Jumalallinen liturgia – Kirkon kasvot ja ääni

Ortodoksinen jumalanpalvelus perustuu erottamattomasti Kirkon lähetykselliseen tehtävään ja toimintaan maailmassa. Jumalanpalvelus tekee ihmisten elämässä todelliseksi Kirkon uskon ilon ja on luonteeltaan sekä persoonallista että yhteisöllistä. Pyhä apostoli Paavali kuvaa jumalanpalvelusta konkreettisesti, kun hän kirjoittaa roomalaisille:

Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi... älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, hänen mielensä mukaista ja täydellistä. (Room.12:1-2)

Apostoli Paavali ilmaisee kristillisen jumalanpalveluksen olemuksen: jumalanpalvelus on ihmisen jatkuvaa uudistumista, elämän uhraamista Kristuksen esikuvan mukaisesti Jumalan hyvyydelle ja pyhyydelle. Ihmiset voivat saavuttaa tunteidensa sisäisen rauhan palvelemalla Jumalaa. Paavali kiteyttää tämän toteamalla:

Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen. (Gal.5:1)

Ortodoksinen kirkko ilmaisee jumalanpalveluksessa elämän täyteytensä. Jumalanpalveluksessa uskovien yhteisö muodostaa alati Kristuksen Ruumiin ja jokainen Kirkon uskollinen jäsen on Pyhän Kolminaisuuden asuinpaikka (Joh.13:23 ja Ilm.3:20). Kirkko omistaa olemassaolonsa Kristukselle. Kirkko on Kristuksen Ruumis. Kirkko Kristuksen Ruumiina on alati riippuvainen Pyhästä Hengestä, jonka kautta eskaton eli Jumalan valtakunnan lopullinen aika murtautuu historiaan eli Kirkon eukaristisen yhteisön katolisuus julistetaan ja yhteisön pyhä salaisuus eli mysteerio koetaan. Pyhä Henki luo Kirkon, jonka Kristus on asettanut. Pyhä Henki tekee eläväksi Kirkon samoin kuin Hän täytti Kristuksen koko maanpäällisen elämän. Pyhä Henki on Kirkossa kaikkien profeetallisten ja karismaattisten lahjojen ja Kirkon institutionaalisten ja pastoraalisten palvelujen lähde. Pyhä Henki tekee meistä Jumalan lapsia, valmistaen meidät ottamaan vastaan ylösnousseen Kristuksen ja jumalallisen elämän mahdollisuudet.

Pyhä Henki tekee tämän todelliseksi erityisesti liturgiassa ja sen kautta, ennen kaikkea kasteen, mirhavoitelun, eukaristian ja pappeuden mysteerioissa. Kristuksen mysteerio ja läsnäolo tulee näissä pyhissä salaisuuksissa ihmisten yhteydelliseksi lahjaksi.

Kirkko on kokonaisuudessaan pyhä yhteisö, joka eroaa profaanista maailmasta. Kirkon pyhyys kasvaa Jumalasta. Ihmisten pyhyys on mahdollista ainoastaan kirkkoyhteisössä. Kirkon ykseyden lähde on kätkettynä Pyhässä Eukaristiassa ja Helluntain salaisuudessa.

Kirkon Traditio on Totuuden Traditiota. Se on elävää Traditiota, ei pelkästään inhimillisen muistamisen jatkuvuutta tai kirkollisten toimitusten ja tapojen pysyvyyttä. Isä Georges Florovski (k. 1979) näkee Tradition Pyhän Hengen jatkuvana läsnäolona Kirkossa.

Helluntaita kutsutaan myös Pyhän Kolminaisuuden juhlaksi. Pyhä Kolminaisuus: Isä, Poika ja Pyhä Henki ilmaisee rakkauden syvimmän olemuksen. Pyhä Kolminaisuus on täydellisen ykseyden ikoni.

Ortodoksinen liturgia ilmaisee kaikessa uskon juhlaa, Pyhän Kolminaisuuden lahjan tuntemisen viettoa ja Pyhästä Kolminaisuudesta kasvavaa uuden elämän mahdollisuutta. Ortodoksisen kirkon kaikki jumalanpalvelukset, niin persoonalliset kuin yhteisölliset - osoitetaan Isälle, Pojan kautta Pyhässä Hengessä. Kirkon liturgia luo, antaa muodon, määrittelee ja ilmaisee Kirkon ja sen jäsenet. Liturgia heijastaa Kirkon päämääriä: se julistaa Kirkon lähetystehtävää maailmassa ja kutsuu ihmisiä elämän muutokseen. Liturgiaa voidaan liioittelematta kutsua Kirkon kasvoiksi ja ääneksi. Liturgia ilmaisee Kirkon sisintä elämää, olemassaoloa ja omaatuntoa ja julistaa Kirkkoa Kristuksen pyhä Ruumiina. Kirkko ilmaisee liturgiassa oman identiteettinsä, säilyttää perinteensä ja julistaa Kirkon jäsenten ykseyttä erilaisuudessa. Kirkko astuu liturgisten riittiensä kautta ja Pyhän Hengen voimalla, joka vaikuttaa Kirkossa ja sen jäsenissä, yhteyteen Jumalan kanssa. Kirkko kokee ja julistaa näissä riiteissään tulevan Jumalan valtakunnan.

Kirkko elää sakramentaalisesti todeksi Jumalan koko suunnitelman maailman pelastamiseksi ja tekee mahdolliseksi osallistumisemme pelastuksen mysteeriosta. Voimme sanoa perustellusti, että Kirkko on ensisijaisesti Jumalaa palveleva yhteisö. Isä Georges Florovski vahvistaa tämän totuuden:

Jumalanpalvelus on kristillisen olemassaolon normi. Kirkko on itsessään on palveleva yhteisö, palvelevien jäsenpersoonien yhteisö. Kirkko kasvaa täyteyteensä jumalanpalveluksen prosessissa, joka kätkee sisäänsä ihmispersoonien muutoksen (pyhittymisen) ja kirkkoruumiin kasvun ymmärryksessä ja ykseydessä.

Liturgia on Kirkon uskon toimintaa

Kirkko elää uskon totuuksiaan Jumalasta, luomakunnasta ja ihmisyydestä monimuotoisten ja vastavuoroisten sanojen, symbolien, taiteen, musiikin ja seremoniaalisten toimintojen kautta. Tämä kaikki tapahtuu käytännöllisten ja vertauskuvallisten merkitysten kautta. Kirkko kutsuu meitä opin ja rukouksen myötä etsimään, löytämään, kokemaan ja tekemään todelliseksi iankaikkisen olemassaolomme mysteeriota. Liturgia on Kirkon uskon toimintaa, Kirkon visio uskosta ja elämän tiestä. Liturgia rakentaa Kirkon uskoa ja muodostaa identiteettiä sekä henkilökohtaisella että yhteisöllisellä tasolla.

Kirkon opin ja liturgian läheinen yhteys ilmenee erityisesti Kirkon liturgisissa teksteissä, jotka ovat olennaisesti raamatullisia ja kirkollisia. Raamatulliset tekstit sisältävät lukukappaleita Vanhasta ja Uudesta testamentista. Kirkolliset tekstit ovat puolestaan lahjakkaiden, inspiroituneiden, pyhien ihmisten käsialaa. Osa heistä on nimeltä tunnettuja, osa on tuntemattomia. Kirkollisiin teksteihin kuuluu Kirkon liturgisiin kirjoihin koottuja rukouksia, hymnejä ja jumalanpalvelusten ohjeita.

Rukouksen kaksi tapaa: persoonallinen ja yhteisöllinen

Isä Georges Florovskin mukaan ihmisen persoonallinen rukous löytää täyteytensä kirkkoyhteisön sisällä, yhteisössä ja yhteisöllisessä elämässä. Henkilökohtainen hurskauselämä ja yhteisöllinen jumalanpalvelus kuuluvat läheisesti yhteen. Yhteinen rukous edellyttää ihmisen persoonallista harjaantumista. Kuitenkin persoonallinen rukous on mahdollinen ainoastaan yhteydessä kirkkoyhteisöön, sillä ihminen on Kirkon jäsen ainoastaan kirkkoruumiin jäsenenä. Yhteys Jumalaa saavutetaan ihmiselämässä monin tavoin ja monella tasolla. Kaikkein tärkeimpänä on persoonallinen rukous ja yhteisöllinen jumalanpalvelus, jotka ovat ensisijaisia ja välttämättömiä ehtoja sekä luoda että määritellä ihmisen hengellistä kokemusta ja ortodoksisen elämän sisäistä ravitsemista.

Isä Boris Bobrinskoin mielestä persoonallinen rukous taantuu yksilökeskeiseksi pietismiksi ja anarkistiseksi esktaasiksi, jos ihmisen rukous irtautuu Kirkon liturgisesta rytmistä. Silloin ihmisen rukous tulee persoonattomaksi, muodolliseksi ja keinotekoiseksi, koska sellaisesta rukouksesta puuttuu Kirkon sisäinen kokemus. Kirkon jäsenenä eläminen tarkoittaa kirkkoyhteisössä elämistä. Jumalanpalveluksessa kuvastuu sekä persoonallinen rukous että yhteisöllinen Kristuksessa toteutuva uusi elämä.

Aika on Herran toimia...

Ortodoksinen liturgia on enemmän kuin tekstejä, sanoja, eleitä tai liturgisia ohjeita. Taivaan ja maan kohtaaminen perustuu liturgiaan. Liturgiassa ihmiset kohtaavat Itsensä ihmiselle antavan Jumalan ja tässä kohtaamisessa ihmiset kohtaavat oman elämänsä odottamattomassa muodossa. Liturgia on ennen kaikkea Jumalan toimintaa. Tämä tulee selkeästi esille jumalallisen liturgian sanoissa:

“Sinä, Kristus Jumalamme, olet sekä tuoja että tuotava, sekä vastaanottaja että muille jaettava” (rukous ennen kerubihymniä).

Ennen liturgian alkamista diakoni lausuu papille tai piispalle:

“Aika on Herran toimia” (Ps.118:26, LXX).

Jeesus Kristus, Jumalan Poika ja Sana on läsnä kansassaan, Hän toteuttaa lupauksensa olla heidän keskellään kun he kokoontuvat Hänen nimessä (Matt.18:20). Kuitenkin vaikka Jumala tulee lähelle ihmistä, Hän on aina Toinen, salattu ja käsittämätön jumalallisessa olemuksessaan. Tässä on ortodoksisen teologian syvä mysteerio Jumalan läheisyydestä ja toiseudesta.

Ortodoksinen teologia julistaa Jumalan rakkauden, joka on kätkettyä kauneutta ja pyhyyttä. Tähän perustuu ihmisen tyydyttämätön kaipuu palvella Jumalaa ja pyrkiä yhteyteen Hänen kanssaan. Ihmisen loputon kaipuu aineettomaan maailmaan, joka on ihmisjärjen ja ymmärryksen yläpuolella, perustuu siihen, että Jumala on luonut meidän Hänen kuvakseen. Meidän ihmisluontoamme ei määritä biologinen, sosiaalinen, taloudellinen tai poliittinen tekijä, vaan luomaton alkukuva Kristus, näkymättömän Jumalan ikoni (Kol.1:15).

Liturgia sallii uskovien kokea sellaista, joka ylittää kuolemankin rajat. Liturgia saattaa heidät Jumalan kauneuden, kirkkauden ja loppumattoman elämän todellisuuteen. Se kutsuu heitä samastumaan Jumalaan siinä määrin kuin se on ihmisille mahdollista. Liturgia auttaa heitä kasvamaan Raamatun opetuksen mukaisesti Jumalan työtovereiksi. He voivat löytää ja kokea liturgiassa Jumalan rakkauden.

Papillisen tehtävän harjoittaminen liturgiassa

Kristus on liittänyt uskovat pelastustyössään Itseensä. Hän on tehnyt heistä kuninkaita ja pappeja eli Jumalan kansan, joka Jumalan vallan alaisena on kutsuttu toimimaan välittäjänä Hänen ja muun ihmiskunnan välillä (Ilm.1:5-6). Siksi pappi tai piispa rukoilee jumalallisessa liturgiassa:

“Vielä esiintuomme Sinulle tämän hengellisen palveluksen koko maailman edestä, pyhän, katolisen ja apostolisen Kirkon edestä ja niiden edestä, jotka puhtaudessa viettävät kunniallista elämää”.

Jeesus Kristus on Kirkon todellinen pappi. Sekä kaikkien uskovien kuninkaallinen pappeus että sakramentaalinen pappeus kasvaa Kristuksen ainutlaatuisesta Ylimmäisestä Pappeudesta ja Hänen tehtävästään uuden liiton välittäjänä. Kristuksen papillinen palvelutehtävä jatkuu Kirkon sakramentaalisessa pappeudessa. Pappeuden pyhä palvelutehtävä kuuluu Kirkon teologiseen olemukseen ja rakenteeseen. Ortodoksisen kirkon kanoninen traditio ja kirkkoisien tutkielmat sisältävät runsaasti esimerkkejä, joissa korostuu että papilliset vihkimykset yhdistyvät eukaristiseen yhteisöön ja sen kautta koko kirkkoruumiiseen. Pappeuden diakonia eli palvelutehtävä ei rajoitu pelkästään paikalliseen yhteisöön, vaan laajenee eukaristisessa ulottuvuudessaan koko kirkkoruumiiseen.

Pyhä Simeon Tessalonikilainen (k. 1429) kuvaa tutkielmassaan “Pappeudesta” pappeuden pyhää palvelutehtävää. Tessalonikin esipaimenen mukaan pyhä pappeus yhdistää papiksi vihityn Kristuksen persoonaan ja toimintaan. Pappi edustaa maailmassa Kristuksen armahtavaa ja myötätuntoista rakkautta toimittaessaan Kristuksen pyhiä mysteerioita. Pyhä Simeon korostaa, että piispan ja papin tulee alati taistella ylpeyden ja hengellisen sokeuden ajatuksia vastaan. Hänen mielestään pappi on hän, joka rakastaa ennen muuta Luojaansa. Hän hyväksyy Jumalan kutsun ravita hengellisen laumansa jäseniä. Piispa tai pappi julistaa tuolloin Kirkon askeettisen elämän ihannetta eli sitoutumista Kristuksen köyhyyteen.

Simeonin mukaan luostarielämän ihanteet liittyvät läheisesti pappeuden ylevään kutsumukseen. Siksi Kirkossa tuli vakiintuneeksi perinteeksi, että askeettisesti eläviä pappeja valittiin Kirkon piispoiksi. Kirkko edellytti, että papit, jotka valittiin piispoiksi, osoittivat ennen piispaksi valintaansa askeettista elämänasennetta. Mutta usein kävi, että askeettiset papit kadottivat maailmassa piispan virassa luostari-ihanteensa ja papillisen elämänsä siunauksellisuuden.

Pyhä Simeon korostaa, ettei kenenkään tulisi pyrkiä pyhään pappeuteen mielessään ajatus ylenemisestä Kirkon hierarkiassa. Jokaisen pappeuteen valitun tulee sen sijaan sitoutua kirkollisen palvelutehtävän jumalalliseen tarkoitukseen. Silloin pyhään pappeuteen vihitty mies voi pukeutua nöyryyteen Kristuksen esimerkin mukaisesti. Tessalonikin arkkipiispa Simeon korostaa, ettei piispan ja papin tulisi unohtaa, että pastoraalisessa työssä kaikki on yhteydessä vapaan tahdon voimaan. He lankeavat vapaaehtoisesti saatanan juoniin ja vapaan tahtonsa mukaan he voivat vapautua saatanan juonista. He voivat ja heidän tulisi puhdistaa sielustaan katumuksessa jokainen himo. Rakkaus Jumalaan ja samastuminen Hänen hyveisiinsä avaa piispalle ja papille oven arvolliseen ja siunattuun papilliseen palvelutehtävään. Kateus, panettelu, ilkeys tai mikä tahansa pahuus sulkee piispan tai papin Kristuksen pyhien mysteerioiden terapeuttisesta hoitamisesta.

Papiston jäsenille (piispa ja pappi) suodaan vihkimyksessä kirkollinen arvovalta johtaa, opettaa ja ohjata ihmisiä, johtaa jumalanpalveluksia ja pyhittää Jumalan kansan elämää pyhien mysteerioiden kautta. Papisto ei kuitenkaan omista yksilöllistä valtaa joka olisi riippumaton maallikkojen palvelutehtävästä Kirkossa. Papiston jäsenet ovat saman Jumalan kansan jäseniä kuin maallikotkin.

Kirkon jumalanpalvelus saa voimansa Jumalan Pyhästä Hengestä ja on ensisijaisesti uskon toimintaa. Todellinen papillinen kutsumus on syvimmillään paluuta Jumalan hyvyyden, armon ja rakkauden todellisuuteen. Paluu kuvastaa alentumista, papiston jäsenen halua kadottaa vanha elämänsä ja saada sen sijalle Jumalan tarjoama uusi elämä. Tämä itsensä tyhjentämisen akti saa syvimmän ilmauksensa Jumalallisessa Liturgiassa, kun uskovat uhraavat sakramentaalisten ainesten kautta elämänsä täyttääkseen sen kolmiyhteisen Jumalan rakkaudella ja pyhyydellä.

Pyhä Henki saattaa heidät yhteyteen Kristuksen kanssa ja kasvattaa heissä Kristuksen mielen. Pyhä Henki tekee heidät mahdollisiksi tunnustamaan että Jeesus Kristus on Herra, ihmiseksi syntynyt Jumalan Poika, maailman Vapahtaja, joka ainutlaatuisella tavalla ilmoittaa Jumalan ihmiskunnalle.

Liturgia elämää muuttavana ja eheyttävänä todellisuutena

Ortodoksinen jumalanpalvelus muuttaa uskovien elämän eläväksi uhriksi eli Jumalalle eläviksi ihmispersooniksi. Tämä muutos on sisäinen. Se merkitsee Jumalan Pyhän Hengen asumista ihmisessä. Sisäisen muutoksen ihmisessä saa aikaan Jumalan armo ja ihmisen tahto ja sitä seuraa ihmisen sydämen, tahdon, älyn ja mielen uudistuminen.

Liturgia on enemmän tiedon ja ymmärryksen lähde kuin tiedon kohde. Liturgia määrittää Kirkon uskoa. Liturgia saattaa arvoonsa Kirkon elävän ja autenttisen tradition. Jumalanpalveluksen sanojen, toimintojen ja symbolien kautta uskollinen kirkon jäsen tuo esiin uskon perustotuuksia.

Liturgia välittää ihmisille kirkollisen elämän merkityksen ja tarkoituksen. Liturgia auttaa heitä näkemään, ymmärtämään, tulkitsemaan ja arvioimaan sekä inhimillisen langenneen tilan tragedian että kaikille Kristuksessa tarjottavan rajattoman mahdollisuuden iankaikkiseen elämään. Tällä tavoin liturgiasta tulee kasvattava, kehittävä yhteisön kokemus, kristillisen elämän suuri koulu, uudistava voima, ensimmäinen ja paras hengellinen opettaja.

Liturgia avaa ikkunan hengelliseen maailmaan ja merkitsee osallistumista Kristuksen elämään, kumppanuutta Pyhän Hengen kanssa, ja esimakua Jumalan Valtakunnan tulevista asioista. Liturgia säteilee valkeutta ihmisten epäonnistumisiin, elämän vääriin valintoihin ja avaa ihmisille Jumalan mittaamattoman armon mahdollisuudet.

Kirkon pyhät ihmiset opettavat uskoville evankeliumin mittaamattomasta arvosta ja muutosvoimasta. He oppivat pyhiltä ihmisiltä tunnistamaan Jumalan läsnäolon maailmassa, ihmisten elämässä ja historiassa. Liturgia on epäilemättä ihmiselämää muuttava ja eheyttävä ympäristö. Kirkossa pelastus tulee ymmärrettäväksi. Tämän ymmärryksen välineitä ovat erityisesti pyhät mysteeriot, Kirkon opetus, elämä ja liturgia.

Dom Gregory Dix kirjoittaa klassisessa teoksessaan, The Shape of the Liturgy:

“Liturgian opiskeleminen on ennen muuta elämän opiskelemista”.

Liturgia on sekä Jumalan suurenmoisten tekojen julistamista historiassa että ihmisten hengellistä taistelua Jumalan elämän mahdollisuudesta Kristuksen opetusten, elämän, kärsimysten, ylösnousemuksen ja kirkkauden hengessä. Liturgia on Raamatun tavoin suhteessa Jumalan kertomukseen eli mikä Hän on ja mitä Hän tekee maailman elämän hyväksi. Mutta liturgia kertoo Kirkon jäsenille myös, keitä he ovat ja mitä Jumala edellyttää heiltä. Liturgia kohottaa heidän tietoisuuttaan elämän loistaviin mysteerioihin eli kasvattaa heissä inhimillisen olemassaolon syvyyttä ja merkitystä.

Liturgian kertomuksellinen aines asettaa sanan, laulun, symbolin ja rituaalin kautta kahdeksi vastakkaiseksi realiteetiksi elämän ja kuoleman tien. Kuoleman tie on kertomus “vanhasta ihmisestä” - langenneesta ihmisyydestä, jota synti viettelee ja hallitsee. Se kertoo ihmisen kuolevaisuudesta ja haavoittuvaisuudesta, ihmisessä vaikuttavista eläimellisistä ja järjettömistä voimista, jotka sekä orjuuttavat ihmistä ja hämärtävät hänessä Jumalan kuvan. Kuoleman tie kertoo ihmisen vääristyneestä vapaudesta ja sisäisestä rappiosta eli Jumalasta vieraantumisesta. Saatana orjuuttaa ihmistä pelon ja kuoleman kautta.

Patristisessa opetusperinteessä paheita kutsutaan sielun sairaudeksi, mutta hyveet nähdään sielun terveyden tilana. Pyhien isien mukaan ihmisen on mahdotonta ilman hyveitä kitkeä sielustaan himoja. Pyhät isät opettavat, että ihminen kykenee voittamaan taistelun himoja vastaan harjoittamalla elämässään Jumalan mielen mukaisia hyveitä. Pyhän Gregorios Palamaksen (k. 1359) mukaan hyveet ja moraali merkitsevät ihmisen hengellisessä elämässä paljon enemmän kuin hurskas mielenlaatu ja tiukka eettinen elämänasenne.

Pyhä Gregorios Palamas korostaa, että Kirkon uskollisen jäsenen eettinen elämä julistaa hänen hedelmällistä yhteyttään Kristukseen. Jumalan syntyminen ihmiseksi Kristuksessa ilmaisee suurenmoisesti Jumalan huolenpidon ihmisen pelastumisesta ja jumaloitumisesta.

Liturgia kertoo uskoville kuolettavasta viettelyksestä ja sen kaikista seurauksista. Synti turmelee ihmisessä Jumalan kuvan ja estää yhteyden Hänen kanssaan. Sekaannuksen, luopumuksen ja luottamattomuuden henki pyrkii tuhoamaan ihmisessä kaiken todellisen, ylevän, puhtaan, hyvän ja rakastettavan. Jumalallinen liturgia kertoo kirkkoyhteisön jäsenille myös Jumalan kunniakkaasta voitosta, joka on tarkoitettu Hänen seuraajilleen.

Jumalallinen liturgia kertoo Jumalan kaitsevasta ja hoitavasta rakkaudesta, mutta myös ihmisen vastauksesta Jumalan rakkauteen. Liturgia opettaa katumuksen teoista, hengellisestä valvomisesta, anteeksiantamuksesta, vapautumisesta, pyhittymisestä ja kirkastumisesta. Liturgia muistuttaa, etteivät ihmiset ole yksin jokapäiväisen elämän vaikeuksissa.

Jumala antoi ihmisille mahdollisuuden ottaa vastaan ihmisluonnon jumalallisen muuttumisen ja uudelleen muotoutumisen syntymällä ihmiseksi Kristuksessa. Pyhä Gregorios Palamas ottaa esimerkiksi Kristuksen edelläkävijän ja kastajan Johanneksen. Palamas kutsuu pyhää Johannes Kastajaa todelliseksi ja kestäväksi hyveiden julistajaksi, koska “hänet mestattiin taistelussa hyveiden puolesta”.

Nykyisen ja tulevan dynaaminen jännite

Ortodoksinen liturginen elämä julistaa Kristuksen pelastustyötä. Kristus on vapauttanut ihmiset kuolettavasta synnistä, rappiosta ja kuolemasta. Pyhä Henki kannustaa heitä uuden sisäisen periaatteen eli kirkollisen olemassaolon ja identiteetin lujittamiseen. Kirkon jäseninä heille tulee mahdolliseksi ylittää biologiset ja sosiaaliset rajoitukset. Ihmisen kirkollinen identiteetti ei ole seurausta ihmissuvun evoluutiosta, vaan Kristuksen voitosta kuolemasta. Liturgia kertoo, että kirkollinen elämä on kehittävää työtä, eheyttävää muutosta heikkoudesta voimaan, pimeydestä valkeuteen, kuolemasta elämään eli kirkkaudesta kirkkauteen (2.Kor.3:18).

Jumalan itsensä antava, ehdoton ja uhraava rakkaus tulee Kristuksessa kirkkoyhteisön jäsenten sisäiseksi periaatteeksi, lähteeksi ja oppaaksi. Se saattaa heidät Pyhän Hengen vaikutuksen piiriin, Pyhä Henki on elämän lähde ja tulevien siunauksen ja kirkkauden lupaus. Ortodoksisen kirkon jumalanpalvelus ylittää ihmiselämän rajallisuudet. Kirkko suuntautuu yhteisöllisessä elämässään Kristuksessa tulevaan eli aikojen loppuun. Liturgia asettaa nykyisen ja tulevan ajan keskenään dynaamiseen jännitteeseen.

Uskovien elämä ankkuroituu Kirkossa Jumalan valtakunnan todellisuuteen. Kuitenkaan uskovat eivät saa olla sokeita tämän maailman julmuuksille, tragedioille ja sorrolle. Kirkon jumalapalvelus asettaa heidät Jumalan rajattoman rakkauden eteen. Liturginen ulottuvuus on Kirkon elämässä vapauttavaa, koska se valvoo jokaista väärämielistä ajattelua ja epäoikeudenmukaisuutta.

Kirkko ei ole paikalleen pysähtynyt kulttiyhteisö

Kaikki kirkollinen työ alkaa opettamisesta. Ortodoksisen kirkon todellinen liturginen opetus on liturgian ja elämän välisen yhteyden selittämistä ja niiden olemuksellisen yhteenkuulumisen julistamista. Liturgisuus on syvän yhteisöllistä, lähimmäisestä välittävää kasvamista ja kasvattamista. Liturginen kasvatus lähtee ihmisen myönteisestä asenteesta toisiin ihmisiin ja itseensä.

Ortodoksinen liturginen opetus merkitsee selkeästi pelkästään symbolisen liturgian tulkinnan vastakohtaa. Liturgian keinotekoinen symbolistinen tulkinta sopii mainiosti maallistuneelle ihmiselle, koska se ei haasta häntä elämässään mihinkään muutokseen. Ortodoksinen liturginen elämä säilyy maallistuneelle ihmiselle muinaisena, värikkäänä ja kauniina toimituksena. Hän rakastaa seremonioita ja kulkueita, mutta hän ei kyseenalaista elämäänsä, tapojaan ja tottumuksiaan.

Ortodoksinen liturginen opetus voidaan määritellä liturgiaan sisältyvän Kirkon elämänfilosofian tai elämäntavan selväksi tekemiseksi. Tämä liturginen opetus on kuitenkin luotava ortodoksisessa maailmassa lähes tyhjästä, koska sitä ei juurikaan ole ollut Kirkon kasteoppilasperinteen katkeamisen jälkeen. Ortodoksinen teologia ja käytännön hurskauselämä eivät ole kiinnittäneet huomiota liturgian olemukselliseen merkitykseen.

Ortodoksisesta kirkosta on puuttunut vuosisatojen ajan Kirkon liturgisen kielen mukainen selitys eli ihmisen perehdyttäminen Kirkon jumalapalveluksen mysteerioon. Sellainen opetus ei ehkä ollut välttämätöntä Bysantissa, koska siellä Kirkko ja maailma puhuivat samaa kieltä ja vetosivat samoihin kristillisiin arvoihin. Tänä päivänä ihmisten perehdyttäminen Kirkon jumalanpalveluksen mysteerioon on ehdottoman tärkeää, että liturgia voisi jälleen elvyttää ihmisten elämässä kirkollisen tehtävänsä ja merkityksensä.

Ortodoksinen maailmannäkemys sulkee pois maallistumisen, sillä ortodoksian keskeisenä ajatuksena ja opetuksen lähteenä on, että ihmisen koko elämä ei ainoastaan kuulu Jumalalle, vaan se tulee muuttaa jumalalliseksi ja Jumalakeskeiseksi eli yhteydeksi Jumalaan. Liturgia lakkaa silloin olemasta ihmiselle muinainen, värikäs ja kaunis toimitus. Liturgia paljastaa ihmiselle Jumalan kirkkauden maailman, ja hänen elämänsä erottautumisen tuosta kirkkaudesta. Kirkon elämän päämäärä on muuttumaton. Kirkko kutsuu ihmisiä Jumalan uudistavaan maailmaan, rakkauteen, keskinäiseen kunnioittamiseen ja todelliseen elämään. Ortodoksinen kirkko ei ole paikalleen pysähtynyt kulttiyhteisö, vaan palveleva yhteisö, jonka liturginen elämä julistaa kirkkovuoden kautta Kirkon päivittäistä voittoa ajan ja rappion mielettömyydestä.

Ortodoksinen teologia - parantavaa tiedettä

Kirkon jumalanpalveluselämän tavoitteena on herättää ihmisissä katumus. Katumus ei tarkoita ensisijaisesti yksittäisten syntien pohdiskelua, vaan koko elämän tutkistelua. Missä on aarteeni? Mikä ohjaa elämääni? Miten käytän Jumalan minulle antaman kallisarvoisen ajan?

Papin on hyvä muistaa, että hän on usein tekemisissä ihmisten kanssa, jotka eivät ole tottuneet itsetutkisteluun. Näiden ihmisten näkemykset elämästä ovat tavanomaisia eli he ovat yleensä tyytyväisiä itseensä. Papin tehtävänä on ravistella tätä pikkuporvarillista elämänasennetta ja osoittaa heille Kirkon täydellisyyden merkitys eli haastaa hänet jatkuvaan itsekriittisyyteen.

Ortodoksisen askeesin hengellinen kurinalaisuus velvoittaa jokaista Kirkon jäsentä. Kirkon jäsenen kutsumuksena on elää toisin kuin ympäröivä maailma. Kirkon jäsenten tulee löytää elämän todellinen merkitys, sillä heidän nykyinen elämänsä on vääristynyttä, vastuutonta, kurjaa, turhaa ja rumaa.

Aikamme teologia on muodostunut pelkistetysti loogiseksi järjestelmäksi. Se on teologian historiaa. Teologia ei ole hiljaisuuden hedelmää eikä osallistumista Jumalan elämästä. Ihmiset eivät elä teologiaa terapeuttisena tieteenä.

Bysantin patristinen teologia on terapian hedelmä, joka osoittaa ihmiselle tien jumalalliseen eheytymiseen. Bysanttilaisessa perinteessä teologi ja hengellinen isä ovat yksi ja sama asia. Ortodoksinen liturgia kehottaa meitä ajattelemaan hyviä asioita ja toimimaan sen mukaisesti eli samastumaan Jumalan ehdottomaan rakkauteen. Kirkko astuu Jumalan todellisuuteen vaan sen täytyy myös laskeutua jokapäiväisen elämän syövereihin, maailman kärsimyksiin. Kirkon liturgia on terapeuttista liikettä kuolemasta elämään, epäoikeudenmukaisuudesta oikeudenmukaisuuteen, väkivallasta rauhaan, vihasta rakkauteen, anteeksiantamattomuudesta anteeksiantamiseen, itsekkyydestä jakamiseen ja hajaannuksesta ykseyteen.

Ortodoksikristittyjen tulee kohdata ympäröivän maailman, mutta myös kirkollisen yhteisönsä kärsimys ja epäoikeudenmukaisuus. Ortodoksisen kirkon yhteiskunnallinen ja kulttuurinen eetos vaikuttaa aikamme jälkikristillisessä kulttuurissa nostalgiselta muistolta.

Yhteiskunnassa ja kirkollisessa yhteisössäkin korostetaan enemmän ihmisten ulkoista hyvinvointia kuin moraalista vastuuta, enemmän henkistä sairautta kuin syntiä, enemmän parantumista kuin katumusta. Siksi ortodoksisen kirkon opetus yhteisön sosiaalisesta voimasta vaikuttaa lähinnä romanttiselta utopialta.

Eukaristia ilmaisee ortodoksisen kirkon profeetallisen eetoksen, jossa Kirkko kokee ja tulkitsee aikaa ja historiaa. Liturgia opettaa yksilöille ja yhteisölle oikeat suhteet. Eukaristinen liturgia tulee näin ihmisten jokapäiväisen elämän esikuvaksi ja lähteeksi. Eukaristia on yhteisön elämää. Eukaristia hylkää yksilökeskeisen, hyötynäkökohtiin rakentuvan ajattelun ja toiminnan.

Ortodoksisen kirkon kokemuksessa apostolinen ja katolinen usko merkitsee luottamusta ja persoonallista suhdetta Jumalaan ja lähimmäisiin. Ihminen on vapaa ainoastaan kirkkoyhteisössä, sillä Kirkon totuus vapauttaa ihmisen elämään yhteisössä. Kirkon jäsenten tulee rakastaa, opiskella, arvioida, oppia liturgiaa ja ennen muuta elää liturgia todeksi. Liturgiaa ei tule lähestyä museaalisena kohteena. Liturginen elämä on liturgisen uudistumisen äiti.

Bysantin Kirkon rikas traditio opettaa sielun parantumisesta ja saattamisesta elämään Jumalassa. Kirkon pyhät mysteeriot ja askeettinen elämä tarjoavat ihmisille tätä parantumista. Bysanttilaisessa teologiassa ihmisen eheytyminen ja hänen yhteytensä Jumalaa tulee todelliseksi pyhässä eukaristiassa. Bysanttilainen teologia edellyttää ihmiseltä osallistumista uskon salaisuudesta. Pyhien isien teksteissä korostetaan ortodoksista teologiaa terapeuttisena tieteenä ja metodina. Ortodoksinen teologia on parantavaa tiedettä.

Pyhä Fotiken piispa Diadokokos (k. 486) näkee teologian Pyhän Hengen suurimpana lahjana ihmiselle. Diadokokselle teologia on Pyhän Hengen lahja, joka edellyttää ihmiseltä yhteistyötä Pyhän Hengen kanssa. Jumalan jatkuva muistaminen ei voi hänen mukaansa toteutua vihan ja levottomuuden täyttämässä ihmisessä.

Ortodoksisen terapian päämääränä on parantaa ihminen sielun sairaudesta ja johtaa hänet elämään Kristuksessa. Murehtiminen, katumus, itsetarkkailu, rakkaus, rukous, mielen vartioiminen merkitsevät kilvoittelijalle tietä mielen puhdistumiseen. Bysanttilainen teologia opettaa Kirkon hengellisestä terveydestä. Se on myös tie, jota ihmisen tulee kulkea saavuttaakseen hengellisen terveyden.

Liturgia ravitsee ihmisen suhdetta Jumalaan

Bysanttilaisten isien mukaan ihminen eroaa muista luoduista olennoista radikaalisti, ei vertaamattoman älynsä tai ihmeellisen fyysisen olemuksensa vuoksi, vaan koska toisin kuin muut luodut olennot, meidät on ihmisinä luotu Jumalan kuvan mukaisesti. Ihminen heijastaa Jumalan täydellistä kuvaa Kristusta (Kol.1:15-17).

Kristus on ihmisen alku- ja esikuva, alku ja loppu. Hän määrittelee todellisen ihmisyyden. Kreikkalaisen teologin Panagiotes Nellaksen mukaan tämä suurenmoinen lahja on samalla ihmiselle asetettu päämäärä, joka on ihmisessä potentiaalisena lahjana.

Pyhittäjä Maksimos Tunnustaja kuvaa tätä ihmisessä olevaa valinnan lahjan tärkeyttä:

“Jokainen Jumalaa rakastava sielu pehmenee vahan tavoin ja ottaa vastaan jumalalliset vaikutelmat ja luonteenomaisuudet ja näin sielusta tulee Pyhässä Hengessä Jumalan asuinpaikka”.

Jumalan läsnäolon syvä kaipaaminen ja tietoinen liike kohti arkkityyppiä, Kristusta määrittelee ihmisyytemme ja tekee meistä Jumalan valtakunnan ilmentäjiä tässä maailmassa. Ihminen kykenee käyttämään vapauttaan niin hyvään kuin pahaankin. Ihmisen luovuus on ristiriitaista: hän kykenee suuriin asioihin, mutta myös tuhoaviin, saatanallisiin tekoihin.

Kuitenkin siinä missä ihminen epäonnistui, Jumala tarjosi ihmiskunnan eheytymiseksi Poikansa ja Sanansa Jeesuksen Kristuksen lihaksitulemisen. Jumala rakentaa Itsessään sillan luodun ja luomattoman välille Jumal-ihmisessä eli Kristuksessa. Kirkosta tulee Kristuksessa ihmisen jumaloitumisen paikka. Ei ole vaikeaa havaita, miksi Kirkon liturgia on ortodoksisen elämän ja identiteetin kannalta niin keskeinen. Liturgia ravitsee ja elävöittää ihmisen suhdetta Jumalaan eli Elämän Antajaan, josta tulee ihmiselle toivon turvasatama.

Kirkon totuus ankkuroituu Kristukseen

Liturgisen elämän tarkoituksena on auttaa Kirkon jäsenten hengellistä elämää ja tehdä Kirkon rukouksesta olennainen osa Kirkon jäsenten elämää. Kirkon rukous ei ole merkityksetöntä ja ajatuksetonta puhetta, pelkästään sanojen merkityksetöntä toistamista. Ihmismielen tulee keskittyä rukoukseen, muutoin se harhailee järjettömien asioiden perässä. Siksi ihmismielen tulee harjaantua keskittymään rukouksen sanoihin. Mitä keskittyneempi ihmismieli on, sitä enemmän se vaikuttaa rukouksessa. Näin liturgia on enemmän kuin pelkkiä sanoja, ääniä ja rituaaleja. Liturgiasta tulee mielen ja sydämen kirkastuminen ja sisäinen matka. Liturgia kuvastaa ihmisen syvää kiintymistä Jumalaan, josta alkuperäinen rukous on peräisin.

Ortodoksinen liturgia auttaa ihmisiä tunnistamaan, että puhdas sydän voi ottaa vastaan Jumalan näkemisen jo täällä maan päällä, vaikkakin Jumalan näkemisen täyteys toteutuu vasta tulevaisuudessa. Liturgia tekee uskovat tietoisiksi Jumalan saavuttamattomuudesta, tuonpuoleisuudesta, toiseudesta ja pyhyydestä. Se tekee heidät myös tietoisiksi Hänen läheisyydestään. Jumala ei koskaan lakkaa olemasta kaikkien ihmisten ystävä, vaikka ihmiset vihaisivat Häntä ja erottautuisivat Hänestä. Jumala toivoo kaikkien ihmisten pelastuvan.

Hengellisen elämän tasot vaihtelevat. On ihmisiä, joiden suhde Jumalaan perustuu pelkoon, toisten puolestaan tarpeeseen ja jotkut odottavat palkkiota ja jotkut haluavat jakaa Jumalan rakkauden. Ortodoksisen kirkon hengellinen traditio opettaa, ettei jumalanpalvelus voi olla erillään muusta Kirkon elämästä. Ortodoksinen jumalapalvelus on yhteisön uskon toimintaa, jolla on selkeä yhteys ihmisten sisäiseen hengelliseen elämään, askeesiin, valvomiseen ja filantropiaan.

Pyhä Johannes Krysostomos (k. 407) toimi Kirkossa inhimillisen oikeudenmukaisuuden profeettana. Hänen mielestään kristittyjen tehtävä ei ole pelkästään uskon vaan myös kristillisen elämän vahvistaminen. Hän korostaa Kirkon moninaista tehtävää ihmisten suojelijana ja auttajana elämän kärsimyksissä ja vaikeuksissa. Kirkkoisän mielestä synti merkitsee ihmiselämässä rakkauden hylkäämistä. Synti on kaiken vihan, katkeruuden ja iljettävyyden juuri. Konstantinopolin arkkipiispa Johannes tähdentää, ettei ihmisten tule pelätä mitään inhimillistä vastoinkäymistä, paitsi syntiä; ei köyhyyttä, ei loukkauksia, ei kaunaista kohtelua, ei nöyryytystä eikä kuolemaa, sillä nämä ihmiselämän vastoinkäymiset ovat vain sanoja; ne eivät ole todellisia eivätkä merkityksellisiä niille, jotka elävät taivaan valtakuntaa varten. Ainut todellinen onnettomuus tässä maailmassa on vastustaa Jumalaa.

Kirkon ensimmäisinä vuosisatoina kristillistä elämää ja jumalanpalvelusta kuvasti syvä valvomisen ja odotuksen merkitys. Kirkon jumalanpalveluksissa korostui enemmän Kristuksen soteriologinen eli pelastustehtävän arvo kuin pelastustapahtumien historiallisuus. Kirkon suuret juhlat olivat kristityille korostuneesti enemmän kuin pelkkää pelastushistorian tapahtumien muistelemista.

Uskovat tulevat ortodoksisessa jumalanpalveluksissa joksikin enemmän kuin pelastustapahtumien todistajiksi. He osallistuvat uuteen elämään, joka on seurausta Jumalan pelastustoiminnasta. Kirkon totuus ei ankkuroidu johonkin filosofiseen käsitykseen vaan Persoonaan eli Kristukseen (Joh.14:6). Kirkon uskolla on ainoastaan yksi objekti eli kuoleman voittaneen ja ylösnousseen Kristuksen mysteerio.

Tämä ainutlaatuinen mysteerio on ennalta kuvattu Vanhassa testamentissa, mutta tuli todelliseksi historiallisesti Kristuksen maanpäällisessä elämässä, ja tulee ilmi Kirkon pyhissä mysteerioissa ja uskovien elämässä, Kirkon yhteisöllisessä elämässä ja lopulta eskatologisesti Taivaan valtakunnassa. Kirkon kulttuurissa ovat olemassa selkeät yhteydet Raamatun ja liturgian, evankeliumin ja eskatologian, mystiikan ja liturgian välillä.

Kirkko kuuluu uuteen Jumalan Valtakunnan päivään

Isä Alexander Schmemann (k. 1983) korosti teologisessa opetuksessaan Kirkon ja sen liturgian eskatologista eetosta. Hänen mukaansa kristillisen jumalanpalveluksen eskatologinen luonne tekee todelliseksi Kirkon Jumalan valtakunnan epifaniana eli ilmestymisenä maailmalle. Tässäkin suhteessa Kirkon jumalanpalvelus on ainutlaatuinen. Kirkko kuuluu uuteen Jumalan valtakunnan päivään, joka ei ole vielä tullut täyteyteensä. Jumalan valtakunta on Kirkossa olemassa Eukaristian kautta. Kirkko elää Eukaristiassa todeksi Kristuksen Ruumiin. Isä Alexanderin mielestä liturgia on Kirkon oman itseymmärryksen ja eskatologisen kutsumuksen ensisijainen lähde.

Liturgia ei ole ainoastaan ortodoksisen teologian objekti, vaan ennen muuta sen lähde. Liturginen teologia perustuu tähän totuuteen. Siksi ortodoksinen jumalanpalvelus on jotakin paljon enemmän kuin joukko rituaaleja ja yksityiskohtaisia ohjeita ja sääntöjä. Autenttinen jumalanpalvelus on uskon toimintaa. Se on elämää Kristuksessa, jonka me elämme ja jota me toimitamme. Ortodoksinen jumalanpalvelus kasvaa kasteesta ja eukaristiasta, ja saa niistä tarkoituksensa ja merkityksensä Jumalan tulevista ajoista. Näin voidaan sanoa, että ortodoksinen hengellisyys perustuu sekä raamatullisuuteen että liturgisuuteen, koska Sana ja Mysteerio, kuten Kirkon isät sen opettavat, jatkuvasti ravitsee ja uudistaa uskovien elämää Kristuksessa.

Liturgia luo Kirkon todellisuuden

Aikamme ortodoksisen liturgisen elämän ongelman ratkaiseminen edellyttää liturgian teologisen merkityksen ja teologian liturgisen ulottuvuuden uudelleen löytämistä. Ortodoksinen teologia ei voi saada takaisin keskeistä asemaansa Kirkossa, ellei se perustu jälleen Kirkon autenttiseen kokemukseen. Samoin myös ortodoksinen liturgia ei voi eheytyä menneisyyden rappiosta keinotekoisilla ja ulkoisilla nykyaikaista ihmistä tyydyttävillä muutoksilla.

Ortodoksinen kirkko tarvitsee syvää hengellistä elpymistä kaikilla Kirkon elämän osa-alueilla, mukaan lukien kirkkohallinnon, kirkollisen kasvatuksen ja liturgisen elämän. Liturginen elämä on teologisista ja käytännöllisistä syistä avain tähän kirkollisen elämän elpymiseen ja voimistumiseen. Kirkon liturgia, muotoilee ja tekee läsnä olevaksi Kirkkoa Kristuksen Ruumiina. Ilman tätä näkyä Kirkko lakkaa olemasta Kirkko ja muuttuu suljetuksi kulttiyhteisöksi.

Ortodoksinen liturgia luo Kirkon todellisuuden. Liturgian päämääränä ei ole Kirkon jäsenten yksilöllinen pyhittyminen vaan Jumalan kansan luominen Kristuksen Ruumiina eli Kirkkona, Kirkon julistaminen uutena elämänä.

Jumala jatkaa määrittelemättömässä viisaudessaan ja rakkaudessaan maailman pelastamista (Joh.5.17). Hän kutsuu Kirkon kautta maailmaa jakamaan uudistumisen, joka alkoi Kristuksen lihaksitulemisessa, Kristuksen, joka on sekä kaikkien asioiden alku että loppu. Kirkko on Kristuksen Ruumis, Jumalan lihaksi tulleen Pojan täyteys tai pikemmin Pojan elämä. Kirkko on sekä taivaassa että maanpäällä. Se on näkyvä, niiden historiallinen yhteisö, jotka elävät Kristuksessa, ja joissa Kristus elää Pyhässä Hengessä. Kirkon identiteetti kasvaa Jumalan valtakunnasta. Kirkko todistaa uudesta elämästä Kristuksessa.

Kirkko elää maailmassa maailman uudistumiseksi ja pelastumiseksi. Kirkko osoittaa kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa maailman sairauden ja ongelmat ja julistaa Jumalan suunnitelmaan maailmankaikkeuden kirkastumiseksi. Kirkko on maailmassa palvelija, jonka tehtävä on saattaa ihmiset uuteen elämään. Kirkko julistaa evankeliumia ja palvelee ihmisiä pyhissä mysteerioissa, Kirkko kannustaa ihmisiä etsimään totuutta ja harjoittamaan hyveitä. Kirkko kutsuu ihmisiä pyhyyteen rukouksessa, askeesissa ja hyveiden harjoittamisessa.

Paluu pyhien isien teologiaan

Ortodoksisen kirkon elämän ja toiminnan päämäärä on ennen muuta teologinen. Kirkko on totuuden pilari (1.Tim.3:15) . Siksi jumalanpalvelus, evankeliumin julistaminen ja filantropia, teologian harjoittaminen on Kirkon luovaa toimintaa. Teologia kuuluu Kirkolle, koska Kirkko on apostolisen saarnan ainoa autenttinen lähde. Autenttisella ortodoksisella teologialla on kirkollinen luonne. Sitä harjoitetaan Kirkossa ja Kirkon kautta. Pyhä Henki opettaa Kirkossa ihmisille autenttista teologiaa.

Ortodoksisen kirkon autenttisen teologian kieli on doksologinen ja mystagoginen, se ilmaisee Jumalan palvelemista. Ortodoksisella teologialla on erottamaton yhteys jumalanpalvelukseen. Uskontunnustusta ei ole tarkoitettu teologisen tutkimuksen kohteeksi, vaan kirkkoyhteisön laulettavaksi. Ortodoksinen lähestymistapa sekä oppiin että kristilliseen elämään on perusteeltaan kirkollinen ja liturginen.

Ortodoksinen jumalanpalvelus on Kirkon elämän suuri koulu. Kirkon liturgiset tekstit ja rituaalit asettavat traditiota uomiinsa kun taas liturginen opetuspuhe (homilia) laajentaa ja tulkitsee Kirkon traditiota. Liturgisen opetuspuheen tarkoituksena on uskovan kasvattaminen sisälle jumalanpalvelukseen, mutta myös se, että jumalanpalvelus alkaa kasvattaa ja opettaa uskovaa. Opetustehtävä ei ole helppo, sillä se edellyttää saarnaajalta syvällistä ja oikeaa tietoa, mutta myös kokemusta ortodoksisesta jumalanpalveluksesta.

Synnin historian valheellinen todellisuus ja tuhoava läsnäolo ilmenevät myös Kirkon sisällä. Kirkko sakramentaalisena yhteisönä on ehdottoman pyhä, koska sillä on yhteys Jumalan pyhyyteen, mutta ihmisissä säilyy yhteys syntiin. Kirkko on yhteisö, joka heijastaa sisällään myös langenneen maailman rikkonaisuutta. Kirkon pyhyys ei kasva eikä ole riippuvainen sen jäsenten moraali- ja hurskauselämästä vaan Kirkon olemuksesta Kristuksen Ruumiina. Kirkko on pyhä, koska Kirkko on totuuden tapahtuma, Jumalan lihaksitulemisen ja ihmisen jumaloitumisen tosiasia. Kirkko on pyhä koska Kolmiyhteinen Jumala ilmoittaa itsensä ja totuutensa Kirkon kautta.

Kirkon todellisella, käytännöllisellä ja jokapäiväisellä elämällä tulee olla teologien olemus. Kirkko tarvitsee teologiaa. Teologia on Kirkon omatunto. Kirkko on arvoton ja kykenemätön täyttämään maailmassa pelastustehtäväänsä ilman elävää ja merkityksellistä teologiaa. Kirkosta tulee ilman teologista todistamista ja kritiikkiä helposti kokemuksellisten tarpeidensa ja maailman pragmaattisen hengen vanki, joka myrkyttää ja laiminlyö Kirkon ehdottoman totuuden.

Autenttinen ortodoksinen teologia on dynaamista, luovaa ja pastoraalista. Kirkon tradition tavoin se ei ole ainoastaan säilyttävää ja ylläpitävää, se on myös uudistavaa ja kasvavaa ja kehittyvää. Kirkko on pyhän Ireneoksen (k. 202) sanoja lainaten “ikuisesti nuori”. Teologinen luovuus ei merkitse luopumista Kirkon traditiosta, vaan pikemminkin tradition todellisen luonteen julistusta maailmassa. Paikalleen jämähtänyt teologia on puolestaan kuollutta teologiaa.

Ortodoksinen teologia on aluksi ja kaiken lopuksi Kirkon toimintaa Kirkon hengellisen hyvinvoinnin parhaaksi. Ortodoksisen teologian lopullinen päämäärä on johtaa ihmisiä yhteyteen Jumalan elämän kanssa. Isä Georges Florovski kirjoittaa:

“Evankeliumi ei hyödytä ketään, ellei ihminen ensin rakasta Kristusta. Sillä Kristus ei ole teksti vaan elävä Persoona, ja Hän asuu Ruumissaan eli Kirkossa”.

Kirkko on Jumalan Kirkko ja Kirkon teologia on ääni, joka ilmaisee Jumalan dynaamisen ja pelastavan rakkauden kärsivää ihmiskuntaa kohtaan. Ortodoksisen Kirkon identiteetti ei kasva siitä, mitä Kirkko on vaan siitä, mitä se tulee olemaan.

Kreikkalainen teologi Kristos Jannaras muistuttaa, ettei ortodoksinen teologinen tieto ole älyllistä kurinalaisuutta, vaan kokemuksellista osallistumista, ykseyttä, Jumalan näkemistä. Kirkko oppii, opettaa ja elää teologiaa liturgisesti. Kirkon autenttisen teologian harjoittaminen vaatii ortodoksiteologeilta sitoutumista pyhien isien ajatteluun ja ongelmien asettamiseen. Ortodoksiteologit voivat saavuttaa pyhien isien mielen ja hengen elämällä dynaamisesti Kirkon liturgisesta, raamatullisesta ja hengellisestä eetoksesta.

Patristinen teologia ei ole sosiaalifilosofiaa, ei eettinen järjestelmä eikä uskonnollista dogmatismia, vaan ihmistä hoitavaa kohtaamista. Pyhien isien varjelemaan raamatullista traditiota ei voi muuttaa moraaliperiaatteiden tai kristillisen etiikan järjestelmäksi. Se on terapeuttista askeesia. Paluu pyhien isien teologiseen henkeen tarkoittaa ennen muuta heidän mielensä löytämistä. Pyhien isien kirkollinen mieli teki heistä Kirkon uskon ja elämän todistajia. Meidän tulee palata isiin ja löytää uudelleen Kirkon kokemus ei instituutiona, oppina tai kanonisena järjestelemänä, vaan kaikenkattavana elämän muutoksena, matkana pelastukseen ja kirkastumiseen.

Kirkon yhteisöllisen elämänmuutoksen keskus on eukaristia. Uskovien yhteisö tulee kirkkorakennukseen elääkseen Kirkkona. Ortodoksisen kirkon yhteisöllinen eetos on eukaristia, joka käsittää kaikki Kirkon elämän ulottuvuudet. Paluu pyhien isien teologiaan tarkoittaa paluuta Kirkkoon eukaristian kautta ja eukaristiaan Kirkon kautta. Elämän ja liturgian välisen ykseyden uudelleen löytäminen vaatii liturgista opettamista. Tämän ykseyden palauttaminen muodostaa koko kirkollisen elämän uudistumisen lähtökohdan.

Kirkon opetuksessa liturgian nähdään pyhittävän, ei vain joitakin hetkiä ihmisten elämässä, vaan sen tulee pyhittää heidän koko elämänsä. Ortodoksinen liturginen kasvatus asettaa ajan Kristuksen toisen tulemisen yhteyteen ja tekee ihmisten elämästä matkan kohti Jumalan valtakuntaa. Kirkon jäsenten elämän uudistuminen sisältää katumuksen, ihmismielen muutoksen ja ykseyden Jumalan kanssa. Jumalanpalvelus, jossa ihmiset erottautuvat Kirkon askeettisesta elämästä muuttuu uskonnolliseksi toiminnaksi. Sellainen jumalanpalvelus ei muuta ihmisen elämää. Ortodoksinen jumalanpalvelus yhdistyy erottamattomasti Jumalan valtakunnan kokemukseen ja tulevan elämän odottamiseen.

Pyhä eukaristia on ortodoksisen kirkollisen kasvatuksen keskus, koska eukaristia on Kirkon elämän keskus. Siksi liturginen opetus selittää liturgian ja elämän ykseyttä. Ortodoksisille isille Kirkko ja teologia, elämä ja oppi olivat yhtä.

Ortodoksit ovat puhuneet ja kirjoittaneet enemmän liturgisesta uudistumisesta kuin eukaristisesta eetoksesta, joka vaikuttaa kaikkeen ihmiselämässä. Jos jumalallisen liturgian eetos ja henki ei kosketa Kirkon hallintoa ja ihmisten keskinäisiä suhteita tai jos ihmiset elävät maailmallisesti Kirkon ulkopuolella liturgisen uudistumisen ajatus jää heidän elämässään periferiaan.

Liturginen uudistuminen on merkityksellistä ja olennaista, jos se yhdistyy ortodoksisen teologian henkeen ja sitä inspiroi Kirkon pyhien isien evankeliumin mukainen traditio.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Anthony, metropoliitta, 1970, Metropolitan Anthony Bloom of Sourozh. Worship in a Secular Society. - Worship and Secularization. Bussum.
• Bobrinskoy, Boris
  • 1964, Prayer and the Inner Life in the Orthodox Tradition. - Studia Liturgica III, 1.
  • 1999, The Mystery of the Holy Trinity. Crestwood.
• Calivas, Alkiviadis C.
  • 1995, Challenges in Changing Cultural Realities: A Liturgical Approach. Rightly Teaching the Word of Your Truth: Studies in Faith and Culture in Honor of Archbishop Iakovos. Brookline.
  • 2002, Essays in Theology and Liturgy. Vol. One. Theology: The Consciense of the Church. Brookline.
  • 2003, Essays in Theology and Liturgy. Volume Three. Aspects of Orthodox Worship. Brookline.
• Clapsis, Emmanuel, 2000, The Eucharist as Missionary Event in A Suffering World. - Orthodoxy in Conversation. Brookline.
• Chryssavgis, John, 2002, Soul Mending. The Art of Spiritual Direction. Brookline.
• Dix, Dom Gregory, 1945, The Shape of the Liturgy. London.
• Emilianos, metropoliitta, 1994, Metropolitan Emilianos Timiadis . Priest, Parish & Renewal. Concepts For Pastoral Effectivess. Edited by Geroge K. Duvall. Brookline.
• Florovsky, Georges
  • 1963, Worship and Ever-day Life: An Eastern Orthodox View. - Studia Liturgica II, 4.
  • 1972, Bible, Church , Tradition. Belmont.
  • 1987, The Eastern Fathers of the Fourth Century. Belmont.
• Hakkarainen, Jarmo
  • 1995, Kuoleman varjosta elämän kirkkauteen. - Erga 1994. Ortodoksisen teologian laitoksen vuosikirja. Teologian laitoksen julkaisuja. N:o 14. Joensuun yliopisto. Joensuu.
  • 2004, Bysanttilainen askeesi - Jumalan pyhyyden teologiaa.- Bysantin kulttuuriperintöä ja läntisiä vaikutteita. Joensuu.
• Hakkarainen, Pentti
  • 1981, Ortodoksisuuden lähteillä. Joensuu.
  • 1996, Parantava Kirkko. Joensuu.
• Harakas, Stanley, S.
  • 1985, Let Mercy Abound: Social Concern in the Greek Orthodox Church. Broookline.
  • 2002, The Holy Week Bridegroom Services: An Ethical Analysis. - St.

Vladimir’s Theological Quarterly, 46,1.

• Karmiris, Ioannis N., 1969, Contemporary Orthodox Theology and Its Task. - St. Vladimir=s Theological Quarterly, Vol.13, 1-2.
• Nellas, Panayiotis, 1987, Deification in Christ. The Nature of the Human Person. Crestwood.
• Maksimos Tunnustaja, pyhä, 1985, St.Maximus the Confessor. Chapters on Knowledge, First Century. - George Berthold, Maximus Confessor - Selected Writings. New York.
• Plekon, Michael, 2002, Alexander Men: A Modern Martyr, Free in Faith, Open to the World: the World.- Michael Plekon. Living Icons. Persons in the Eastern Church. Indiana.
• Romanides, John S., 1954, Man and His True Life according to the Greek Orthodox Service Book. - Greek Orthodox Theological Review, Vol. 1,1.
• Schmemann, Alexander
  • 1961, Theology and the Eucharist. - St. Vladimir’s Seminary Quarterly. Vol. 5, 4.
  • 1964, Problems of Orthodoxy in America. - St. Vladmir’s Seminary Quarterly. Vol. 8, 1.
  • 1972, Worship in a Secular Age. - St. Vladimir’s Theological Quarterly.Vol.16, 1.
  • 1974, Of Water and The Spirit. A Liturgical Study of Baptism. Crestwood.
  • 1985, Liturgy and Eschatology. - Sobornost, 7.
  • 1990, Liturgical Theology:Remarks on Method. - Liturgy and Tradition. Theological Reflections of Alexander Schmemann. Edited by Thomas Fisch. Crestwood.
  • 1990b, Liturgy and Theology. - Theological Reflections of Alexander Schmemann. Edited by Thomas Fisch. Crestwood.
  • 1996, Introduction to Liturgical Theology. Crestwood.
• Vlachos, Hierotheos, archmandrite, 1994, Orthodox Psychotherapy. The Science of the Fathers. Translated by Esther Williams. Levadia.
• Yannaras, Christos
  • 1972, Theology in Present-Day Greece. - St. Vladimir’s Theological Quarterly. 16,4.
  • 1984, The Freedom of Morality. Transl. By E. Briere. Crestwood.
• Zizioulas, John D., 1985, Being As Communion. Studies in Personhood and the Church. Crestwood.

== Summary ==

In the liturgy Orthodox Christians, both as persons and as community, live and breathe their faith, learn and affirm their identity, and experience sacramentally their ultimate destiny. Communion with God is achieved in many ways and on various levels.

The liturgy is more than texts, words, gestures, and rubrics. It is a meeting ground of heaven and earth. The liturgy sets forth the Church’s living and authentic tradition. The liturgy is our window onto the spiritual world, our participation in the life of Christ, our fellowship with the Holy Spirit, and the foretaste of the things to come. The liturgy tells us that the Christian life is a work in progress.

Father Alexander Schmemann especially emphasized the eschatological ethos of the Church and her liturgy. The Church, as Father Schememann said, belongs to the new Day, to the Kingdom, which is yet to come in fullness.

Essentially, the function of the liturgy is to make the Church that which se really is, the presence in this world of the Kingdom to come. In worship the faithful become more than witnessess to the saving events of sacred history. They are participants in the new life that has resulted from God’s saving activity.

The fathers do not reflect on liturgy. For them it is not an object of theological inquiry and definition, but rather the living source and the ultimate criterion of all Christian thought. This is exactly what makes them fathers, i.e. witnesses of the A mind of the Church, exponents of her catholic experiance.

The theological and liturgical tragedy of the post-patristic age is that the Church’s cult was deprived of its liturgical function and reduced to cultic categories alone. This means more precisely that the theological mind as well as piety ceased to see in it, to experience it, as the very epiphany of the cosmic and eschatological content of the Church faith and thus of the Church herself. This western captivity consisted primarily in what Fr. Georges Florovsky so aptly termed the pseudomorphosis of the eastern theological mind - the adaption by it of western thought forms and categories, of the western understanding of the very nature, structure, and the method of theology. And the first, and indeed the most fateful, result of that pseudomorphosis was precisely a mutual alienation from on another of the Lex credendi and the Lex orandi.