Heidän kirkkaiden silmiensä pyynnöstä (opetuspuhe)

KP Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Paavali (1960 - 1987)
Kuva © Suomen ortodoksinen kirkkomuseo

(Kuopion seudun nuorten ortodoksien juhlassa 15.5.1949 pidetty puhe)

Aamun Koitto numero 11 5.6.1949 sivut 76-78.

(Kuuntele artikkelin ensimmäinen osa tästä linkistä luettuna äänitiedostona, avaa äänitiedosto uuteen välilehteen. Toinen osa on alempana tekstissä.)

On paljon ylistetty vanhempien ja varsinkin äidin rakkautta lapsiinsa. Ja kieltämättä ei ole maan päällä toista puhtaampaa ja uhrautuvampaa rakkauden muotoa. Vanhempien rakkauden yläpuolella on vain Jumalan, taivaallisen Isämme, rakkaus, josta itse Jumala sanoo profeettansa suun kautta:
»Unohtaako äiti rintalapsensa, unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää? Vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda.» (Jes.49:15 /1992 käännös).

Vanhempien rakkaus lapsiinsa on niitä luonnonlakeja, joiden varaan perhe-elämä ja samalla koko ihmiskunnan elämä rakentuu. Maailmassa, jossa valon ja pimeyden voimat käyvät lakkaamatonta taistelua, perhepiirin muodostava rakkauden voima on Jumalan valtapiirin tunnusmerkki. Ei ole ihme, jos saatanan voima on erikoisesti pyrkinyt hyökkäämään tätä yhteiskuntaa koossapitävää voimaa vastaan hajottamalla monien perhe-elämän avioerojen kautta.

Niin puhdas ja pyyteetön kuin vanhempien rakkaus lapsiinsa onkin, niin siihenkin valitettavan usein soveltuu sanontatapa: rakkaus on sokea.

Vaikka toisaalta harva lienee se isä tai äiti, joka lapsen pyytäessä antaa hänelle esimerkiksi terävän partaveitsen leikkikalukseen, niin valitettavasti toisessa suhteessa vanhempien suhtautuminen lapsiinsa voi muodostua monin verroin tuhoisammaksi.

Miten paljon on nykyisessä yhteiskunnassamme sielullisesti tavalla taikka toisella sairaita ja kärsiviä ihmisiä. Vähemmän lienee niitä yksilöitä, joiden elämä olisi joka suhteessa täyteläistä, jaloa ja sielullisista ristiriidoista vapaata. Nykyaikainen sielutiede todistaa, että miltei säännöllisesti kaikkien näiden sielullisesti sairaiden miesten ja naisten onnettomuuden syynä ovat ne vaikutteet, jotka he ovat varhaisen lapsuuden ja nuoruuden aikana erikoisesti perhepiirissä alitajuntaansa saaneet. Jos tämä tieteen väittämä pitää paikkansa, niin paljastuu se kaamea totuus, että lukemattomat vanhemmat, kaikesta rakkaudestaan huolimatta, tulevat lastensa vastaisen elämän tuhoojiksi. Ja se kieltämättä pitää paikkansa, koskapa Raamattukin on sanonut saman totuuden jo vuosituhansia aikaisemmin, puhuessaan siitä, että isien teot periytyvät lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen.

Mainittu totuus kohottaa ajattelevien vanhempien silmissä heidän kasvatustyönsä entistäkin edesvastuullisemmaksi.

Kasvatustyössä voi olla epäkohtia monenlaisia, mutta tässä on tarkoitus kajota vain kaikkein tärkeimpään.

Osaamme nimittäin huolehtia lapsillemme sellaiset olosuhteet, joissa heidän fyysillinen, ruumillinen, elämänsä kehittyy parhaalla tavalla ja pyrimme antamaan heille mahdollisimman pitkälle kehittyvän koulusivistyksen, mutta niin helposti unohdamme sen, ettei lastemme elämänonni tule riippumaan yksin ruumiillisesta terveydestä eikä mahdollisimman edullisesta yhteiskunnallisesta asemasta, vaan ennen kaikkea siitä, miten sisäisesti sopusointuista ja ristiriidoista vapaata heidän elämänsä tulee olemaan, toisin sanoen, millainen tulee olemaan heidän suhteensa elämään yleensä ja lähinnä kaiken totuuden, kauneuden ja voiman lähteeseen Jumalaan.

Mahdollisimman hyvän yhteiskunnallisen aseman luominen lapsilleen ei ole kaikille vanhemmille mahdollista, mutta mahdollisimman onnellisen tulevaisuuden lahjoittaminen lapsilleen on onneksi kaikkien, köyhimpäinkin vanhempain mahdollisuuksien rajoissa.

Tapaa koteja, joissa vanhemmat todellakin antavat lapsilleen tämän, rakkautensa jaloimman lahjan, mutta ehkä vieläkin enemmän sellaisia, jotka eivät kuulu Jumalan valtapiiriin, vaan joissa kuvaavana ovat aamusta iltaan pauhaava radio, vanhempien hermostuneisuus ja itsekkyyden ilmapiiri, mikä kaikki on omiaan kasvattamaan vain alhaisia vaistoja lasten sieluissa. Ja nämäkin sanat ovat heidän vielä kirkkaiden silmiensä pyynnöstä.

Se, mitä lapsi elämänsä onnen takeeksi tarvitsee, on lyhyesti sanottuna kodin kristillinen ilmapiiri. Syitä siihen, että kodin ilmapiiri on kristillistä henkeä vailla, voi olla monenlaisia. Aina nämä syyt eivät kuitenkaan ole ehdottomia, niin etteikö niitä voisi hyvällä tahdolla poistaa.

Luonnollisesti pääasiallinen syy, miksi lasten kasvatuksessa ei lasten hengellisten tarpeiden tyydyttämistä huomioida, on siinä, etteivät vanhemmat itse ole päässeet niin elävään uskoon, että sen istuttaminen lapsiin olisi tullut heille elintärkeäksi.

Tässäkin on erikseen mainittava ne vanhemmat, jotka ovat tietoisesti omaksuneet kaikkea kristillistä ja kirkollista vieroksuvan asenteen ja yrittävät kasvattaa lapsensa onnellisiksi ja jaloiksi ilman Jumalaa. Saksalainen uuspakanuus viime sodassa paljastuneissa hedelmissään on ihmiskunnalle kyllin selvästi osoittanut, millaiselle kaiken eläimellisenkin raakuuden ylittävälle tasolle sellainen, vain ihmisen omiin mahdollisuuksiin luottava ja Luojan syrjäyttävä kasvatus ihmisen johtaa. Mutta välittämättä logiikan, sielutieteen ja kokemuksen todistuksista sellaiset vanhemmat useimmiten pitävät oman päänsä. Ehkä vain heidän luontaiseen lastenrakkauteensa vedoten voisi heiltä kysyä: »Tahdotteko te, että se kammottava tyhjyyden, epävarmuuden ja pelon tunne, jota ette kylläkään julkisesti tunnusta, mutta jota sisimmässänne ette voi kieltää, siirtyisi perintönä lapsillennekin? Eikö teidänkin sisäinen ylpeytenne murru sinä hetkenä, jona joudutte sen jumalankieltäjän asemaan, jolta hänen pieni tyttärensä kuolinvuoteeltaan kysyi: 'Isä, tahdotko, että kuolen niin kuin sinä opetat vai kuten uskovainen äitini opetti?'

Kasvatus on todella suurta itsekasvatusta.

Moni isä ja äiti huomaa omakohtaisen jumalasuhteensa epäselväksi ja rikkinäiseksi juuri niihin aikoihin, jolloin hän alkaa puhua lapselleen Jumalasta ja opettaa häntä rukoilemaan. Hän huomaa silloin, miten vaikea on kasvattaa siinä, missä itse ei ole kasvanut. Onnellinen on se, joka sellaisena hetkenä nöyrtyy ja lastensakin tähden alkaa jälleen etsiä Jumalan kasvoja ja entistä nuoruutensa aikaista suhdetta Häneen.

Monissa kodeissa vallitsee kristillisesti ummehtunut ilma. Isä ja äiti kumpikin uskovat ja ehkä toisistaan tietämättä rukoilevatkin, mutta heillä ei ole rohkeutta tunnustaa uskoaan toisilleen. Miten onnelliseksi tuleekaan sellainen koti, kun aviopuolisot löytävät toisensa myös tässä, elämän tärkeimmässä kysymyksessä ja yhteisesti pidetyt aamu- ja iltarukoukset päästävät patoutuneen kristillisen hengen raitistamaan kotia.

---

Arkkipiispa Paavali apulaispiispana
Kuva © Oulun hiippakunta

(Kuuntele artikkelin toinen osa tästä linkistä luettuna äänitiedostona, avaa äänitiedosto uuteen välilehteen)

On turhaa kaunistella sitä vaikeata asemaa, johon tässä suhteessa joutuvat eri uskontokuntaan kuuluvat vanhemmat. Näennäinen yhteisymmärrys ja suvaitsevaisuus saavutetaan useimmiten vain siten, että kukin tinkii jotain uskonnäkemyksestään, ehkä kaikkein oleellisinta ja tärkeintä. Nuorisomme olisi syytä aivan erikoisesti huomioida tämä seikka, ja kaikissa nuortenkerhoissamme olisi syytä erikoisesti tähdentää, miten tärkeätä on sekä asianomaiselle itselleen että lasten kasvatuksen kannalta, että valitsee sellaisen elämäntoverin, jonka kanssa voi olla elämän tärkeimmässä ja kodin onnen luovassa kysymyksessä ei vain samaa mieltä vaan myös samaa henkeä. On tosin tapauksia, että uskonnollisesti seka-avioisistakin perheistä kasvaa kristillisesti eheitä yksilöitä, mutta useimmin näiden on kristillinen värinsä taisteltava itselleen myöhemmin, ehkä monen etsimisen ja harhailun jälkeen.

Monet vanhemmat puolustavat lastensa hengellisen kasvatuksen laiminlyöntiä viittaamalla koulussa annettavaan uskonnonopetukseen ja aamuhartauksiin.

Koulussa annettava vähäinen uskonnonopetus ei millään tavoin voi korvata kodissa annettavaa kristillistä kasvatusta. Koulussa kylläkin avarretaan lapsen tietopiiriä, mutta koti jää silti siksi kentäksi, jolla lapsen uskontotunneilla oppimat totuudet joko muuttuvat eläväksi todellisuudeksi taikka kärsivät haaksirikon lapsen vaistotessa, ettei kodissa vallitseva elämä ole Kristuksen evankeliumin mukainen.

Miten moninaisia muotoja tarjoutuukaan ymmärtäväisille vanhemmille opettaakseen jo pienet lapsensa kristillistä rakkautta käytännössä toteuttamaan. Eräällä äidillä oli tapana ostaa pienelle tyttärelleen makeisia ja leikkikaluja kohta kertoakseen hänelle, miten köyhiä olivat naapurin lapset, ja siten totuttaakseen hänet vapaaehtoisesti jakamaan mieluisatkin esineet köyhien lasten kesken. Tällaisia kasvatuksen muotoja tarjoutuu jokapäiväisessä elämässä lukuisia.

Lasten hengellistä kasvatusta ei voida milloinkaan aloittaa liian aikaisin.

Jo ennen kuin lapsi on nähnyt päivänvalon, voi äiti aloittaa kasvatuksensa vahvistamalla sielunsa ja ruumiinsa voimat Pyhällä Ehtoollisella.

Silloin kun lapsi ei vielä paljoakaan tajua ulkomaailmasta, kodin kristillinen ilmapiiri jo kykenee häneen vaikuttamaan. Erikoisen tärkeätä on pikkulapsen Ehtoollisella käyttäminen. Kuten pyhän kasteen vaikutus lapseen jää meille salaisuudeksi, samoin voimme vain uskolla tajuta, kuinka Pyhä Ehtoollinen vaikuttaa lapsen sieluun pyhittävästi, vaikka lapsi ei ymmärräkään sen merkitystä.

Niin pian kuin lapsi alkaa tajuta yksinkertaista puhetta, alkaa varsinainen rukouksiin totuttaminen. On tärkeätä, että rukoukset ja niiden toimitustapa ovat lapsen iän mukaisia. Ellei tätä huomioida, voi jokailtainen ja -aamuinen rukoushetki muodostua lapselle pelottavaksi velvollisuudeksi.

Eräs vanha sielunpaimen erottaa tässä lasten opettamisessa neljä vaihetta.

Ensimmäinen vaihe alkaa sillä ikäkaudella, jolloin lapsi oppii erottamaan omaisensa . Silloin ei oteta vielä kirkkorukouksia, joita lapsi ei lainkaan tajua. Isä taikka äiti ottaa lapsensa syliinsä ja vieden hänet ikonin eteen tarttuu omalla kädellään lapsensa käteen, tekee sillä ristinmerkit ja lausuu rukoukset, joita lapsi oppii vähitellen toistamaan. Rukoukset ovat seuraavanaiheisia:
Siunaa Herra ja varjele isää ja äitiä, Matti-veljeä ja Liisa-sisarta ja siinä luetellaan läheiset omaiset. Jo sangen varhain lapsi tajuaa myös esirukoukset taivaan valtakuntaan Jumalan luo muuttaneiden omaisten tai lapsen tuntemien tuttavien edestä.

Toisessa vaiheessa lapsi on jo itsenäisesti oppinut sepittämään Jumalalle pientä puhetta omista pikku huolistaan, se on lapsen rukousta. Hän on niin ikāän jo oppinut itsenäisesti tekemään ristinmerkin. Mutta vanhemmat ovat silti mukana ja ottavat osaa rukoukseen. Silloin voidaan ottaa käytäntöön jo helpompia kirkkorukouksia, esimerkiksi Herran rukous, Iloitse Jumalan Äiti ja rukous Suojelusenkelille. Nämä rukoukset lapsi ensin toistaa vanhempien jälestä ja sitten oppii ulkoa. Lapsiin on tällöin istutettava käsitys säännöllisten rukouksien tarpeellisuudesta ja sellaisten hetkien pyhyydestä.

Kolmannelle asteelle päästään silloin, kun lapset ovat jo oppineet kirkkorukoukset ulkoa. Tällöin vanhempien tehtävänä on edelleenkin valvoa, ettei aamu- ja iltarukouksien pitäminen pääse unohtumaan, mutta muuten lapset toimittavat rukoilemisensa jo yksin.

Neljännen vaiheen muodostavat ne keskustelut, joita vanhemmat eivät saa hävetä pitää lastensa kanssa ja joissa keskusteluissa lasten käsitys Jumalasta ja ihmisen suhteesta Häneen pääsee avartumaan. Erittäin tärkeitä ovat tällaisten keskustelujen jälkeen myös silloin tällöin pidettävät yhteiset koko perheen piirissä pidettävät rukoukset, jotta lapset huomaavat rukouksen olevan myös vanhemmille tärkeän ja seuraavat heidän esimerkkiään.

Pyhän Kasteen yhteydessä toimitetaan myös mirhallavoitelun pyhä sakramentti. Sen kautta lapsen sieluun aivan kuin istutetaan armoelämän siemen. Jumalan tarkoituksena on, että kodin rukouksellinen ilmapiiri olisi sinä virvoittavana sateena, joka auttaisi ja johdattaisi tuon armoelämän kehitystä. Vain näin tulevat saamaan merkityksensä ne kummien lupaukset, jotka he kastettavan puolesta tekevät ja se usko, minkä vanhemmat tuodessaan lapsensa kastettavaksi sen kautta ilmaisevat.

Onko tällaisessa nuorten juhlassa paikallaan puhua lasten hengellisestä kasvattamisesta?

Syytä on kahdessakin mielessä. Teistä, jotka olette nyt nuorten kirjoissa, tulee aivan kuin huomaamatta myös vuorostanne isiä ja äitejä, ja siksi lastenne kasvatuksessa piankin tullaan kokemaan teidän henkilökohtaisten vakaumuksienne lujuutta. Sitä paitsi onhan täällä paljon myös isiä ja äitejä, jotka tuntevat vastuuta lastensa sieluista ja maalisenkin elämän onnesta. Teillä saattaa olla jossakin ortodoksisessa opintokerhossa poika tai tytär. Onko kotinne henki sellainen, että siinä annetaan arvoa näiden lastenne kirkollisille harrastuksille? Autatteko te lapsianne kerran kasvamaan todellisiksi kasvattajiksi lahjoittamalla heidän sieluunsa pyhän muiston todella rukoilevasta isästä ja äidistä?

Pappismunkki Paavali (1949)