Pietari Mogila

Metropoliitta Pietari Mogila (k. 1647) ortodoksisen teologian länsimaistaja

Metropolitta Pietari (maalliselta sukunimeltään Movila, romaniaksi: Petru Movila, ukrainaksi: Петро Симеонович Могила; 1596 - 1646) oli Kiovan metropoliitta vuodesta 1633 kuolemaansa saakka.

Kiovan metropoliitta Pietari Mogila oli innokas länsimaistaja

Pietari Mogila

Pietari Mogila (Mohila) oli arvoituksellinen ja outo kirkonmies. Hän syntyi joulukuun 21. päivänä 1596 ottomaanien nimittämän Moldovian kuvernöörin Simeon Mogilan poikana Suceavassa.

Mogila joutui isänsä vallasta syrjäyttämisen ja kuoleman jälkeen äitinsä lähettämänä opiskelemaan ortodoksiseen veljestökouluun Lembergiin. Myöhemmin hän näyttää eläneen jonkun aikaa Hollanissa. Noina vuosina Mogilasta kehittyi puolalaiseen tapaan elämän tottumuksiltaan ja kulttuurimaultaan ”hienostunut” länsimainen ihminen.

Mogilan ristiriitaisen persoonan parhaimman kirjallisen määritelmän antaa ehkä tutkija Ihor Sevcenko, joka kutsuu Kiovan kollegion ja kirjaston perustajaa ”monien maailmojen” mieheksi. Pietari oli todella lukuisten näkökohtien mies: ortodoksisen kirkon metropoliitta, jesuiittojen koulutuskäytännön uuttera seuraaja ja latinalaisten kirjojen ahne lukija.

Pietari Mogila oli innokas länsimaistaja. Hän ei koskaan esittänyt kirjoituksissaan minkäänlaista opillista kritiikkiä Rooman kirkon kohtaan. Rooman kirkon dogmaattisen opetuksen suhteen hän oli yhtä mieltä Rooman kanssa ja valmis hyväksymään latinalaiset teologiset teokset traditionaalisina ja ortodoksisina. Hän koki ainoaksi ongelmaksi kysymyksen kirkollisesta hallintoalueesta. Mogilalla näyttää olleen jo nuoresta sekä tahto valtaan että kyky johtaa. Kiovan metropoliitan istuimellakin hän käyttäytyi pikemmin hallitsijan kuin esipaimenen lailla.

Mogila eli vuonna 1617 puolalaisen kansleri Stanislav Zolkievskin ja tämän kuoleman jälkeen liettualaisen kasakkapäällikkö Jan Koral Chodkiewczkin hovissa. Vuonna 1621 Mogila taisteli tämän kasakkapäällikön joukoissa turkkilaisia vastaan.

Sen jälkeen Mogila asettui asumaan Kiovan lähelle. Pietarista tuli vuonna 1625 Kiovan luolaluostarin munkki. Mogilan hengellisenä ohjaajana toimi Kiovan metropoliitta Jov Boreski. Hän oli ensimmäinen latinalaistaja kiovalaisten ortodoksien keskuudessa. Metropoliitta Job oli omaksunut roomalaiskatolisilta passiot, Kristuksen kärsimysevankeliumit, jotka luetaan suuren paaston aikana sunnuntai-iltaisin.

Jo pari vuotta munkiksi vihkimyksen jälkeen (1627) Pietari Mogila yleni vasta kolmenkymmenen vuoden iässä kirkollisella uralla arkkimandriitaksi. Se oli ollut hänen pyrkimyksenään, kun hän meni luostariin ja otti vastaan munkiksi vihkimyksen.

Puolan kuningas Sigismund III vahvisti hänen nimittämisensä arkkimandriitaksi. Puolalaisten aristokraattien apu ja myötätunto takasivat Pietarin menestyksen kirkollisella uralla.

Taistelu Kiovan metropoliitan istuimesta

Pietari Mogilan valittiin Kiovan metropoliitaksi varsin omalaatuisissa oloissa. Kun Puolan kuningas Sigismund III kuoli huhtikuussa 1632 ja järjestettiin uuden kuninkaan vaalit, ortodoksit tarttuivat tilaisuuteen ja esittivät viranomaisille muutamia kohtia kreikanuskoisten uskonnollisen tilanteen rauhoittamiseksi. Erityisen tärkeää oli, että ortodoksien sallittiin täyttää tyhjilleen jääneet piispanistuimet, muun muassa Kiovan metropoliitan istuin.

Tosin kaikki piispanistuimet olivat olleet täytettyinä jo vuodesta 1620, jolloin Jerusalemin patriarkka Teofanes (k. 1644) oli vihkinyt niihin piispat sitä etukäteen ilmoittamatta. Hän poikkesi Moskovan matkallaan 1620 Kiovassa. Siellä hänet pakotettiin vihkimään uusia ortodoksipiispoja.

Jerusalemin patriarkka Teofanes oli matkalla Moskovaan keräämään varoja, kun Kiovan ortodoksinen papisto vaati häntä vihkimään heitä varten metropoliitan ja viisi muuta piispaa. Roomalaiskatoliset viranomaiset olivat vihamielisiä, mutta ortodoksikasakat olivat käytännössä Kiovan alueen hallitsijoita ja suojelivat patriarkka Teofanesta ja antoivat hänelle suojaksi soitlasvartion.

Piispojen vihkimiset tapahtuivat yöllä pimeässä kirkossa, jottei mitään häiriöitä aiheutuisi. Luonnollisesti näitä vihkimyksiä ei koskaan vahvistettu virallisesti, mutta Puolan valtio näyttää hyväksyneen asiain tilan, koska se ei voinut välttyä joutumasta tekemisiin uusi piispojen kanssa.

Rooman paavin alainen uniaattikirkko kiisti Teofaneksen suorittamat vihkimykset ja väitti, että patriarkka Teofanes oli petkuttaja, joka oli kutsumatta tunkeutunut Puolaan ja oli kaiken lisäksi vielä turkkilaisten vakooja.

Teofaneksen vihkimät piispat menettivät vuonna 1632 virkansa. Juuri tällä tavoin Pietari Mogila, puolalaismielinen aristokraatti ja taktikko, valittiin Kiovan metropoliitaksi. Uutta Kiovan metropoliittaa ei kuitenkaan odottanut Kiovassa levollinen olotila. Jerusalemin patriarkka Teofanes oli vihkinyt 1620 piispaksi Jesaja Kopinskin. Piispa Jesaja oli siirtynyt vuonna 1631 Kiovan metropoliitaksi.

Kopinski oli aiemmin kiistellyt Mogilan kanssa latinalaisen kollegion perustamisesta Kiovaan. Siksi Mogilan piispaksi vihkimystä ei suoritettu perinteen mukaisesti Kiovassa, vaan sen suoritti Lvovin piispa Jeremia Tisarovski (k.1641) kahden Teofaneksen vihkimän piispan ja yhden kreikkalaisen emigranttipiispan kanssa. Välikohtaukset selittävät sen, miksi Mogila halusi Konstantinopolin patriarkan Kyrillos Loukariksen vahvistuksen piispaksi vihkimiselleen. Patriarkka Kyrillos vahvistikin sen, ja lisäksi hän myös Mogilalle Konstantinopolin patriarkaatin eksarkin arvonimen. Sen jälkeen Mogila palasi Kiovaan.

Venäjän tsaarin kruunusta pari kymmentä vuotta aiemmin kiinnostunut ja sen vuoksi ortodokseja suosinut Puolan kuningas Wladislav IV hyväksyi Pietari Mogilan valinnan Kiovan metropoliitaksi joko huhtikuussa 1633 tai heinäkuussa samana vuonna. Mogila sai piispanistuimensa suurelta osin lujuutensa ja neuvottelutaitojen ansiosta.

Kiovan uudella metropoliitalla Pietarilla oli haaveena perustaa erillinen Ukrainan ortodoksinen patriarkaatti, jossa ortodoksit ja uniaatit olisivat yhdistyneet. Hän näki toiveissaan itsensä tuon yhdistyvän Ukrainan ortodoksisen kirkon patriarkkana. Mogilalla oli toive, että hänen johtamallaan patriarkaatilla olisi ehtoollisyhteys sekä Roomaan että Konstantinopoliin.

Jo vuonna 1636 ortodoksit ja uniaatit suunnittelivat yhteistä konferenssia harkitakseen ehdotusta, jonka mukaan Länsi-Venäjälle tulisi perustaa autonominen patriarkaatti. Tätä konferenssia ei kuitenkaan koskaan järjestetty.

Myöhemmin Pietari Mogila oli muistiossaan vuodelta 1643 valmis rajoittamaan ortodoksien ja uniaattien jälleenyhdistymisen ainoastaan Puolaan. Hän ei maininnut Moskovaa eikä turkkilaisten ikeen alla eläviä kreikkalaisia. Mogila ei myöskään ajanut kirkkojen yhteensulautumista. Ortodoksien oli saatava pitää kanoninen rakenteensa vieläpä paavien ylivallan alaisina. Vaikka Mogilan muistio oli hyvin seikkaperäinen, tästäkään suunnitelmasta ei tullut mitään.

Mogilan ortodoksisen kirkon reformi ja poliittinen liehakointi Puola-Liettuan valtion kanssa olivat hänen neljätoista vuotta kestäneen metropoliittakauden keskeiset pyrkimykset. Nämä pyrkimykset tulevat voimakkaasti esiin myös hänen kirjastonsa hankinnoissa. Hänen teologiansa yhdistyi kiinteästi Puola-Liettuan poliittiseen historiaan. Tähän kaikkeen liittyi kahden uskonnollisen kulttuurisuuntauksen: helleenis-slaavilaisen ja latinalais-puolalaisen välinen ristiriita. Rooman paavi, Puolan roomalaiskatolinen papisto ja uniaatit vastustivat kiihkeästi Mogilan valintaa Kiovan ortodoksiseksi metropoliitaksi, mutta kuningas piti valtiollisista syistä kiinni päätöksestään.

Tosin kuningas Wladislav teki myös myönnytyksiä uniaatteja kohtaan ortodoksisen oikeuksien kustannuksella. Kuningas toivoi, että uusien ortodoksien johtajien läntinen suuntaus voisi ajan mittaan vähentää ortodoksien ja uniaattien keskinäistä jännitystä ja näin jopa vahvistaa Rooman kirkon ”ykseyden asiaa” hänen valtakunnassaan. Pienenä yksityiskohtana on syytä mainita, että ruhtinas Afanasi Puzin valittiin vuoden 1632 vaaleissa Lutskin piispaksi. Hän oli entinen uniaatti.

Mogilan ja Kopinskin välinen kiista ei ollut yksinomaan kilpailua vallasta: heidän vakaumuksensa kirkollisen suuntautumisen perusongelmasta sekä poliittisine että kulttuurisine ulottuvuuksineen törmäsivät rajusti toisiinsa.

Metropoliitta Jesaja Kopinski oli omistautunut Bysantin teologian ja askeesin perinteisiin ja suhtautui epäilevästi ulkoiseen oppineisuuteen. Hänen mielestään pakanallinen valhe oli sokeuttanut lopullisesti ihmiset ja eksyttänyt heidät Kirkon oikealta tieltä. Kopinskin katse oli kääntynyt Moskovan ortodoksivaltioon, kun taas Mogila etsi apua Puolan katoliselta kuningaskunnalta. Tässä konfliktissa Puolan valtio tuki Mogilaa, ei suinkaan Kopinskia.

Metropoliitta Pietari Mogila vannoi uskollisuutta Puolan kuninkaalle. Hänen uskollisuutensa oli laskelmoivaa ja tarkoitushakuista. Pietari kirjoitti kuningas Wladislavin kruunajaisia varten kirkkoslaavinkielisen liturgisen runon, jonka nimi oli ”suurelle tsaarillemme Wladislaville”. Kun metropoliitta puhui ”meidän isänmaastamme”, hän tarkoitti Puola-Liettuan valtiota.

Kiovan hengellinen kollegio aloitti toimintansa luolaluostarissa

Pian arkkimandriitaksi ylenemisen jälkeen Pietari Mogila oli alkanut jo suunnitella oman aikansa poliittiset ja uskonnolliset vaatimukset täyttävää latinalais-puolalaista teologista koulua. Hän lähetti nuoria munkkeja opiskelemaan ulkomaille, jotta he myöhemmin voisivat työskennellä suunnitteilla olevan ortodoksisen teologisen koulun opettajina.

Samaan aikaan Kiovassa vaikutti jo ns. veljeskuntakoulu, joka perustui kreikkalais-slaavilaiseen opetukseen, mutta siltä puuttui tarvittavia teologisia opettajavoimia. Mogilan suunnitelmat herättivät Kiovassa suurta riitaa, melkeinpä kapinan. Mogila ei suinkaan pelästynyt, vaan pääsi riidassa voitolle. Veljeskuntakoulun johtohenkilöille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä hänet ”pyhän veljestön vanhemmaksi veljeksi, luostarin ja koulujen suojelijaksi”.

Pietari Mogila käytti etulyöntiasemaansa hyväkseen. Hän otti aluksi hoitaakseen veljestön koulun hallintopuolena ja liitti sen sitten omaan luolaluostarin kouluunsa muodostaakseen kollegion latinalais-puolalaisen esikuvan mukaisesti. Tämä uusi teologinen laitos piti majaansa veljestön luostarissa. Sen hallinto ja opetusohjelma noudattivat orjallisesti jesuiittakoulujen esikuvaa.

Alusta lähtien Kiovan Mogila Kollegio (myöhemmin akatemia) liittyi läheisesti Ukrainan kasakoihin, erityisesti sen upseeristoon. Kasakoiden ja papiston älymystön liitto teki hieman aiemmin mahdolliseksi myös ortodoksisen piispakunnan vahvistamisen 1620.

Sen jälkeen, kun Kiova joutui Moskovan alaisuuteen vuonna 1654, kollegion hallinto pyysi Venäjän tsaarilta jatkuvasti taloudellista apua. Tsaari Aleksei I (k.1676) torjui ukrainalaisten taloudellisen avun pyynnön. Hän kirjoitti Kiovan kuvernöörille Pietari Sheremetjeville: ”Toivon, ettei näitä kouluja olisi lainkaan olemassa”. Ainoastaan kuvernöörin vastaus, että näiden koulujen lakkauttaminen suuresti loukkaisi ukrainalaisia, esti tsaarin suunnitelmat.

Suurin osa Kiovan akatemian opiskelijoista oli 1700-luvulla kasakoiden ja pappien poikia. Akatemian 1700-luvun opiskelijoista saattoivat valita papillisen tai maallisen uran tai munkkeuden.

Kiovan hengellinen akatemia aloitti toimintansa länsi-eurooppalaisen esikuvan mukaisena puolalaisena versiona. Tämä ilmeni kollegiossa latinan kielen käyttämisenä, sen mukaisena kulttuurisena suuntautumisena ja ennen kaikkea tavassa, jolla runoutta, retoriikkaa ja filosofiaa opetettiin. Kiovan kollegiosta valmistuneet opiskelijat jatkoivat säännöllisesti myöhemmin opintojaan Liettuassa, Puolassa ja Länsi-Euroopassa.

Kiovan kollegion opettajat hyväksyivät klassisen eurooppalaisen perinnön ja sen lisäksi Euroopan renessanssin, barokin ja puolalaisen 1500- ja 1600-luvun kirjallisuuden. Vielä 1600-luvulla runouden ja retoriikan opetus oli Kiovan kollegiossa vaatimatonta.

Kiovan kollegion ortodoksisen teologian pseudomorfoosia

Pietari Mogilan aikaan Kiovan kollegio ei vielä ollut teologinen koulu. Teologiaa alettiin opettaa erityisenä oppiaineena vasta 1600-luvun lopulta lähtien, vaikkakin keskeiset teologiset kysymykset kuuluivat jo aiemmin filosofian kursseihin.

Filosofia ja teologia tulivat täysimääräisinä Kiovan kollegion opetusohjelmaan 1689. Ne kiinnittyivät olennaisesti Aristoteleen filosofiaan ja tomistiseen teologiaan. Kiovan akatemian opetusohjelma ja jopa oppikirjat omaksuttiin siis jesuiitoilta. Oppikirjojen tekstit alkoivat portugalilaisen jesuiitan Emmanuel Alvariuksen kieliopista ja päättyivät Aristoteleeseen ja Akvinolaiseen. Akatemian opetuskielenä oli latina. Kreikan kielen opetus oli marginaalista. Tällä tavoin Kiovan kollegio erosi perusteellisesti varhaisimmista Länsi-Venäjän kouluista.

Opiskelijat harjaantuivat elämään Puolassa, mutta heidän tietonsa ortodoksisen idän traditiosta olivat olemattomat. Kiovan akatemia välitti opiskelijoille skolastiikan koko kirjon. Kyseessä ei ollut tietenkään keskiaikainen skolastiikka, vaan Trenton kirkolliskokouksen (1545-1563) uus- tai pseudoskolastiikka. Mogilan perustama Kiovan akatemia oli latinalainen koulu. Se ei ollut sitä pelkästään kielen, tapojen ja teologiaan, vaan koko uskonnollisen psykologian takia. Kaikkein kummallisinta on kuitenkin, että tämä kaikki toteutettiin kansallismielisessä ja poliittisessa taistelussa Roomaa ja Puolaa vastaan.

Kiovan kollegion teologia edusti vastauskonpuhdistuskauden barokkiteologiaa. Tuon ajan teologian opiskelijat lukivat paljon, mutta yleensä he lukivat teoksia vain rajoitetulta alueelta. Barokin aika oli ennen kaikkea älyllisesti kuivaa kautta, kaikenlaisen jäljittelyn, luovuuden kuolemisen ja rappion aikaa.

Mogila jatkoi metropoliittana suurella innolla kirkollis-kulttuurista ohjelmaansa. Parhaat tulokset hän saavutti koulutuksessa, etenkin vahvistaessaan ja laajentaessaan koulujärjestelmää, jonka hän oli luonnostellut jo luolaluostarin igumenina.

Metropoliitta Pietari Mogilan aloittama länsimaistamisen aikakausi kulminoitui 1700-luvun alussa. Silloin hänen perustamansa teologinen akatemia ja kylvämänsä pseudo-ortodoksinen kulttuuri kukoistivat. Mutta tämä Mogilan kauden huippukohta merkitsi jo lopun alkua.

Confessio Orthodoxa

Pietari Mogila oli ovela manipulaattori ja monipuolinen organisoija. Hänen teoksensa ovat nekin tärkeitä, etenkin hänen kokoamansa Ortodoksinen uskontunnustus (Confessio Orthodoxa), jonka hän valmisteli latinalaisiin lähteisiin perustuen vastapainoksi patriarkka Kyrillos Loukariksen Uskontunnustuksen vastapainoksi. Patriarkka Kyrilloksen Confessio merkitsi 1600-luvun ortodoksiassa suurta skandaalia. Loukaris oli kiistelty kirkonmies. Häntä kiehtoivat reformaation opetukset. Hän puolusti ortodoksiaa, mutta hän ei tuntenut sitä. Siksi hän ei koskaan ymmärtänyt suurta kuilua, joka vallitsi ortodoksisen tradition ja protestanttisen uskon välillä.

Kreikkalaiset olivat jo Loukariksen aikoihin kadottaneet identiteettinsä. Patriarkka Kyrilloksen mentaliteetti ja ajatukset kasvoivat läntisestä uskonnollisesta kulttuurista. Sama päti jopa hänen konservatiivisiin vastustajiinsa. Hekin olivat juopuneet länsimaisesta ajatusmaailmasta. Kreikkalaista maailmaa oli pitkään hallinnut tämä väärä polarisaatio. Vapaamieliset ortodoksit omaksuivat protestanttisen ja konservatiivit roomalaiskatolisen mielenlaadun.

Kun Kyrillos Loukaris (k. 1638) valittiin Konstantinopolin patriarkaksi vuonna 1620, hänet tunnettiin jo kalvinistina ja roomalaiskatolisen kirkon vastustajana. Uusi patriarkka joutui kirkonjohtajana katolilaisten ja protestanttien ristivetoon. Rooman kirkko harjoitti jo Loukariksen ensimmäisellä patriarkkakaudella (1620-1623) poliittista ja diplomaattista intrigointia Kyrillosta vastaan. Turkin hallitus karkotti hänet jesuiittojen maksettua ”sopivan summan”. Patriarkka Kyrillos suosi avoimesti protestantteja. Hän haki englantilaisilta ja hollantilaisilta suojelua Vatikaanin vehkeilypolitiikkaa vastaan. Loukaris erotettiin kahdeksantoista patriarkkavuoden (1620-1638) aikana peräti viisi kertaa.

Loukariksen kalvinistiset näkemykset herättivät suurta levottomuutta ja hämmennystä koko ortodoksisessa idässä. Vuonna 1638 Konstantinopolin kirkolliskokous tuomitsi Loukariksen ja hänen uskontunnustuksensa, johtuen osittain Rooman kirkon määrätietoisesta painostuksesta.

Loukariksen protestanttissävyisen Uskontunnustuksen vastapainona Mogilan Uskontunnustus perustui latinalaisiin lähteisiin. Latinalaisen esikuvan mukaisesti kirja jakaantuu kolmeen osaan, niin sanotun kolmen teologisen hyveen: uskon, toivon ja rakkauden mukaisesti. Confessio Orthodoxa ei ole Mogilaksen tärkein teos.

Ensimmäinen osa, jossa on 126 kysymys-vastausparia käyttää perustanaan nikealais-konstantinopolilaista uskontunnustusta. Toinen osa perustuu Isä meidän - rukoukseen ja autuuden lauseisiin ja kolmas osa siveysoppiin ja dekalogiin. Teoksessa on kaikkiaan 261 kysymys-vastausparia.

Kirjan perusjako kolmeen osaan perustuu hyveen lisäksi näkemykseen siitä, että ”ortodokseilla ja roomalaiskatolisilla pelastus rakentuu uskoista ja teoista”. Monissa kohdin teoksen sisältöä ei voi erottaa vastaavasta roomalaiskatolisesta teoksesta.

Historiallisesti on epävarmaa, kuka oli tämän teoksen todellinen toimittaja, mutta sitä kutsutaan usein Pietari Mogilan tai Jesaja Kozlovskin katekismukseksi. Metropoliitta Pietari Mogila antoi Ortodoksisen uskontunnustuksen Kiovan kirkolliskokoukselle keskusteltavaksi vuonna 1640. Teksti oli kirjoitettu latinaksi, olihan se tarkoitettu pääasiassa teologeille ja teologiasta kiinnostuneille. Mogilan latinalaisvaikutteinen opus säilyi yleensä ortodoksisille muodoille uskollisena, mutta Orthodoxa Confessio merkitsi ortodoksisen teologian spontaanille ja aidolle kehitykselle juuttumista pitkiksi ajoiksi paikoilleen. Kiovan papisto arvosteli eräitä käsikirjoituksen kohtia ja esitti eriäviä näkökantoja muun muassa sielun alkuperästä ja sen haudantakaisesta kohtalosta, etenkin suhteessa kiirastuleen ja maalliseen paratiisiin. Ortodoksista uskontunnustusta ei siis hyväksytty Kiovan synodissa kokonaan, koska se sisälsi runsaasti roomalaiskatolisia teologisia näkemyksiä.

Ortodoksisessa uskontunnustuksessa näkyy yleisesti läntisen teologian kirjoittajaan jättämä vaikutus ja tämä vaikutus ilmenee Trenton kirkolliskokouksen painotuksina uskosta ja erityisesti sakramenttiteologiasta.

Ortodoksinen kirkko ei koskaan dogmatisoinut Pyhien Mysteerioiden määrää ja seitsemän mysteerion luku on lainattu myöhään keskiajalla ortodoksiseen perinteeseen lännestä.

Mogila esittelee sanan sakramentti lähes sanatarkasti Trenton kirkolliskouksen (1545-1563) määritelmän mukaisesti ”pyhänä riittinä tai seremoniana, joka välittää sielulle Jumalan näkymättömän armon”. Hän lähenee ajatuksellisesti sakramenttiopetuksessaan muutenkin roomalaiskatolista kirkkoa. Mogila viittaa sakramenttien seitsenlukuun ja sakramenttien koostumukseen aineesta ja muodosta.

Sakramentti on ”pyhän asian symboli ja näkyvä muoto näkymättömästä armosta”. Mogilan kastetta koskevan luvun ensimmäinen lause alkaa määritelmällä: ”Kaste pesee pois alkuperäisen synnin kolminkertaisen upottamisen kautta”. Trenton kirkolliskokous jakaa Augustinuksen ajatuksen synnin aiheuttamasta universaalisesta syyllisyydestä.

Bysanttilaiset isät eivät ole koskaan hyväksyneet opetusta synnin universaalisuudesta. Ihminen perii taipumuksen syntiin, mutta ei koskaan synnin syyllisyyttä.

Mogilan Ortodoksisesta uskontunnustuksesta voidaan löytää kolmen eri roomalaiskatolisen katekismuksen ”jälkiä”. Kirjoittaja on saanut vaikutteita Cathechismus Romanuksesta sekä saksalaisen jesuiitan Petrus Canisiuksen (k. 1597) ja italialaisen jesuiitan ja kardinaalin Roberto Bellarminen (k. 1621) katekismuksista, mutta myös Tuomas Akvinolaisen (1274) teos Summa Theologica on vaikuttanut Mogilaan. Bysanttilaisista isistä Basileios Suuri, Gregorios Teologi, Gregorios Nyssalainen ja Johannes Damaskolainen ovat vaikuttaneet häneen eniten.

Pietari Mogilan Confessio Orthodoxaa voidaan syystä kutsua yhdeksi monista protestanttien vastaisista teoksista, joita ilmestyi Euroopassa uskonpuhdistuksen tai barokin kaudella. Confessio Orthodoxa sitoutui paljon kiinteämmin aikansa roomalaiskatoliseen kirjallisuuteen kuin bysanttilaiseen teologiaan ja hengelliseen elämään. Teoksen kirjallinen tyyli ja keskeinen sisältö on roomalainen. Teoksessa tulee kipeästi esille latinalainen pseudomorfoosi. Uskontunnustuksesta saa käsityksen, ettei ortodoksisuus ole oikeastaan mitään muuta kuin roomalaiskatolisuuden puhdistettu tai jalostettu versio. Mogilan Confessio aloitti Venäjän kirkon teologian historiassa ajanjakson, joka jatkui pitkälle 1800-luvulle. Skolastiikka säilyi tuona aikana vallitsevana. Orastavassa venäläisessä teologisessa koulutuksessa alkoi 1600-luvulla skolastinen teologinen perinne, josta puuttui ortodoksisen hengellisyyden luovuus. Tämä vieras perinne voimistui myöhemmin.

Venäläiseen teologiseen koulutukseen soluttautui latinalaisia esikuvia orjallisesti seuraava provinsiaalinen kouluteologia (lat. theologia scholastica). Tämän filosofisen ja teologisen suuntauksen pääarkkitehti oli Pietari Mogila. Elämän ja ajattelun välille syntyi pahanlaatuinen repeämä. Ortodoksisen ajattelun ja elämän välillä vallitsi Venäjän teologisessa koulutuksessa ristiriita, joka siirsi venäläiseen uskonnolliseen tietoisuuteen ortodoksisen ajattelun pseudomorfoosin.

Lopuksi

Ortodoksinen akateeminen teologia harhautui läntisen esikuvansa mukaisesti Venäjällä 1600-luvulta lähtien itsekeskeiseen maailmaan, joka erottautui Kirkon askeettisesta elämästä. Kirkon teologiaa eivät enää ohjanneet Kirkon kokemus, tarpeet tai ongelmien ratkaisumallit, vaan yksittäisten teologien (esim. Pietari Mogila) itsekkäät mielenkiinnon kohteet.

Teologia kehittyi Ukrainassa ja myöhemmin Venäjällä vieraassa ja keinotekoisessa ympäristössä. Siitä tuli akateeminen aine eikä se etsinyt Kirkon totuutta eikä tunnustanut Kirkon uskoa.

Tämä erottautuminen Kirkon askeettisesta ja terapeuttisesta teologiasta on yhä traagista maailmanlaajuiselle ortodoksiselle kirkolle. Kirkko tarvitsee Pyhien Isien luovaa Teologiaa. Teologian elinvoimainen ja keskeinen tehtävä on viitata alati Kirkon kokemukselliseen elämään, Kirkon uskon ja elämän todellisiin lähteisiin. Ortodoksisen kirkon elämän tarkoitus ei ole sosiaalinen, moraalinen, filosofinen tai mikä tahansa muu, vaan ennen muuta soteriologinen ja teologinen. Monet nykyajan ns. ortodoksit näkevät valitettavasti yhä kirkon uskontona, joka tyydyttää heidän tunteitaan tai maailmallisia huolenaiheitaan. Heidän mielensä täyttää ortodoksiselle teologialle ja elämälle vieras ajattelu ja käytäntö. Pietari Mogilan aloittama ortodoksisen teologian väärentäminen jatkuu heissä ja heidän liittolaisissaan.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Barlea, Ovidiu, 1948, De confessione orthodoxa Pteri Mohilae. Frankfurt.
• Florovsky, Georges, 1979, Ways of Russian Theology. Part One. Belmont.
• Gajecky, George, 1984, The Kiev Mohyla Academy and the Hetmate. - Harvard Ukrainian Studies. Vol. VII. Number1/2. June 1984. Cambridge, Massachusetts.
• Hakkarainen, Jarmo, 2001, Kreikkalaisen teologian läntinen vankeus turkkilaisvallan aikana (1453-1821). – Erga 2000. Joensuun yliopisto ortodoksisen teologian vuosikirja. Ortodoksisen teologian julkaisuja. N.o 29. Joensuun yliopisto. Joensuu.
• Hauptmann, Peter, 1981, Petrus Mogilas (1596-1646). – Klassiker der Theologie. Erster Band. Von Irenäus bis Martin Luther. München.
• Podskalsky, Gerhard, 1988, Griechische Theologie in der Zeit der Türkenherrschat 1453-1821. München.
• Sevcenko, Ihor, 1991, Byzantium and the Slavs in Letters and Culture. Napoli.
• Alexander Schmemann, 1988, The Eucharist. Sacrament of the Kingdom. Crestwood.
• Treagold, Daniel, 1973, The West in Russia and China: Russia, 1472-1917. New York.
• Yannaras, Christos, 2006, Orthodoxy and West. Hellenic-Identity in the Modern Age. Brookline.