekevän Herran Ristinkumartamisen juhlaa. Me tarvitsemme itse kukin paaston puolivälissä Vapahtajan Ristin apua ja rohkaisua kilvoitukseen. Todellinen paasto merkitsee vaikea hengellistä matkaa, johon Pyhä Risti suo meille voimia jatkaa kilvoitusta.

Ihmisen tulee tuntea hengellinen tilansa

Suuren ja pyhän paaston puolimatkassa meidän on syytä lähestyä pyhien isien terapeuttista opetusta. Mirä teologia ja hengellinen elämä heille merkitsevät. Ortodoksisella teologialla on selkeän terapeuttinen luonne. Siksi pyhien isien teologia on luonteeltaan askeettista ja terapeuttista. Kristuksen antamat käskyt paastoamisesta, valvomisesta ja rukouksesta ohjaavat kilvoittelijaa huolehtimaan nöyryydestä, katumuksesta ja kärsivällisyydestä.

Ortodoksinen psykoterapia tarkoittaa ennen muuta itsetuntemusta. Ihmisen tulee tuntea hengellinen tilansa. Tietämättömyys estää hengellisen parantumisen. Katumukseen ja syntien tunnustamiseen liittyy läheisesti himojen tunteminen. Katumuksen ensimmäinen vaihe onkin tuntea synnin sielun sairauksina.

Ihminen tuli syntiinlankeemuksessa hengellisesti sairaaksi

Bysanttilaisten pyhien isien teologia tarkoittaa sielun ja ruumiin puhdistumista, valistumista ja kirkastumista. Isät lähestyivät tästä terapeuttisen teologian näkökulmasta aikansa yhteiskuntaa ja sen yhteiskunnallisia ilmiöitä. Heidän opetustaan ei tulekaan tarkastella ideologisesti, spekulatiivisesti eikä sosiologisesti. Ortodoksinen teologi harjoittaa mielen rukousta. Se ei ilmaise teologista pohdiskelua, vaan Kirkon kokemuksellista elämää.

Pyhät isät eivät olleet pohdiskelevia ajattelijoita. Heidän elämäänsä ja opetuksiaan lähestytään usein kuvittelemalla, että jotkut heistä elivät askeetteina luostareissa ja autiomaassa, kun taas toiset suorittivat palvelutehtävää maailmassa ”yhteiskunnallisina isinä”.

Pyhien isien kirjallisuudessa kysymys ihmisen lankeemuksesta keskittyy ihmismielen pimentymiseen. Ihmisen mielen sairautta luonnehditaan sanalla ”pimeneminen”. Jumalan kuvan mukainen mieli on ”kirkas”. Kun ihminen erottautuu Jumalasta, hän kadottaa mielensä luonnollisen tilan. Mielen pimenemistä kutsutaan myös sielun sokeudeksi.

Syntiinlankeemuksen jälkeen ihminen tuli hengellisesti sairaaksi. Ihmisen olemassaoloon astui kuolevaisuus ja kärsimys. Ihmisen sielun ja ruumiin voimat alkoivat toimia luonnon vastaisesti. Pyhä Raamattu puhuu ihmisen turmeltuneesta lihan mielestä, joka on kadottanut Jumalan totuuden (1. Tim. 6:5).

Pyhä Basileios Suuren (k. 379) mukaan synnin alku ja juuri on ihmisessä itsessään ja hänen vapaudessaan määrätä itsestään. Mieletön ihminen ajattelee Basileioksen mukaan sydämessään: Jumalaa ei ole. Kun ihminen asettaa tämän ajatuksen mieleensä, hän ajautuu lukemattomiin synteihin. Jos ei ole olemassa Häntä, joka tarkkailee ihmisen toimia, niin mikä estää häntä sortamasta köyhiä, murhaamasta orpoja, tappamasta leskiä ja muukalaisia, saastuttamasta itseään likaisilla iljettävillä himoilla ja eläimellisillä haluilla.

Kirkkoisän mielestä luonnollinen paha on ihmisen tuottamaa, siis laittomuus, irstaus, mielettömyys, pelkuruus, kateellisuus, murhat, myrkytykset, laiskuus ja kaikki samantyyppinen pahuus, joka saastuttaa Luojan mukaan luodun kuvan ja likaa sielun kauneuden.

Ihminen tarvitsee hengellistä hoitamista. Ortodoksinen elämä edellyttää ennen kaikkea sielun puhdistamista. Sielunpuhtaus eli mielen vartioiminen kitkee ja tukahduttaa sydämestä kaikki himot ja kaiken pahan, jos sitä vain oikein harjoitetaan. Puhdistuminen liittyy läheisesti himottomuuteen. Mielen puhdistuminen on välttämätöntä, koska sitä kautta kilvoittelija saavuttaa Jumalan tuntemisen.

Patristisen merkityksen mukaisesti jokainen ihminen on mieleltään sairas. Pyhien isien määrittelemä mielen sairaus ei tarkoita sairautta nykyajan psykiatrisessa mielessä, vaan se tarkoittaa, ettei ihmisen mielen energia toimi oikein. Ihmisen sielu on täynnä ajatuksia, ei pelkästään pahoja, vaan yhtä lailla myös hyviä ajatuksia. Tässä yhteydessä pyhät isät käyttävät käsitettä logismos (mon. logismoi), joka tarkoittaa ajatuksen yhdistymistä mielikuvaan. Kristus opetti, että pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, haureus ja väärä todistus lähtevät ihmisen sydämestä (Matt. 15:19).

Ihmisen epäpuhtaan sielun täyttävät ilkeät ajatukset, hekumallisuus ja viha. Ihmisen mieli etääntyy Jumalasta, kun se alkaa seurustella ilkeiden ja saastaisten ajatusten kanssa. Ihmistä seuraavat aiempien syntien himolliset mielikuvat.

Toiset himot ovat ruumiillisia, toiset sielullisia. Ruumiilliset himot saavat kiihokkeensa ihmisen omasta lihasta, kun taas sielullisten himojen virikkeet ovat ihmisen ulkopuolella. Rakkaus ja kaikenpuolinen itsehillintä vapauttaa ihmisen molemmista, sillä rakkaus karkottaa sielulliset ja itsehillintä ruumiilliset himot.

Pyhien isien teologia merkitsee hengellistä lääkitsemistä. Se on yhdenlaista psykiatriaa, mutta eroaa ratkaisevasti aikamme maallisesta psykiatriasta. Pyhät isät tekevät hengellisen diagnoosin sielun sairauksista. Diagnoosi lähtee siitä, että ihmisen pimentynyt sydän on parannettava. Pyhät isät paransivat itseään, he tunsivat Jumalan ja huolehtivat ihmisten hengellisten sairauksien parantamisesta.

Parantuminen tarkoittaa toisaalta ”ajatusten” (kreik. logismoi) poistamista sydämestä ja toisaalta yhden ajatuksen säilyttämistä siellä. Pyhien isien teologian mukaan paraneminen merkitsee Jumalan muistamista silloin, kun ihminen tekee työtä tehtaassa, lukee, kirjoittaa, kävelee, menee ostoksille tai jopa nukkuu. Rukouksen on siis tarkoitus tulla olennaiseksi osaksi ihmisen aivojen työskentelyä.

Isä Jarmo Hakkarainen