Patriarkka Bartholomeoksen opetuspuhe 13.6.2010

Hänen Kaikkipyhyytensä

Ekumeeninen patriarkka Bartholomeos
SAARNA
Jumalallisessa liturgiassa Joensuussa
13. kesäkuuta 2010

Patriarkka Bartholomeos kirkkopäivien päätösliturgiassa.
Kuva: Petja Pyykkönen

Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää. Minä sanon teille: edes Salomo kaikessa loistossaan ei ollut niin vaatetettu kuin mikä tahansa niistä. (Matteus 6:28-9)

”Kedon kukat”, Jumalan maailman vaatimattomimpiin kuuluvat luontokappaleet, kantavat nekin luonnollisen ja jumalallisen kauneuden ihania piirteitä. Mutta liiallisen laiduntamisen ja metsän hävittämisen kautta olemme horjuttaneet maailmamme tasapainoa. Ylimitoitetun kastelun ja kaupungistumisen seurauksena itsekäs elämäntapamme on saanut meidät ylenkatsomaan kasveja ja aliarvioimaan niiden merkityksen.

Mutta kuitenkin kasvit ovat elämän lähde. Ne auttavat meitä hengittämään. Tämä kaunis rakennus on todistus siitä, että maailma ilman puita olisi maailma ilman kauneutta. Maailmaa ilman kasveja ja puita ei voi kuvitella. Se olisi itse elämän vastakohta. Kasvit ovat myös viisaita opettajia ja hyviä esikuvia. Ne aina kääntyvät valoa kohti. Ne janoavat vettä. Ne tulevat toimeen niin vähällä. Ne käyttävät hyödyksi kaiken, mitä ne saavat luonnosta, myös sen mikä vaikuttaa hyödyttömältä. Entä mitä tekemistä kasveilla on meidän uskomme kanssa?

Uskontunnustuksessa Kirkkomme tunnustaa ”yhden Jumalan, taivaan ja maan luojan, kaiken näkyvän ja näkymättömän luojan”. Meidän näkökulmamme luonnonympäristöön nousee siitä perustavasta uskosta, että maailman on luonut rakastava Jumala, joka ”katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää” (Gen.1:31). Koko maailma sisältää elävän Jumalan siemenen ja jäljen. Koko luomakunta on kutsu yhteyteen Jumalan kanssa, Hänen joka käski meitä ”palvelemaan ja varjelemaan maailmaa”(Gen. 2:15).

Ja jos maa on pyhä, silloin meidän suhteemme ympäristöön on sakramentaalinen. Synti on monin tavoin juuri sitä, että kieltäydymme ottamasta maailman vastaan Jumalan lahjana. Tässä valossa pyhä Iisak Syyrialainen esittää, että hengellisen elämän päämäärä on saavuttaa ”armollinen sydän, joka palaa rakkaudesta koko luomakuntaa kohtaan… kaikkia Jumalan luomia kohtaan.” Samaa ajatusta heijastaa Feodor Dostojevski Karamazovin veljeksissä:

”Rakasta kaikkea Jumalan luomakuntaa, jokaista hiekanjyvää. Rakasta jokaista lehteä, jokaista valonsädettä. Rakasta eläimiä, rakasta kasveja, rakasta kaikkea. Jos rakastat kaikkea, tulet näkemään jumalallisen mysteerin.”

Ortodoksinen teologia ottaa vielä askelen eteenpäin ja tunnustaa, että jokainen ihmisen teko jättää pysyvän jäljen maahan. Tästä olemme vastikään saaneet muistutuksen, kun olemme joutuneet todistamaan Meksikonlahden tuhoisaa öljyvuotoa Yhdysvalloissa. Kuten olemme uudestaan ja uudestaan korostaneet, synnit luomakuntaa vastaan ovat syntiä Jumalaa vastaan. Siitä syystä tämän päivän evankeliumi korostaa, että samalla kun meidän tulisi muistaa ”kedon kukkia” meidän pitäisi ”ensin etsiä Jumalan valtakuntaa ja oikeudenmukaisuutta” (Matt. 6:33) Sillä ihmisen asenne ja käytös luomakuntaa kohtaan heijastavat suoraan ihmisen asenteita ja käytöstä toisia ihmisiä kohtaan. Ekologinen tietoisuus on läheisesti sidoksissa ekonomiseen vanhurskauteen eli talouden oikeudenmukaisuuteen. Globaali taloutemme on kasvamassa yli maapallomme kantokyvyn. Vaakalaudalla ei ole vain kykymme ylläpitää elämää, vaan mahdollisuutemme säilyä hengissä.

Tutkijoiden mukaan ilmastonmuutos tulee lähivuosina vahingoittamaan eniten niitä, joilla on vähiten varaa kestää sitä. Niinpä saasteitten aiheuttama ympäristöongelma on yhteydessä yhteiskunnalliseen köyhyyden ongelmaan. Kaiken ympäristötoiminnan ratkaiseva mitta on sen vaikutus köyhiin. Tässä valossa ”Jumalan valtakunnan ja sen oikeudenmukaisuuden” etsiminen on erottamatta yhteydessä tuomion perusteeseen, josta kuulemme Matteuksen 25. luvussa: ”Totisesti: kaiken minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni ja sisaristani, sen te olette tehneet minulle”.

Kun siis pyrimme suojelemaan ympäristöä, kuinka valmiit olemme uhraamaan ahneutemme? Milloin opimme sanomaan: ”Riittää!” Tahdommeko siirtää huomiomme siitä, mitä tahdomme siihen, mitä maailma tarvitsee? Milloin alamme toimia sellaisen maailman puolesta, missä ei ole nälkää? Kuinka voisimme jättää kevyemmän jalanjäljen tähän planeettaan, tulevien sukupolvien tähden? Meidän on valittava se, että välitämme. Muutoin emme oikeasti välitä.

Tässä kohtaa ortodoksinen hengellisyys eroaa nykyisestä ekologiasta. Ero ei ole niinkään siinä, että halutaan suojella maailman luonnonvaroja – senhän tulisi olla kaikkien ihmisten prioriteetti, poliittisista johtajista yksittäisiin kansalaisiin, ja varmasti kaikkien uskovien prioriteetti. Ero on siinä, kuinka näemme lopputuloksen, ”Jumalan valtakunnan ja sen oikeudenmukaisuuden”, joka on myös toimiemme lähtökohta.

Tämä merkitsee, että koko luomakunnan voi aidosti nähdä ja säilyttää Jumalan valtakunnan silmin/näkökulmasta, ja meille ortodokseille se näkökulma avautuu liturgiassa.

Jokaista uskovaa kutsutaan viettämään elämän juhlaa tavalla, jonka liturgian sanat ilmaisevat: ”Sinun omaasi Sinun omistasi me sinulle kannamme, kaiken tähden ja kaiken puolesta.”

Ortodoksinen kirkko julistaa, että Jumala on läsnä koko maailmassaan ja henkilökohtaisesti osallinen maailmastaan. Aikana, jona olemme saastuttaneet ilman jota hengitämme ja veden jota juomme, meidän on elvytettävä liturgisen ihmettelyn taju. Meidän on uudestaan opittava suhtautumaan aineeseen niin kuin mysteeriin, joka avaa yhä uusia sakramentaalisia yhteyksiä. Sellainen kiitos – eli eukaristia – on ihmisen luonteenomainen ja erityinen piirre. Emme ole vain ajattelevia tai yhteiskunnallisia olioita. Me kykenemme kiittämään, meille on annettu voima ylistää Jumalaa luomisen lahjasta. Eukaristisina olentoina me voimme oppia ”katsomaan kedon kukkia”, huolehtimaan kasveista ja eläimistä, puista ja vesistöistä, vuorista ja valtameristä, koko ihmiskunnasta kaikesta luonnonympäristöstämme. Silloin emme enää aiheuta kärsimystä ja surua, vaan edistämme toivoa, rauhaa ja elämää. Silloin näemme kaiken Jumalan valtakunnan valossa ja kaikki saa jälleen alkuperäisen tarkoituksensa, niin kuin Jumala on tahtonut luomisesta lähtien.

Tästä syystä ortodoksiset kristityt ovat omistautuneita luonnonsuojelijoita. Emme nimittäin odota vain uutta taivasta, vaan myös uutta maata. Se ei ole utopistinen unelma: meille tämä todellisuus alkaa tästä. Se on lupaus, jonka annamme Jumalalle, että syleilemme koko luomakuntaa. Tätä ortodoksinen teologia kutsuu ”alkuun pannuksi eskatologiaksi”, lopun ajaksi, joka on läsnä nykyhetkessä. ”Taivasten valtakunta on tullut lähelle” (Matt. 3:2) Maailman muuttuminen ja kirkastuminen on elävää todellisuutta niille, jotka ”etsivät ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa” ja työskentelevät ihmisten keskuudessa oikeudenmukaisuuden ja vanhuskauden puolesta ja luonnonympäristön suojelun ja säilyttämisen puolesta.