Bysantin kirkon terapeuttisen elämän ihanteesta (opetuspuhe)

Bysantin terapeuttisen teologian avainkäsitteitä ovat empatia, filantropia, hyväsydämisyys ja ihmisyys. Bysantin kirkon eukaristinen opetus elämän tarkoituksesta vapaana uhrina, joka kannetaan Kristuksen rakkaudessa Jumalalle ja lähimmäisille, on Kirkon kilvoituselämän ja diakonian liikkeelle paneva voima.

Aikamme yhteiskunnassa Bysantin ortodoksisen kirkon elämänläheinen perinne hukkuu usein ihmisten ulkoisten uskonnollisten rituaalien noudattamiseen. Maallistuneessa paikalliskirkossa vastustetaan laajasti ja määrätietoisesti Kirkon elämän ydintä eli katumusta, mielen puhdistumista ja kirkastumista.

Kulutushysteria, nautintojen etsiminen ja yksilön vapaus leimaavat länsimaisen ihmisen elämänmenoa, jossa ei ole sijaa Bysantin kirkon perinteisille arvoille, kuten Jumalan ja lähimmäisen palvelemiselle, itsensä uhraamiselle ja askeesille, rukoukselle ja diakonialle.

Länsimainen ihminen vääristää Jumalan tarjoaman elämänlahjan usein yksilölliseksi hyödyksi, joka kuvastaa langenneen ihmisen lihallisuutta ja itsekeskeisyyttä.

Itserakkaus tarkoittaa ihmisen himollista kiintymystä ruumiiseen sekä lihan halujen tyydyttämistä. Ihminen on silloin sielullisesti kuollut. Hänen jumalansa on nautinto, jota hän palvoo päivin ja öin.

Nautinnonhaluinen mieli tuottaa sydämessä sairaita ajatuksia ja sanoja. Ihminen antautuu näiden ajatusten vietäväksi ja sokeutuu niistä.

Ortodoksinen kirkko vaikutti Bysantissa yhteiskunnallisena omanatuntona

Pyhä profeetta Jesaja opettaa ajattomasti: ”Opetelkaa tekemään hyvää, tavoitelkaa oikeudenmukaisuutta, puolustakaa sorrettua, hankkikaa orvoille oikeus, ajakaa lesken asiaa” (Jes. 1:17).

Bysantin ortodoksinen kirkko ei rajannut palvelutehtäväänsä pelastuksen evankeliumin ulkoiseen sanan julistamiseen. Kirkko vaikutti yhteiskunnassa yhteiskunnallisena omanatuntona. Kirkko ruokki nälkäisiä, osoitti vieraanvaraisuutta muukalaisille, vaatetti alastomia, huolehti sairaista ja elämässä epäonnistuneista sekä antoi turvan orvoille, leskille ja vanhuksille. Bysantin valtio omaksui armeliaisuuden perinteen ortodoksiselta kirkolta.

Bysantissa ortodoksinen kirkko suojeli köyhiä, mutta ottomaanien invaasion takia se joutui itse myöhemmin ulkoisesti köyhän asemaan. Kirkon talouden romahtaminen näkyi erityisesti Vähässä-Aasiassa. Siellä kirkolta puuttuivat usein jopa toimitilat. Ortodoksien määrä väheni. Osa heistä pakeni islamilaista mielivaltaa, jotkut pakotettiin kääntymään islamilaisuuteen. Muutamista ortodoksikristityistä tuli uusmarttyyrejä. Turkkilaiset kohtelivat tietoisen julmasti ortodoksista papistoa. Turkkilaiset syyttivät valheellisesti papiston jäseniä Konstantinopolin kätyreiksi. He pakottivat muun muassa Efeson piispa Matteoksen palaamaan takaisin Konstantinopoliin 1230-luvun alussa.

Turkkilaisten valloitukset heikensivät Vähän-Aasian kirkon ja ortodoksisten luostareiden mahdollisuuksia osoittaa filantropiaa kaikkein heikoimmassa asemassa oleville ihmisille. Uudet vallanpitäjät takavarikoivat kirkollista omaisuutta ja halvaannuttivat käytännössä ortodoksisen kirkon hiippakunnallisen elämän.

Turkkilaiset hallitsijat palkitsivat sotilaseliittiä kristityiltä ryövätyllä maaomaisuudella. Kirkon talouden romahtaminen koski myös ekumeenista patriarkaattia ja sen pääkatedraalia Hagia Sofiaa. Esimerkiksi vuonna 1307 Hagia Sofian papisto ei saanut enää rahakorvausta työstään. Papiston perheet näkivät nälkää. Konstantinopolin patriarkka Isidoroksen aikana (1337–1350) papiston perheille myönnettiin pieni raha-avustus vehnän ja viinin ostamiseen. Köyhien pappien perheiden lisäksi avustusta jaettiin myös nunnille ja maallikoille. Yleinen filantropia ja yksityinen armeliaisuus edustivat bysanttilaisen yhteiskunnan parhaimpia puolia. Kirkko ja luostariyhteisöt eivät kantaneet huolta pelkästään ihmisen sielun pelastuksesta ja metafyysisistä kysymyksistä, vaan kiinnittivät huomiota myös lähimmäisen ajallisen elämän hyvinvointiin. Kirkko ja luostarit lievittivät ihmisten jokapäiväistä nälkää, tuskaa ja sairauksia. Turkkilaisten maahantunkeutuminen kuitenkin mursi myös luostareiden talouden, jolla oli ollut perinteisesti suuri merkitys bysanttilaisessa filantropiassa.

Kirkon ekonomia-periaatteesta

Bysantin kirkon kanoniseen perinteeseen liittyy voimakkaasti hengellisen lääkitsemisen ja parantumisen opetus. Lääkitsemisen, parantumisen ja taudin kielikuva on esillä erityisesti pyhän Gregorios Nyssalaisen kanonisessa kirjeessä ja Trullon (691–692) 102. kanonissa. Molemmat kuvaavat yksityiskohtaisesti kanonisen rangaistuksen käyttämistä sielun lääkkeenä.

Yleensä lääketieteelliset viittaukset eivät ole kanoneissa kovin yleisiä. Viittauksia löytyy satunnaisesti. Poikkeuksellisen paljon esimerkkejä kanonien hoitavuudesta on pyhän Basileios Suuren kanoneissa. Ensimmäisessä kanonissaan Pyhä Basileios määrittelee skismoiksi ne, jotka ”joidenkin kirkollisten, parannettavissa olevien syitten takia ovat riitaantuneet toisten kanssa”. Harhaoppiset Basileios erottaa skismaatikoista selvästi. He ovat ”täysin repeytyneet irti Kirkosta ja ovat jopa uskostakin vieraantuneet”.

Kolmannessa kanonissaan pyhä Basileios määrää yleisesti diakonille sopivaa ”rangaistusta” haureuden harjoittamisesta diakoniksitulon jälkeen. Hän ilmaisee asian käyttämällä parantamiseen liittyviä käsitteitä: ”Mutta parannus on kaikin puolin todellisempi silloin, kun syntiin ei enää ryhdytä, joten se, joka lihan nautinnon takia on jättänyt armon, murskaamalla lihan ja eläen kaikin puolin pidättyen ja hänet tuhonneista nautinnoista luopuen, antaa meille selvän todistuksen parantumisestaan”.

Kanonin kaksikymmentäyhdeksän johdantoa terapeuttinen kieli suorastaan hallitsee: ”Isäntiä, jotka vannoneet kurittavansa alaisiaan, sopii kovastikin nuhdella. Tässä on kyseessä kaksi päämäärää: ensiksi, opetettakoon heitä, etteivät vanno kovin helposti, ja toiseksi, etteivät pitäisi kiinni pahoista päätöksistä. Joten se, joka on valalla sitoutunut tekemään toiselle pahaa, osoittakoon katumusta ajattelemattoman valan takia, älköönkä hurskauden tekosyyllä toteuttako omaa pahuuttaan”.

Kirkon kanoninen perinne on elävää traditiota, jonka ainekset koostuvat sekä teologiasta että oikeustieteestä. Lähestymistapa kanoneihin on syvän pastoraalinen ja terapeuttinen. Kanonien tavoitteena on ihmisen parantuminen synnin sairaudesta.

Ortodoksisen kirkon niin sanottu kirkollisen ekonomian periaate (kreik. oikonomia) eroaa olennaisesti lännen dispensaatio-periaatteesta. Käytäntönä ekonomiaperiaate palaa Kirkon varhaisiin vuosisatoihin, ja sitä sovellettiin niistä ajoista lähtien. Ekonomiaperiaate ei kuitenkaan ole yhdenkään kanonin erityisaiheena.

Ekonomia tarkoittaa, että Kirkko voi oikeudenmukaisista syistä pidättäytyä soveltamasta uskovaan muutoin käyttökelpoista kirkollista lakia. Tämä voidaan tehdä suhteessa menneisyyteen tai tulevaisuuteen. Edellisessä tapauksessa Kirkon jäsen ei kärsi tekonsa seurauksista, ja jälkimmäisessä tapauksessa seuraukset ovat lievemmät. Lyhyesti sanottuna ekonomia tarkoittaa siis, että jokin asia, joka tietyssä tilanteessa ja tiettynä aikana kielletään, voidaan toisenlaisissa olosuhteissa ja toisena aikana antaa anteeksi ja sallia.

Ainoat ekonomia-periaatetta koskevat rajoitukset liittyvät Kirkon dogmaan. Poikkeaminen Kirkon kanonien ja järjestykseen liittyvien normien kirjaimellisesta noudattamisesta ei saa merkitä muutosta tai poikkeamista Kirkon opillisesta totuudesta. Muutoin ekonomia-periaatetta voidaan soveltaa kaikkiin Kirkon elämän ulottuvuuksiin, jopa mysteerioihin, sillä kaikkia Kirkon pyhiä mysteerioita voidaan toimittaa ekonomia-periaatteen mukaisesti. Bysanttilaisena aikana ekonomiaa sovellettiin pääsääntöisesti avioliiton ja katumuksen mysteerioon.

Katumuksessa käsittelyssä ekonomiaperiaatteen mukaisesti oli kyse kanonisen epitimian määräämisestä tai sen lieventämisestä. Kreikan kielen sana epitimion merkitsee sanatarkasti kieltoa. Epitimia tarkoittaa hengellisen isän rippilapselleen määräämää terapeuttista hoitotoimenpidettä, jolla pyritään herättämään rippilapsessa oikeaa suhtautumista katumukseen. Näin Kirkko siis varhaisista vuosisadoistaan lähtien muovasi ja sovelsi kirkollisen ekonomian periaatetta, ei pelkästään osoittaakseen ajan vaatimusten mukaista joustavuutta, vaan korostaakseen, että Kirkolla oli tilanteen mukaan oikeus soveltaa tai olla soveltamatta lakeja, olivatpa ne valtion tai Kirkon antamia.

Bysantin kanoninen traditio on kreikkalainen ilmiö

Bysantin kanoninen traditio on kreikkalainen ilmiö. Bysanttilaiset kanonit löytyvät laajoista kreikankielisistä käsikirjoituksista. Ne on kirjoitettu alun perin kreikaksi. Niissä kuvastuu ennen muuta varhaiskristillinen kirjallisuus, joka jatkui sitten Bysantissa vuosituhannen ajan kulttuurisesti ja poliittisesti elävänä ja ylivertaisena traditiona. Kirkon elämä järjestyi kreikan kielellä kanoniseksi kokoelmaksi. Tässä se erosi latinaksi kirjoitetusta maallisesta laista.

Bysantin kanoninen traditio edustaa pysyvyyttä, jatkuvuutta, pyhyyttä ja muuttumattomuutta. Bysantin kirkko ei sitonut itseään Rooman kirkon tavoin laajaan kirkollisten kanonien ja lakien kodifiointiin. Kirkon hallintoon ja organisaatioon suhteutetut kanonit ja kanonien mukainen kurinalaisuus palvelivat kristillisen elämän erityistarpeita ja antoivat vastauksia elämän erityisongelmiin.

Toinen tärkeä näkökohta, jota on syytä korostaa ymmärtääksemme paremmin Kirkon pyhien kanonien pätevyyttä ja voimaa, liittyy siihen, miten Kirkko itse tulkitsee kanoneja. On olennaista erottaa toisistaan kanonin ydin ja ulkokuori, pääsisältö ja ulkoinen muoto, henki ja kirjain. Kanonin ulkoista muotoa voidaan ja täytyy muuttaa ulkoisten olojen muuttuessa, jotta sosiaalinen elämä kehittyisi. Kuitenkin kanonien olemus ja henki säilyy muuttumattomana. Kanonien oikeellisuudella ja arvovallalla on erottamaton vastaavuus. Maallisten lakien oikeellisuus on suhteellinen, mutta valta ehdoton. Kanonien oikeellisuus puolestaan on ikuinen, mutta valta suhteellinen.

Oikea laulu kuvaa Kirkon oikeata uskoa

Ekumeenisten kirkolliskokousten opetuksissa Pyhä Traditio ei tarkoita pelkästään tiettyjen kirkollisten tapojen siirtämistä sukupolvelta toiselle. Se tarkoittaa myös maailmanlaajuisen Kirkon perusperiaatteiden jatkuvuuden säilyttämistä ja siirtämistä eteenpäin uskon opettamisessa ja kirkkohallinnossa.

Bysantin Kirkon sisällä pyhät synodit koettiin ortodoksisen uskon ja pastoraalisen palvelutehtävän julistajina. Kirkko ei voi elää orgaanisena ruumiina ilman kurinpidollisia sääntöjä ja uskoa koskevia opillisia määritelmiä. Järjestys on olennainen ja väistämätön osa Kirkon elävää olemassaoloa. Kirkon elämän kehittyminen edellyttää sen uskontotuuksien selvittämistä. Ekumeeniset kirkolliskokoukset palvelivat näitä tarpeita. Ulkoinen järjestys ja uskon yhdenmukaisuus ovat olennaisia ehtoja Kirkon ykseydelle. Tämä on erityisen tärkeä muistaa aikanamme, jolloin ekumenismi hämärryttää kirkossa sakramentaalisen ykseyden. Ekumeenisten synodien tehtävänä oli tehdä dogma selkeämmäksi sekä estää kristillisen uskon ja elämän väärintulkinnat ja siten suojella siten oikeaa oppia. Ortodoksisen teologian ilmaisuja ei löydy ainoastaan dogmaattisista teksteistä. Ortodoksisen kirkon usko ilmaistaan dogmatiikan lisäksi ortodoksisessa teologiassa. Tästä seuraa, että ortodoksiseen dogmatiikkaan on olemassa monia oikeita lähestymistapoja. Esimerkiksi jopa ortodoksisella kirkkomusiikilla on dogmaattinen luonteensa. Kukaan ei voi laulaa kirkossa niin kuin huvittaa.

Pyhien kirkolliskokousten Isät halusivat turvata hyvän järjestyksen kirkoissa. Siksi he opettivat, ettei kirkossa saa laulaa kuka tahansa, vaan ainoastaan kanoniset kirkkolaulajat. Kanonisti Johannes Zonaras (k. 1159) korosti, ettei kirkkolaulajalle sovi pöyhkeilevä mielenlaatu, koska kirkoissa tapahtuva laulaminen on Jumalan rukoilemista. Niiden, jotka laulavat ja rukoilevat, tulee esiintyä katuvina ja nöyrinä. Toisaalta Zonaras muistutti, ettei kirkossa tule käyttää sopimattomia ja turhan moninaisia sävelmiä: ne muuttuvat ”teatterilauluksi ja irstaiksi renkutuksiksi”. Musiikkia samoin kuin yleensä taidetta on kahdenlaista: kirkollista ja maailmallista. Maailmallinen musiikki ilmaisee lihallisia tunteita ja mielihaluja. Ihmisen hengellisen elämän tunteet ilmaistaan bysanttilaisessa kirkkomusiikissa. Ainoastaan autenttinen kirkkomusiikki voi todellisesti ilmaista sydämen salaisia liikkeitä, nöyryyttä, kärsimystä ja jumalallista murhetta, joka johtaa katumukseen ja pelastukseen (2. Kor. 7:10). Musiikilla on Kirkossa sama päämäärä kuin ortodoksisella teologialla: askeesi. Jos kirkossa käytetään musiikkia, joka herättää demonisia tunteita, musiikki ei ole kirkollista vaan demonista. Jos kirkossa käytetty musiikki taas esimerkiksi kiihottaa eroottista rakkautta, sillä ei ole kirkollista päämäärää.

Lännen kristityt laulavat hengellisiä laulujaan maailmallisesti ja hereettisesti. Heidän tapansa esittää kirkollista musiikkia on kaukana ortodoksisesta hengellisyydestä. Sellainen tapa esittää kirkkomusiikkia ei johda ihmistä askeesiin ja kirkastumiseen.

Venäläisten lännestä omaksuma moniääninen kirkkolaulu pesiytyi 1800-luvulla myös kreikkalaisten keskuuteen. Ensimmäisenä sen omaksuivat Wienin kreikkalaiset, jotka luopuivat perinteisestä bysanttilaisesta yksiäänisestä kirkkolaulusta 1844. Myöhemmin länsimaisen kirkkomusiikin vaikutus levisi Aleksandriaan, Ateenaan ja kaikkialle. Kreikkalaiset ortodoksit valtasi halu nykyaikaistaa kirkkomusiikkia. Toisaalta he viehättyivät harmonisoidusta musiikista.

Kirkossa edelleen vaikuttavaan musiikilliseen muutoshaluun liittyy yhä 2000-luvulla suuri harha kuvitella, että kirkollisen taiteen (kirkkolaulu ja ikonitaide) tulee palvella maallisen taiteen makukokemuksia. Nykypäivän suomalaisessa ortodoksisessa kirkkomusiikissa ei ole riittävästi vakavuutta ja syvyyttä. Se ei tavoita ortodoksian olemusta ja ydintä samalla tavalla kuin vanha bysanttilainen kirkkomusiikki. Kirkkomusiikki on elimellinen osa kirkkoyhteisöä ja sen traditiota. Musiikki ilmaisee Kirkon yhteisöllisyyttä ja johtaa ihmisiä kirkkoyhteisöön. Siksi ei ole suinkaan yhdentekevää, mitä kirkossa virtaa ihmisen sieluun. Kirkon Pyhät Isät päättelivät, että musiikki on jumalanpalvelussa hyvä apuväline, mutta samalla subjektiivisuudessaan ja subjektiivisesti käytettynä vaarallinen ase. Tästä syystä Kirkon säveltaide sai jo varhain sääntönsä, jotka jäivät voimaan ja tekivät musiikin ortodoksiseksi kirkkomusiikiksi. Bysanttilaisen kirkkomusiikin perinteisiä sääntöjä ei tulisi nykyaikanakaan unohtaa eikä suhtautua niihin välinpitämättömästi.

Bysanttilaisen kirkkomusiikin tehtävänä on syventää ihmisten hengellistä elämää

Bysanttilaisen liturgisen musiikin ihanteet yhdistyvät ortodoksisen askeesin ihanteisiin. Kirkollinen musiikki ja askeesi palvelevat Kirkon terapeuttista elämää. Bysantin musiikkikäsitystä voidaan luonnehtia yksinkertaisesti niin, että oikea laulu kuvaa oikeata oppia. Kirkon oppia julistetaan laulaen. Laulamisen edellytyksenä on, että laulaja laulaa ”puhtain sydämin”. Laulun tulee kantautua Jumalan puoleen yhden uskon ilmauksena ”yhdestä suusta”. Ortodoksisen laulun tulee olla yksiäänistä.

Bysantin kirkon liturginen musiikki ei syntynyt kulttuurityhjiössä. Se alkuperä on autiomaassa ja kaupungissa. Sekä Egyptin että Palestiinan autiomaan varhaisissa kilvoitusryhmissä että kaupunkikeskusten katedraaleissa psalmilaulua käytettiin ahkerasti. Kirkon opettajat puhuvat usein psalmien resitoimisen ja laulamisen hyödyllisyydestä.

Sanaa musiikki ei käytetty vanhempina aikoina juurikaan, ilmeisesti siksi, että sillä oli selvä yhteys pakanalliseen maailmaan.

Bysanttilaisen kirkkomusiikin keskeisenä tehtävänä on syventää ihmisten hengellistä elämää ja keskittää rukoilijan huomio rukoukseen ja siirtää hänen ajatuksensa pois arkisista asioista. Esimerkiksi jumalanpalvelukseen osallistuvia kehotetaan ”heittämään pois kaikki maalliset huolet”. Kyseessä on kerubiveisu, jossa papisto ja laulajat ja heidän kauttaan kaikki läsnäolijat ”salaisesti kuvaavat kerubeja”.

Bysanttilaisen kirkkomusiikin päämäärä on saada aikaan ihmisessä katumusta tai ylistystä, ei romanttista tunteilua. Keskiajan lännen frankkilaisessa musiikkiperinteessä tuli kuitenkin normiksi hämärryttää rakkauslaulujen ja uskonnollisten veisujen ero. Sama näkyi myöhemmin protestanttien käyttämässä uskonnollisessa musiikissa.

Sama musiikillinen suuntaus on pesiytynyt myös maailmanlaajuiseen ortodoksiseen kirkkoon, kun se on hyväksynyt teologiaansa pietismin, sentimentalismin ja rationalismin.

Se pätee kirkollisen taiteen muihin ilmenemismuotoihin, muun muassa ikonografiaan. Ortodoksisen kirkon liturginen maalaustaide, jumalanpalveluksen toimittaminen maalaamalla, kehittyi ennen kaikkea Bysantissa (330–1453). Siellä ikonografia säilyi Kristuksen tarjoaman uuden elämän mystisenä liitonarkkina. Bysantissa ikonitaide sai nimen hagiografia, pyhän kuvaaminen. Muiden Bysantin kirkon taidemuotojen tavoin pyhän kuvaamisen tarkoituksena ei ole tuottaa iloa lihalliselle aistille. Se tarkoitus on muuttaa näköaistimus hengelliseksi aistiksi, jonka avulla tämän maailman näkyvissä asioissa Jumalan maailma. Bysanttilainen pyhän kuvaaminen ei siis luo ihmismieleen ajallisen elämän harhakuvia.

Taide, joka provosoi katsojassa eroottista rakkautta, on demonista eikä toteuta Kirkon päämäärää. Toisin kuin latinalaisen kirkon naturalistisissa kuvauksissa ortodokseilla ei voi olla romanttista suhdetta Kristukseen, Jumalansynnyttäjään ja Pyhiin Ihmisiin.

Bysanttilaiset isät, jotka laativat ortodoksisen kirkon teologisia oppilauselmia, esittivät myös ikonografian alkuperäisen perusajatuksen: ikoneissa kaiken tulee muistuttaa aineettomasta Jumalan Valtakunnasta ja ihmisistä, jotka on luotu kuolemattomuuteen. Todellisen ikonien maalaamisen ja ymmärtämisen avaa bysanttilaisen teologian terapeuttinen ajatus Kirkon hengellisestä maailmasta ja sen kirkastamista ihmisistä.

Renessanssin uskonnollisista maalauksista puuttuu tyystin bysanttilaiselle ikonille ominainen anagoginen (ikoni viittaa aineen ulkopuoliseen, hengelliseen todellisuuteen) elementti. Länsimaiset uskonnolliset maalaukset välittävät harhakuvan aineen hallitsemasta maailmasta. Renessanssin taiteilijat kuvasivat fyysistä kauneutta.

1600-luvulla ortodoksinen kirkkotaide rappeutui. Syynä siihen oli hengellinen ja teologinen kriisi, kirkollisen tajuamiskyvyn maallistuminen. Ortodoksit eivät enää ymmärtäneet ikonin dogmaattista sisältöä. Maailmallisen taiteen ainekset tunkeutuivat liturgiseen taiteeseen ja vääristivät pyhien ikonien merkityksen.

Kaikkialla ortodoksisessa maailmassa maalattiin pyhiä ikoneja Kirkon traditiosta välittämättä. Länsimaisvaikutteisissa naturalistisissa uskonnollisissa maalauksissa lakattiin kuvaamasta todellisia pyhiä ihmisiä. Heidän tilallaan oli pyhiksi naamioidut henkilöt.

Se, mikä tapahtui Venäjällä ja Kreikassa, tapahtui myös Romaniassa, Bulgariassa ja Serbiassa. Bysanttilaisen ikonimaalauksen hengelliset ominaispiirteet sysättiin syrjään naturalismin tieltä, ja temperatekniikka korvattiin öljyvärien käytöllä.

Ortodoksisessa kirkossa hämärtyi teologinen käsitys, mikä on ikoni. Unohdettiin, ettei ikoni ole jokin arkeologinen käsite niin kuin ei rukouskaan ole. Pyhä ikoni tai fresko ilmentää apostolista ja katolista uskoa ja uskovien elämää Kirkon jäseninä. Ortodoksisen kirkkotaiteen perustana on oltava Kirkon uskonopillinen sisältö.

Ortodoksinen Traditio jatkuu ainoastaan Kirkossa. Se määritellään Ekumeenisten kirkolliskokousten päätöksissä ja Pyhien Isien teoissa. Pyhä Traditio merkitsee Kirkon elämän kokonaisuutta. Mikään Kirkon liturgisista taiteista ei voi erottautua Kirkon Tradition olemuksesta eli hengellisen elämän kehitysasteista.

Pyhät Kirjoitukset, Pyhien Isien opetukset ja ekumeeniset kirkolliskokoukset osoittavat Kirkon jäsenille, että pyhä ikonitaide ja kirkkomusiikki ilmaisevat ja tulkitsevat Kirkon uskoa ja elämää. Molempien on oltava sopusoinnussa Kirkon elävän tradition määräämien pyhien sääntöjen kanssa.

Pyhien ekumeenisten kirkolliskokousten erehtymättömyys on Kirkon erehtymättömyyttä. Kirkko ei voi koskaan olla uskoton Kristuksen antamalle lähetyskäskylle. Kirkko ei ole vain uskovien yhteisö, vaan myös Kristuksen mystinen Ruumis. Bysantin hengellisyyden luovana valtavirtana on kehotus ihmisen täydellisyyteen ja pyhyyteen. Siksi ekumeenisten kirkolliskokousten kehotus elämän pyhyyteen on luonteeltaan eskatologinen.

Bysanttilainen kirkkonäkemys perustuu kirkolliskokouksiin. Kirkko on itse asiassa pohjimmiltaan kirkolliskokous sanan ekklesia kirjaimellisessa merkityksessä. Kristuksen Ruumiina Kirkko on Jumalan ja ihminen välinen yhteys. Synodaalisuudessaan Kirkko ilmaisee luonteensa jumal-inhimillisenä yhteytenä Kristuksessa. Siksi mikä tahansa kirkollinen käytäntö, joka ei kasva Kirkon kirkolliskokouksellisuudesta, merkitsee erottautumista ortodoksisesta ekklesiologiasta.

Pyhien Isien Traditio tukee voimallisesti uskovia taistelussa hengellisen elämän individualismia ja teologian huoletonta harjoittamista vastaan. Kirkon teologiaa ei saa erottaa rukouselämästä ja hyveiden harjoittamisesta. Kirkon Isille kristillisyys on ennen muuta ainutlaatuista Kirkon eukaristista kokemusta.

Pyhien Isien eukaristinen tietoisuus yhdistyy heidän terapeuttisen teologiansa käsitykseen Jumalan ja ihmisen rakastavasta suhteesta. Kirkko elää Jumalan Hyvyyden tuntemisesta ja kokemisesta.

Sanaa kokemus ei tule ymmärtää läntisessä psykologisessa, individualistisessa tai subjektiivisessa merkityksessä. Kirkon kokemus merkitsee Kristuksessa uudistettua ja kirkastettua luomakunnan elämää. Pyhien Isien Teologia liittyy elämään uskovien yhteisössä. Kirkon historia on pyhää historiaa, mutta samanaikaisesti Kirkon elämä vaatii askeesia eli työtä ja vaivannäköä.

Rakkaus kasvaa Pyhän Kolminaisuuden salaisuudesta

Bysantin kirkon historian tutkimus on hedelmätöntä, ellei siihen sisälly määrätietoinen Kirkon terapeuttisten periaatteiden tutkiminen ja Pyhän Tradition rikkauksien etsiminen ja löytäminen. Bysanttilaisen hengellisyyden perintö jälkipolville on kristillisen opin puhtaus. Sen vaaliminen ei ollut Bysantin keisarikunnassa pelkästään kirkolliskokousten, piispojen tai keisarin yksinoikeus. Opin puhtauden vaaliminen oli Kirkon yhteinen asia. Ortodoksinen teologia on rakkauden ja persoonallisen kanssakäymisen teologiaa. Rakkaus kasvaa Jumalan Pyhän Kolminaisuuden salaisuudesta. Vain Kirkon rakkauden teologia voi parantaa ihmiset ahdistavasta yksinäisyydestä. Elämän rumuus ja julmuus ilmaisevat ihmisten erottautumista Jumalasta. Ihmisten elämän rumuus kasvaa Jumalan hylkäämisestä ja kapinasta Häntä vastaan.

Nykyaikainen ihminen on levoton, ikävystynyt, nautinnonhaluinen ja sisäisesti rikkinäinen olento. Pyhät Isät opettavat meille, että turhamaisuus on askeesissa ensimmäinen vihollinen, jota vastaa on hyökättävä, vaikka turhamaisuus, kuten he sanovat, tuleekin viimeisenä voitettavaksi.

Maailma on Jumalan lahja, joka on tarkoitettu Jumalan läsnäolon mysteerioksi. Jumalan maailma kutsuu ihmisiä persoonien väliseen dialogiin äärettömän eli luovan Jumalan kanssa. Ortodoksisen tradition erityispiirre on jumalallinen ilo. Ortodoksisuutta kuvastaa Kristuksen ylösnousemuksen ilo, johon Kirkon jäsenten ilo ja toivo rakentuu. Aika ja paikka liittyvät luotuun järjestykseen, mutta niidenkin lähteenä on Jumalan luomaton elämä.

Pyhät Isät opettavat, että uskon Jumalan ihmiselle antamaan elämään tulee perustua kykyyn nähdä pahuus kaikkialla, missä sitä on. Valheen ja petoksen vastustaminen merkitsee tinkimätöntä arvostelua ja kieltäytymistä osallistumasta peliin pettämisen järjestelmässä. Maailma on langennut maailma siksi, että se on langennut pois tietoisuudesta, että Jumala on ihmisen elämässä kaikki kaikessa.

Ortodoksinen Teologia on terapeuttista tiedettä

Bysantin kirkon terapeuttinen teologia opettaa, että ihmisen hengellinen parantaminen tarkoittaa mielen, sydämen ja ajatusten parantamista. Pyhien Isien mukaan Kirkon askeettinen elämä tarkoittaa koko kristillistä elämää. Kirkon jäsenen elämä on askeesin harjoittamista eli Kristuksen seuraamista. Kristus on ortodoksikristityn elämän esikuva ja hyveen sääntö (Joh. 13:15).

Kristus ilmaisee Itsessään ihmisille heidän alkuperänsä, tulevaisuutensa ja sisäiseen ihmiseen kätketyt mahdollisuudet. Evankeliumin muovaama kristillinen kulttuuri ylsi vuosisatoja myöhemmin Bysantin keisarikunnassa korkealle eettiselle tasolle ja huomattaviin filantrooppisiin saavutuksiin.

Bysantin kirkollinen taide löysi uusia ilmaisumuotoja. Se ei rajoittunut jäljittelemään näkyvää maailmaa, vaan kuvasi tuonpuoleista kirkastunutta todellisuutta. Bysanttilaisessa kanonisessa perinteessä määriteltiin uudella terapeuttisella tavalla inhimillisiä suhteita koskevia periaatteita. Bysanttilaisessa yhteiskunnassa lähestyttiin aiemmin ylitsepääsemättömiä vastakohtia esivallan ja vapauden, yksilön ja yhteiskunnan, idealismin ja realismin välillä.

Pyhien Isien kirkollinen perintö haastaa kaikkien aikakausien ihmiset. Paluu Isien perinteeseen tulee olla luovaa eikä heidän ajatustensa muodollista lainaamista. Jumalan Valtakunta ei tarkoita Raamatun tai Pyhien Isien lainausten mekaanista valitsemista. Jumalan Valtakunta on meissä kuin voimallisena hapatuksena, joka muuttaa perusteellisesti elämämme.

Kirkon elämä ei sitoudu kirjaimeen, vaan Henkeen. Pyhien Isien seuraaminen ei viittaa johonkin käsitteelliseen traditioon tai opillisiin määritelmiin, vaan pyhään ortodoksisen elämään todistamiseen. Pyhien Isien uskon ja elämän todistus kuuluu erottamattomasti Kirkon uskon ytimeen.

Pyhien Isien Traditio tukee Kirkon jäseniä voimallisesti hengellisen elämän taistelussa individualismia ja kevytmielistä teologian harjoittamista vastaan. Se opastaa heitä kokemaan Kirkon terapeuttisen teologian merkityksen jokapäiväisessä elämässä.

Bysantin Pyhät Isät korostivat Kirkon elämää terapeuttisena kokonaisuutena. He taistelivat sen puolesta, että Kirkon usko säilyttää terapeuttisen kohtaamisen metodin. Tämän metodin kautta ihminen pitää yhteyttä Jumalaan.

Ortodoksian todistaminen vääristyy nykymaailmassa usein ideologiaksi. Monet mieltävät Kirkon Isät museon näyttelyesineinä, joita he lähestyvät joko sentimentaalisesti tai arvostelevasti. Meidän kutsumuksenamme on ortodokseina nähdä Pyhien Isien kirjoitukset ja Uuden testamentin kirjat terapeuttisina teksteinä, jotka parantavat ja ovat parantumisen hedelmiä.

Pyhien Isien seuraaminen vaatii meiltä heidän mielensä vastaanottamista. Todellinen ortodoksikristitty löytää kaikkialta Kristuksen ja iloitsee Hänessä. Bysantin kirkon rikas teologinen perinne kuvaa eukaristisen yhteisön terapeuttisuutta. Kirkko on Sairaala synnin sairastuttamia ja haavoittamia ihmisiä varten.

Ortodoksisen kirkon terapeuttisessa teologiassa katumus yhdistyy Jumalan ja lähimmäisen rakastamiseen. Ortodoksisen kirkon hengellistä ohjausta ei voi ymmärtää oikein ilman sen yhteyttä Kirkon pyhään pappeuteen ja hengellisen isyyden terapeuttiseen tehtävään. Kirkon jäsenten luovuttamaton päämäärä on kasvaa hengellisessä parantumisessa Jumalan Rakkauteen, sillä Kristus parantaa Kirkossa.

Kirkon elämä on katolista, koska se merkitsee yhteyttä kaikkien pyhien ihmisten kanssa. Pyhä ihmiset ovat aikalaisiamme, koska he ovat Kristuksessa aina eläviä. Ainoastaan elämällä kaikkien pyhien katolisessa uskon yhteydessä, voi ihminen elää aidosti Kristuksen seuraajana.

Ortodoksisen kirkon perustehtävä on muokata ajan henkeä Kristuksen iankaikkisen hengen mukaiseksi. Siinä on ortodoksisen kirkon terapeuttisen teologian ja elämän ainutlaatuinen lähetystehtävä maailmassa. Tässäkin se eroaa aikamme uskonnollisuudesta, joka pyrkii kaikin tavoin mukautumaan ajan henkeen.

Saatana käyttää 2000-luvun alussa uusia metodeja, koulutusta, teknologiaa ja massamediaa tehdäkseen ihmisistä seuraajiaan ja orjiaan. Ihminen on lapsesta lähtien näiden demonisten metodien vaikutusten alainen. Hän ei osaa pitää niitä pahoina, vaan luonnollisina asioina. Pitkälle maallistuneessa laitoskirkossa ei juurikaan puhuta saatanasta, vaan pahuudesta opetetaan marginaalisesti tai ei ollenkaan.

Pyhät Isät on Kirkon Tradition kantajia ja ilmoittajia. Heidän opetuksesta Jumalasta ja ihmisestä ei perustu kuvitelmiin ja teoreettiseen pohdiskeluun, vaan askeettiseen kokemukseen jumaloitumisesta. Pyhät Isät ymmärsivät opillisen Teologian kokonaisuutena, jota Pyhä Henki inspiroi ja joka käsittää Raamatun, synodien päätelmät, terapeuttisen hengellisyyden, jumalanpalveluksen sekä taiteen ja arkkitehtuurin.

Pyhien Isien Teologian tarkoituksena ei ollut rationaalisen teologian tavoin koota yhteen Raamatun todennäköisyyksien osasia. Isien mukaan Pyhä Raamattu opettaa uskovia kuuntelemaan Kristusta ja näkemään Hänet askeettisen elämän keskuksena.

Bysanttilaisessa psykoterapeuttisessa perinteessä teologia ja hengellinen elämä merkitsevät samaa. Teologia ja hengellinen elämä ovat Kirkossa erottamattomat. Pyhien Isien Traditio on luonteeltaan askeettista ja terapeuttista. Bysanttilainen teologia on parantavaa tiedettä, opetusta Kirkon jäsenten hengellisestä terveydestä. Se rohkaisee Kirkon uskollista kilvoittelijaa hengelliseen parantumiseen.

Pyhät Isät eivät olleet filosofeja. Jotkut heistä olivat opiskelleet kreikkalaista filosofiaa ja tunsivat sen periaatteita, mutta he eivät hyväksyneet niitä eivätkä käyttäneet filosofiaa teologiassaan. Isät omistautuivat ihmisten terapeuttiseen hoitamiseen.

Pyhät Isät olivat sielujen lääkäreitä. Heidän keskeinen huolenaiheensa oli johtaa hengellisiä lapsiaan puhdistumisesta valistumiseen ja valistumisesta kirkastumiseen. Ortodoksinen Teologia jakaa tämän saman päämäärän. Bysantin Kirkon Pyhät Isät erottavat Teologiassa toisistaan intellektuaalisen ja hengellisen tiedon. Pyhien Isien Teologia ei kasva filosofisesta pohdiskelusta tai kunnianhimoisesta haaveilusta kohottaa ortodoksinen teologia tieteeksi.

Edellinen tarkoittaa Jumalan läsnäolon ja toiminnan tunnustamista maailmassa. Hengellinen tieto puolestaan korostaa Jumalan läsnäolon todellista havaitsemista. Tätä tietoa Pyhät Isät kutsuvat Teologiaksi tai jumalalliseksi viisaudeksi.

Pyhät Isät tiesivät askeettisesta elämän kokemuksesta, että Teologia on terapeuttista tiedettä eikä filosofiaksi vääristyneen läntisen rationaalisen kouluteologian tavoin mielikuvitusta ja pohdiskelua. Bysanttilainen Teologia sitoo ihmismielen Jumalan terapeuttiseen maailmaan. Ihminen kehittyy teologiksi kasvamalla Jumalan terapeuttiseen läsnäoloon askeesin pyhässä hiljaisuudessa.

Kirkko vaikutti Bysantissa sosiaalisena omanatuntona

Bysantin kirkko ei rajannut palvelutehtäväänsä pelastuksen evankeliumin ulkoiseen julistamiseen. Bysanttilaisen filantropian teologinen perusta vakiintui jo 300-luvulla. Bysanttilainen ihmisrakkaus jatkoi klassisen Kreikan kulttuuria, mutta antoi sille uuden kristillisen terapian merkityksen.

Bysanttilainen ortodoksisuus laajensi ja rikastutti rakkauden ja lähimmäisestä huolehtimisen ihannetta. Ortodoksisen kirkon uskolliset jäsenet rukoilivat ja harjoittivat käytännön diakoniaa koko kosmoksen eheyttämiseksi ja sosiaalisen hyvinvoinnin rakentamiseksi yhteiskunnassa.

Kirkko vaikutti yhteiskunnassa sosiaalisena omanatuntona. Ortodoksit ruokkivat nälkäisiä, osoittivat vieraanvaraisuutta muukalaisille, vaatettivat alastomia, huolehtivat sairaista ja elämässä epäonnistuneista sekä antoivat turvan orvoille, leskille ja vanhuksille.

Luostariyhteisöillä oli bysanttilaisessa kulttuurissa huomattava hengellinen ja taloudellinen merkitys. Osa luostareista oli pieniä ja lyhytikäisiä muutaman kilvoittelijan yhteisöjä, osa taas kukoisti pitkään keräten merkittävän varallisuuden.

Munkeilla oli tärkeä tehtävä Bysantin poliittisessa ja kirkollisessa elämässä. He vaikuttivat painostusryhminä, yleisen mielipiteen muokkaajina, hengellisinä opettajina ja neuvonantajina. Suurimmalla osalla piispoista oli luostaritausta, joka lisäsi heidän hengellistä arvovaltaansa.

Bysanttilaisessa perinteessä piispan keskeinen tehtävä oli levittää Kirkon oppia ja elämännäkemystä keisarikunnan rajojen sisällä ja niiden ulkopuolella. Piispan velvollisuuksiin kuului huolehtia myös armeliaisuuden teoista, leskistä, orvoista, vangeista, matkalla olevista ja köyhistä. Lisäksi piispan tehtäviin sisältyi myös vastuu papistosta ja sen hengellisestä hyvinvoinnista.

Piispan vastuualueeseen lukeutui myös huolehtiminen kirkon taloudesta ja rahavaroista. Piispoja sokaisi kuitenkin usein ahneus. He saattoivat käyttää hiippakunnan varoja omiin tarkoituksiinsa ja sukunsa tukemiseen. Tällaisten väärinkäytösten vuoksi Bysantin keisari Justinianos Suuri (k. 565) määräsi, ettei piispaksi saanut valita miehiä, joilla oli lapsia.

Pyhä Johannes Krysostomos (k. 407) kiinnitti perustellusti huomiota siihen, että piispojen tuli olla uskoville pyhän elämän esikuvia. Hän edellyttikin piispakandidaattien yksityiskohtaista tutkimista ennen piispaksi nimittämistä ja vihkimistä.

Ortodoksinen piispuus on kutsumus. Narsistinen, moraaliton ja julmuuden täyttämä mies on täysin sopimaton kirkon piispan virkaan.

Sellainen piispa mieltää hiippakuntalaisena saaliina. Hän huolehtii vain omista eduistaan ja hänen laumansa jäsenet joutuvat petojen suihin (Hes. 34:3;5). Kelvoton piispa on hengellisesti sairas. Vallan himon riivaamana hän himoitsee itselleen vastuutonta valtaa ja kunniaa ja aiheuttaa monenlaista tuskaa ja epäsopua kirkossa. Ei ole sattumaa, että pyhä esipaimen Johannes Krysostomos suhtautui ankarasti moraalittomiin piispoihin ja kelvottomiin munkkeihin.

Bysanttilaisen käsityksen mukaan piispan olennainen tehtävä on sakramentaalinen ja pastoraalinen. Piispa ei harjoita arvovaltaan Kirkon yläpuolella, vaan Kirkossa. Bysantissa piispoja kutsuttiin aikanaan hengellisiksi eli pyhiksi isiksi. Tullakseen hengelliseksi isäksi piispan täytyi syntyä hengellisesti uudestaan ja ottaa vastaan Jumalan armo. Hänen tuli elää askeettisesti eli Kristuksen pappeuden armon mukaisesti.

Piispan kirkollisen johtajan tehtävä tarkoittaa ennen muuta pastoraalista huolenpitoa kirkosta. Piispan tehtävän hoitaminen tulee ilmetä hänen elämästään. Hänen tulee olla Kirkon pyhän tiedon ja taidon mies. Tämä ihanne on alati ajankohtainen.

Ortodoksisen piispa on kyettävä erottamaan hengellinen isyys henkilökohtaisista haluistaan ja toiveistaan. Hänen ei saa sotkea hengellisenä isänä toimimiseen omia himojaan ja itsekkäitä päämääriään. Sama pätee myös hänen virkaansa johtaa piispana hiippakunnan hallintoa.

Ortodoksinen teologia on terapeuttista tiedettä

Konstantinopolin ja Rooman kirkolliset välit olivat ongelmalliset Bysantin keisarikunnan muotoutumisesta lähtien, ja jännitteet johtivat usein avoimeen välirikkoon. Lopullinen välirikko, johon sisältyi sekä kirkkopoliittisia että opillisia kysymyksiä tapahtui 1054.

Ortodoksinen kirkko joutui käymään jo bysanttilaiselta kaudelta lähtien olosuhteiden pakosta dialogia paavin kirkon kanssa. Riidan sovittelemisesta tuli pakko sen jälkeen, kun Bysantin keisarikunta romahti poliittisesti ja taloudellisesti kasvavan ottomaaniuhan takia.

Neuvottelut ortodoksisen kirkon ja paavin kirkon yhdistämisestä aloitettiin 1200-luvulla, ja niitä jatkettiin koko 1300- ja 1400-luvun ajan. Sopua ei kuitenkaan saatu aikaan paavin kirkon painostuksesta huolimatta Lyonin kirkolliskokouksessa vuonna 1274 eikä Ferrara-Firenzen kirkolliskokouksessa vuonna 1439.

Molemmissa kirkolliskokouksissa silloinen Bysantin keisari (Mikael VIII ja Johannes VIII) taipui latinalaisen kirkon vaatimuksiin saadakseen paavilta sotilaallista ja taloudellista hyötyä. Suurin osa ortodoksisesta papistosta ja keisarikunnan väestöstä kuitenkin vastusti määrätietoisesti myönnytyksiä loppuun saakka.

Ortodoksien on syytä yhä perustaa välttämättömästi näkemyksensä Bysantin kirkon terapeuttiseen teologiaan, kirkko-oppiin ja kanoniseen perinteeseen. Ortodoksiteologit eivät saa ”suotuisan” ekumenistisen dialogin nimissä luopua Kirkon terapeuttisesta teologiasta, kirkko-opista ja kanonista perinteestä. He eivät saa unohtaa, että latinalaisen kirkon opetus Rooman paavin ylivertaisesta asemasta kirkossa kieltää ja tekee tyhjäksi ekumeenisten kirkolliskokousten ja Kirkon synodaalisuuden luovuttamattoman ekklesiologisen merkityksen.

Ortodoksinen teologia on terapeuttista tiedettä, jonka päämääränä on ihmisen parantaminen sielun ja ruumiin sairauksista. Tätä parantumisen metodia ja sen mukaista elämää kutsutaan pyhän hesykasmin eli hiljaisuuden teologiaksi. Hiljaisuus on odottamisen, tarkkaavaisuuden ja kuuntelemisen tie. Se on kilvoittelijan tietoisuutta Jumalan terapeuttisesta läsnäolosta. Hiljaisuuden rukouksen jatkuva harjoittaminen avaa ihmissielun huolehtimaan lähimmäisestä ja jakamaan hänen kanssaan Kirkon yhteisöllisesti hoitavan elämän.

Paluu Pyhien Isien teologiseen henkeen tarkoittaa heidän mielensä löytämistä. Pyhien Isien kirkollinen mieli teki heistä Kirkon uskon ja elämän todistajia.

Meidän tulee 2000-luvun alun ortodoksikristittyinä palata Pyhiin Isiin ja löytää heidän askeettinen kokemuksensa kaikenkattavana kirkollisen elämän muutoksena. Pyhien Isien terapeuttinen metodi merkitsee uskovien hengellistä elämää Pyhässä Hengessä.

Bysanttilaiset isät opettavat meille, että usko Kirkon elämään perustuu hengelliselle kyvylle nähdä pahuus kaikkialla, missä sitä on.

Pyhien Isien Terapeuttisessa Teologiassa on tarve huolehtia siitä, että luomakunnan palvominen epäjumalana lakkaa. Kun luomisjärjestyksen mukainen tieto Jumalasta häviää, sen sijaan tulee epäjumalien valta.

Ortodoksinen terapeuttinen teologia maallistetaan, kun se erotetaan ihmisen jumaloitumisprosessista. Se maallistetaan, kun siltä riistetään eskatologinen suuntautuminen. Jos teologian harjoittamisella ei ole selkeää ortodoksista perustaa ja Kirkon Traditioon perustuvia ennakko-oletuksia, se kadottaa terapeuttisen tehtävänsä.

Maallistuminen vääristää ihmisten elämässä kirkollisen hengen ja ilmapiirin. Laitoskirkon sisällä vaikuttavat maallistumisen voimat uhkaavat sen jäseniä vieraantumisella ja turmeluksella.

Maallistumisen läpitunkemat ortodoksiseen kirkkoon muodollisesti kuuluvat ihmiset elävät ilman kirkkokeskeisyyttä. He kokevat vastenmieliseksi Kirkon askeettisen ja terapeuttisen elämän. He seuraavat elämässään 2000-luvun alun yksilöllisyyttä palvovaa kulttuuria ja sen mukaista vapaamielisten elämäntyylien moninaista kirjoa.

Nykyihmiset omistavat ja käyttävät lukuisia asioita, mutta ovat ihmisinä vähän. Heidän tunteensa ja ajatuskulkunsa ovat surkastuneet kuin harjaantumattomat lihakset. He ovat täynnä itseään ja haluavat muuttaa ympäröivän maailman omakseen.

Heille on todellista vain he itse. He rakastavat vain itseään ja rahaa. He ovat jumalattomia, rakkaudettomia, panettelevia, petollisia, häikäilemättömiä ja järjettömiä. He rakastavat enemmän nautintoja kuin Jumalaa (2. Tim. 3: 3-4).

Suomalaisen yhteiskunnan monenkirjava maallistuminen merkitsee vakavaa haastetta Kirkon uskollisille jäsenille. Maallistuminen vääristää laitoskirkon hengellisen elämän. Siksi sen toiminta ankkuroituu maailmallisiin arvoihin ja uskonnon muodolliseen ylläpitämiseen.

Ihmisten nautinnonhalu ja nautintojen etsiminen hallitsevat aikamme elämää. Ihmiset seuraavat langenneen ihmisyyden pimeää horisonttia ja kadottavat epäjumalanpalveluksessaan sielunsa.

Maailmallisten riippuvuuksien verkko pimentää heidän sielunsa ja muuttaa sen tuntemattomaksi. Pessimismin ja toivottomuuden valtaamina he eivät välitä huolehtia siitä, että ihmisen Jumalan kuvan mukainen arvokkuus säilyisi ja kehittyisi heissä.

Ihmiset, jotka tuntevat Jumalan, kantavat luomakunnan eukaristisena kiitoksena Jumalalle, eivätkä muuta sitä välineeksi hallita maailmaa epäjumalan tavoin. Muussa tapauksessa he kumartavat langenneen maailman valheellisia voimia ja luopuvat Jumalan tuntemisesta.

Narsistisen nykykulttuurin aatevirtaukset ja uskonnot vaihtuvat nopeasti. Kaikki todelliset auktoriteetit halutaan kaataa jalustalta. Ortodoksinen kirkollisuus leimataan säälittäväksi, naurettavaksi ja epä-älylliseksi. Maailmallisuuden täyttämät ihmiset torjuvat Jumalan muistamisen ja vallitsevaksi tunkee heidän elämässään epäjumalien aiheuttama unohdus. He eivät palvele Jumalaa eivätkä lähimmäisiään. Sellaisen kuvitteleminenkin on silkkaa valhetta, tekopyhyyttä ja itsepetosta.

Ortodoksisen kirkon kutsumuksena on vaikuttaa Bysantin kirkon esikuvan mukaisesti maailmassa terapeuttisena sairaalana Kristuksessa. Kirkon pyhyys kasvaa Jumalan pyhyydestä. Kirkon jäsenten luovuttamattomana kutsumuksena on vastustaa syntiä ja pahuutta.

Uskovan halu palvella kirkkoyhteisössä kasvaa nöyryyden hyveestä. Pyhien Isien Tradition mukainen Teologia merkitsee terapeuttista askeesia. Kirkko oppii, opettaa ja elää jäsenissään Teologiaa kirkollisesti.

Ortodoksien tehtävänä on muuttaa Kirkon kasteopetuksen mukaisesti kaikki asiat uusiksi Kristuksessa ja Pyhässä Hengessä. Ortodoksinen kirkko ei olisi muuten Kirkko, vaan uskonto.

Bysantin kirkon terapeuttinen teologia kannustaa uskovia katumukseen, rakkauteen ja lähimmäisen palvelemiseen, kun onnen tavoitteluun rakentuva uskonto kehittää ulkokohtaisen auktoriteetin ja johtaa taikauskoon. Ortodoksinen kirkko kehottaa Pyhien Isien hengessä jäseniään toteuttamaan arkisessa elämässä veljeyttä ja rakkautta. Ortodoksisen kirkon terapeuttisessa teologiassa on luovuttamatonta ihmisten keskinäinen veljeys ja huolenpito. Kirkon rakkaus edellyttää uskovilta voimallista läsnäoloa, syvää, hoitavaa, ja myötäelävää ihmisyyttä Kristuksessa.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

Afanasiev, Nikolai

• 1967 The Canons of the Church: Changeable or Unchangeable? – St. Vladimir’s Seminary Quarterly 11. Crestwood.

Archbishop Chrysostomos

• 2001 Orthodox and Roman Catholic Relations. From the Fourth Crusade to the Hesychastic Controversy. Etna.

Azkoul, Michael Fr.

• 2009 God of Our Fathers, Gods of the West. The Patristic Tradition and the New Polytheism. Baltimore.

Constantelos, Demetrios J.

• 1992 Poverty. Society and Philanthropy in the Late Mediaeval World. New York.

Erickson, John

• 1977 Oikonomia in Byzantine Law. – Law, Church and Society: Essays in Honor of Stephan Kuttner. Ed. K. Pennington & R. Somerwille. Philadelphia.

Gardner, Johann von

• 2000 Luentoja venäläisestä kirkkolaulusta. Suomennos ja johdanto Hilkka Seppälä. Ortodoksisen teologian julkaisuja. N: o 28. Toim. Jarmo Hakkarainen. Joensuu.

Hakkarainen, Jarmo

• 1986 Bysantin kulttuuriperintöä tavoittamassa. Pieksämäki.
• 2006 Bysantin hengellisen kauneuden teologiaa. – Kirkon parantava lääke. Kirjoituksia ortodoksisen kirkon terapeuttisesta opetuksesta ja käytännöstä. Joensuu.
• 2009 Bysantin terapeuttista Jumalan tuntemisen teologiaa. – Bysantin kirkko ja paavin valtapolitiikan pitkä varjo. Bysanttilaista terapeuttista teologiaa ja latinalaista uskonnollisuutta. Joensuu.
• 2010 Ferrara-Firenzen kirkolliskokous (1438–1439): Bysantin kirkon ja paaviuden välinen kiista unionista. – Ortodoksia 51. Jyväskylä.
• 2011 Bysanttilaisten isien terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon haaksirikkoa. – Bysantin terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon perikatoa. Joensuu.
• 2011 Bysanttilainen ihmisrakkaus ja avustustyö. – Bysantin terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon perikatoa. Joensuu.
• 2016 Ortodoksista psykoterapiaa. Kirjoituksia ortodoksisesta terapeuttisesta elämästä ja ortodoksisen teologian läntisestä vankeudesta. Jyväskylä.

Hakkarainen, Pentti

• 1979 Ikoni Kirkon uskon ja rukouksen opettajana. – Kirkko uusi todellisuus. Pyhäin Sergein ja Hermanin veljeskunta. Joensuu.

Hierotheos, archmandriteKirkkolaulusta on kysymys. – Ortodoksinen Kulttuuri 5:2000. Joensuu.

• 2009 Ortodoksisen kuva-ajattelu hengellisestä taustasta. – Bysantin hengellistä terapiaa Kainuussa. Isä Pentti Hakkaraisen ajatuksia kirkosta, hengellisestä kasvusta ja kulttuurista. Isä Pentti Hakkaraisen 60-vuotisjuhlarahasto/Kajaanin ortodoksinen seurakunta. Toimittajat: Jarmo Hakkarainen ja Juha Riikonen
• 1994 Orthodox Psychotherapy. The Science of the Fathers. Translated by Esther Williams. Levadia.

Hierotheos, metropolitan of Nafpaktos

• 1993 The illness and cure of the soul in the Orthodox Tradition. Translated by Esther Williams. Levadia.
• 1997 Saint Gregory Palamas as a Hagiorite. Translated by Esther Williams. Levadia.
• 1998 The mind of the Orthodox Church. Translated by Esther Williams. Levadia.
• 2007 Hesychia ja Theology. The Context for Man’s Healing in the Orthodox Church. Translated by sister Pelagia Selfe. Levadia.
• 2010 The Science of Spiritual Medicine. Orthodox Psychotherapy in Action. Translated by sister Pelagia Selfe. Levadia.

Maksimos Tunnustaja, pyhittäjä

• 1955 St. Maximus the Confessor. The Ascetic Life. The Four Centuries on Charity. New York.

Mantzaridis, Georgios I.

• 1994 Orthodox Spiritual Life. Translated by Keith Scram. Brookline.

Marrou, Henri

• 1948 A History of Education in Antiquity. New York.

Ohme, Heinz

• 2012 Sources of the Greek Canon Law to the Quinisext Council (691/2). Councils and Church Fathers. – The History of Byzantine and Eastern Canon Law to 1500. Edited by Wilfried Hartmann and Kenneth Pennington. Washington, D.C.

Patsavos, Lewis J.

• 1995 Primacy and Conciliarity. Studies in the Primacy of the See of Constantinople and the Synodal Structure of the Orthodox Church. Brookline.
• 2003 Spiritual Dimensions of the Holy Canons. Brookline.
• 2007 A Noble Task. Entry into Clergy in the First Centuries. Translated by Norman Russell. Brookline.

Popovich, Father Justin

• 1994 Orthodox Faith and Life in Christ. Translated by Asterios Gerostergios. Institute for Byzantine and Modern Greek Studies. Belmont.

Pyhien isien kanonit.

• 1986 Suomennos: Johannes Seppälä. Pieksämäki.

Rodopoulos, Panteleimon, prof. Dr.

• 1986 Oikonomia nach Kirchenrecht. – Österreichisches Archiv für Kirchenrecht. Wien.
• 2007 An Overview of Orthodox Canon Law. Translated from the Greek original by W.J. Lillie. Rollinsford.

Romanides, John, S. George Dragas. Rollinsford.

• 2008 Patristic Theology. The University Lectures of F. John Romanides. Translated by Hieromonk Alexis (Trader). Uncut Mountain Press.

Staniloae, Dumitru

• 1985 Orthodoxe Dogmatik. Aus dem Rumänischen übersetzt von Herman Pitters. Zürich.

Vähäniemi, Marja-Leena

• 1997 Kristuksen tähden houkka Simeon Emesalainen. – Ortodoksinen Kulttuuri 3: 1997. Joensuu.

Wagschal, David Ferguson

• 2010 The Nature of Law and Legality in the Byzantine Canonical Collections 381–883. Diss. Durham University.

Wallace-Hadrill, M.

• 1983 The Frankish Church. Oxford.

Yannaras, Christos

• 1984 The Freedom of Morality. Translated from the Greek Elizabeth Briere. Crestwood.
• 1991 Elements of Faith. An Introduction to Orthodox Theology. Translated by Keith Schra. Edinburgh.

Yevtich, Athanasius, bishop

• 2007 Icon and Incarnation in the Holy Fathers and St. John Damascene. – Christ. The Alpha and Omega. Edited by the Herman of Alaska Monastery. Serbian Orthodox Diocese of Western America. Vrnjacka Banja.