Ateismi ja ortodoksi

Aamun Koiton nr. 20-21/1966 kansilehti

Alkuaan Viipurin, sittemmin Helsingin piispa Aleksanteri (Karpin) (1883-1969, piispana 1935.1969)
(Kuva © Valamon luostarin kuvakokoelmat)

Helsingin piispa Aleksanterin hauta Helsingin ortodoksisella hautausmaalla
(Kuva © Ortodoksi.net / HAP)

Tieteellinen katsomustapa hylkää epävarmat, mietiskelemällä muodostetut arvelut asioista, jotka eivät ole konkreettisesti havaittavissa ja niin ollen jäävät vaille loogista kontrollia. Kun monien uskonnollisten totuuksien tietopuolinen tarkkaileminen osoittautuu järkiperäisesti mahdottomaksi, saattaa niiden hyväksyminen jäädä kyseenalaiseksi. Siksi kylmäverinen ateisti kieltäytyy kiinnittämästä huomiotaan yliluonnolliselta näyttävään ja kuuluvaan. Hän sivuuttaa sen yksinkertaisesti. Onko Jumala olemassa vai eikö häntä ole, ei liikuta liioin niin ajattelevaa. Hän on tietävinään, ettei tarvitse Jumalaa eikä jumalia.

Havaitaan, että niin sanotun eksistentialismin lausumat mietelmät kuten: ihmisen on uudelleen löydettävä itsensä ja vakuututtava siitä, ettei mikään voi pelastaa häntä itsestään, ei edes Jumalan olemassaolon pätevä todistus, ja myös millaista olisi, jos todettaisiin, että Jumala on olemassa ... mutta meillehän on tähdellinen se seikka, miten ihmisen olemus paljastuu juuri Jumalan poissa ollessa, ovat painavia aikamme ihmisajattelussa.

Kerrottiin kuriositeettina, että Pariisissa olevaan kirkkoon, jossa toimitettiin panihidaa, tuli hyvin puettu nuori mies, joka jonkin ajan kuluttua poistui sieltä nauraen. Kysyttäessä, mistä johtui hänen naurunsa, tämä vastasi: Minusta tuntui peräti oudolta, että läsnä olevien edessä seisovan papin selkää kumarrettiin. Lienee kuitenkin niin, ettei sillä tavoin täysin tietoisesti ajattelevien lukumäärä ole suuri.

Ateismi vakuuttaa toimivansa humanitäärisellä pohjalla. Sen aatteellinen näkemys perustuu huolenpitoon ihmisestä, jonka toiminnan aktiivisuutta nöyryydelle rakennettu uskonto muka heikentää ja lamauttaa. Eräässä radioesitelmässä mainittiin hiljattain, että humanismi edustaa elämää, hyvää, aitoutta, kehitystä ja kristinusko sen sijaan epäitsenäisyyttä, kehityksen pysähtymistä ja auktoriteettiin sidottuna epäaitoutta.

Ateistinen suunta on meilläkin kehittynyt niin pitkälle, että julkisesta sanasta saattaa lukea seuraavaa: "Uskonto on huumausainetta, henkistä oopiumia, jota ihmiset nauttivat tunteakseen itsensä onnellisemmaksi vaikeuksissaan, vapautuakseen harmaasta, ikävästä, yksitoikkoisesta arkipäiväisestä puurtamisesta. Uskonnollinen tunne ja kuoleman jälkeen luvattu paratiisi jotenkin korvaa elämästä puuttuvan ilon .... Naiselle uskonto antaa nähtävästi sen ilon, mitä kaikkea muuta kuin unelmien prinssiksi osoittautunut aviomies ei kykene antamaan. Miehelle uskonto korvaa jollakin tavoin elämistä ihanan naisen kanssa ihanalla palmusaarella, jota yksitotinen eläminen: kotiaskareiden tylsistyttämän ja iän vanhentaman vaimon kanssa ei missään nimessä ole." (Ylioppilaslehti 29.4.1966).

Näin asennoituneen on vaikea ymmärtää elämän menoa haittaavia perussyitä ja käsittää kärsimysten jalostavan merkityksen seuraamuksia. Jumalan kieltäminen sivuuttaa hengen hyvinvointia edistävän voimalähteen, josta toiminta-apu virtaa.

On ilmeistä, että evankeliumin auktoriteetti olisi jo aikoja sitten tullut horjutetuksi, jollei sen sisällön hyväksymisen puolesta puhuisi uskovan omakohtainen kokemus. Jos tuntuukin olevan helpommin löydettävissä tieteellinen perusta määrätynlaisista asioista vakuuttuakseen ja jos tuntuukin vaikealta uskoa jumalallisen sanan ilmoituksen sisältöä ja sen lupauksia, niin se johtuu myös siitä, että edellisessä tapauksessa seurataan tarkoin tiedostamisen lakia, mutta uskomisen suhteen sivuutetaan ne edellytykset, joiden avulla meissä usko vahvistuu. On sanottu: "Jos te pysytte minun sanassani, niin totisesti te olette minun opetuslapsiani, ja te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus on tekevä teidät vapaiksi." Uskossa kasvaminen olettaa mm. hyvää tahtoa siveyslain velvoitusten tunnustamisessa, omantunnon noudattamista ja Jumalalle antautumista. Siihen ihmiseltä puuttuu useimmiten rohkeutta ja kestävyyttä. Vain yksi ihminen, Jumala-Ihminen toteutti nämä jumalalliset ihanteet maallisessa elämässä. Siitä lähtien on niiden vaikutusta julistettu historiassa, ja sen julistuksen avulla kristillisyys vakiintui ihmiskunnassa.

On olemassa toinen ateismin muoto, joka, pystymättä kieltämään korkeimman olemassaolon totuutta, vastustaa hänen kaitselmuksellista toimintaansa ihmiskunnassa. Dostojevskin teoksista löytyy mestarillisesti kuvattu tämänkaltainen tyyppi Ivan Karamasovin persoonassa, jonka rationalisoitunut järki ei pysty ymmärtämään rakkauden Jumalan sen kaltaista toimintaa, mikä sallii syyttömän lapsen kärsiä. Ylimielisesti hän syyttää Jumalaa, ja moittien häntä ihmiselämän kaitsijana, palauttaa hänelle pääsylippunsa taivasten valtakuntaan. Hän pitää kiinni oikeudestaan tuomita Jumalan sellainen toiminta, mikä on muka ihmisen terveen järjen vastaista. Kieltäen käsityksen synnistä hän ei näe omaa eikä toistenkaan syyllisyyttä, josta ansaitsemattomilta tuntuvat kärsimykset ihmiselämässä johtuvat. Niin hän päätyy ajattelemaan, että elämän nurinkurisessa ympäristössä on paljon koetuksia, joskaan syyllisiä siihen ei ole olemassa. Otaksutaan, että Dostojevski itse kulki kuvaamansa sankarin tietä ja vapautui hengen ahdistavasta kriisistä hyvän ja totuuden rakkautta valaisevien ihanteiden avulla ja uskossa pahan voittamiseksi Kristuksen kuolleista ylösnousemiseen. Siitä puhuvat hänen teostensa useat muut kristillisessä hengessä esiintyvät elämän näkemykseltään valoisat persoonallisuudet.

Ivan Karamasov taistelee enemmän Jumalasta muodostamiaan omia käsitteitä kuin itse Jumalaa vastaan. Esittämässään legendassa ”Suuri Inkvisiittori” – hän pyrkii oikaisemaan Vapahtajan suorittaman pelastustyön tuloksia oman mielensä mukaisesti. Hänessä puhuu itsekeskeinen henki, jonka vaikutus syntyy mielen syvyyksissä, mutta sen seuraukset saattavat vahingoittaa ihmisen koko toiminnan.

Meitä varoitetaan kasvamasta ylpeydessä. Väitä sokeata itserakkautta, sillä siitä versoavat kaikki syntiset himot, kuuluu viisaan neuvo. Toiset selittävät, että yhtä vahingoittava kuin kyykäärmeen myrkky, on ihmisen omahyväisen mielivireen vaikutus. Se synnyttää kaikki muut paheet. Ylpeyden synti on niistä pahin. Olemukseemme pesiytyneenä se sokaisee tietoisuutemme valppauden ja valmistaa meistä riippumatta pohjan alempien ihmisvaistojen toiminnalle.

Mainittakoon tässä yhteydessä eräitä ajattelijain lausumia aforismeja. "Egoismi on vaikutukseltaan rajaton, se hallitsee voitollisesti ihmiskuntaa" (Schopenhauer). "Ihmisten massa näyttää olevan kokoelma olemukseltaan erilaisia egoisteja, jotka vain siltä osin ovat eläinkuntaa korkeammalla, että voivat ajatella tietoisemmin kuin eläimet" (Renan). Myös muuan italialainen runoilija arvostelee armotta ylpeyden vaikutusta ihmisissä, sanoen että egoistit muodostavat petolauman, joka hyökkäilee hyviä ihmisiä vastaan.

Turhamainen ja mieleltään ylpeä ihminen pyrkii siihen, mikä voi asettaa hänet toisten yläpuolelle. Tuntien mielihyvää kuvittelemansa keskeisen aseman ja henkisen ylemmyyden vuoksi, hän arvostelee elämänmenoa ja suhteitaan toisiin etupäässä omakohtaisen näkemyksensä mukaan. Hänelle on totta ja oikeata se, minkä luulee niin olevan, ja se kannustaa häntä hankkimaan, jopa monella eri tavalla kerjäämään asennoitumisensa oikeaksi tunnustamista myös muiden taholta.

Häntä kiinnostaa vähemmän olevaisen oikea meno ja siinä ilmenevät tapahtumat kuin hänen oma merkityksensä niissä. Tunnustusta vaille jääneenä ylpeä mieli synnyttää tyytymättömyyttä, toisen sadattelua, jopa syyttää Jumalaa elettäväkseen tulleen kaiken vastenmielisen johdosta. Lainaamme muutaman rivin kirjeestä, jonka eräs kirjailija oli ystävälleen kirjoittanut. Siinä hän sanoo: "Käsitätkö kuinka kauhealta tuntuu aliarvioiduksi joutuminen? En soisi sinun joutuvan sellaisen elämyksen uhriksi. Sen aiheuttaman helvetillisen tunteen kokeminen kutoutuu vihasta ja tuskasta. Tällöin olet valmis kiroamaan taivaat ja maan. Tällöin pienikin vihje nöyryyteen alistumisesta raivostuttaa …"

Metropoliitta Antoni, entinen Suomen arkkipiispa, kun tuli puhe ylpeydestä ja turhamaisuudesta, aina huomautti, ettei ole kiinnitettävä huomiota omahyväisiin houkutuksiin, vaan on jatkettava elämän kulkua Jumalan osoittamaa tietä. Monet elämänkoulussa olevat, hän jatkoi, ovat jo alkuvaiheessa valmiit lukeutumaan kokeneiden tietäjien joukkoon ja odottavat itselleen tunnustusta toistenkin taholta, mutta älkäätte te pysähtykö ajattelemaan niin, vaan jatkakaa matkaanne ottamatta varteen, mitä kiusoittava ylpeä ajatus kulloinkin kuiskaa.

Palaamme Dostojevskin näkemykseen. Katsokaa, hän kirjoittaa, Jumalan yläpuolelle asettunutta maailmaa, eikö siinä ole Jumalan kuva ja hänen totuutensa väärentynyt? Ihmisillä tiede, mutta tieteessä vain se, mikä riippuu tunteesta. Sitä vastoin hengen maailma, ihmisolennon korkeampi puoli, kielletään, karkotetaan jonkinmoisella voitonriemulla, vieläpä vihamielisyydellä. Maailma on julistanut vapauden, varsinkin viimepäivinä, mikä itse asiassa johdattaa orjuuteen. Maailma sanoo: sinulla on haluja, sen tähden tyydytä niitä, sillä sinulla on samat oikeudet kuin ylhäisimmillä. Älä pelkää tyydyttää niitä, vaan lisääkin niiden lukumäärää. Sellaiselta kuulostaa maailman oppi. Seurauksena tästä oikeudesta lisätä haluja on eristyneisyys Korkeimman holhouksesta ja siirtyminen hänen osoittamaltaan elämäntieltä sivupoluille.

Niin kauan kuin ikäisyystoivo saa sijansa siveellisesti heikkenevän ihmiskunnan mielessä, saattaa sen herättävä voima virittää paremman kaipuuta henkisesti uupuneiden kesken. Emme tiedä, ovatko aikamme ihmisen kasvot rumentuneet siinä määrin, ettei niiden takana voi nähdä sisäisen terveyden kauneutta eikä pyrkimystä parempaan. On vaikea määritellä ihmisen mielen kulkua, joka osoittaisi lopullisesti hänen hengellisen tilansa tason. Saattaahan olla niinkin, että ulkonäöltään vahingoittuneen sisällä elää ja kypsyy kauniita ulospäin pyrkiviä mahdollisuuksia, joiden toteutuminen odottaa sopivaa sysäystä purkautuakseen ihmisten ilmoille.

Puhuen nöyrämielisestä suhtautumisesta Jumalaan muuan suuri rukoilija selittää, että jos uskon alalla saattaakin syntyä neuvottomuutta, meille on rukouksen avulla luvattu armon valaiseva ja vahvistama voima, jonka vaikutuksesta ne sanat, joiden välityksellä avun ja toivon pyyntö Jumalalle esitetään, voivat tuossa tuokiossa toteutua itse teossa. Ilmoitettu on: "Hän sanoi, ja tapahtui niin, hän käski, ja se oli tehty." Myös: "Jumalalle ei mikään ole mahdotonta". Hänessä sana ei eroa teosta.

Ihmisjärjen riippumattoman auktoriteetin yli kaiken korottaminen ei kanna rauhanomaista hedelmää. Luotontaen mielen Jumalasta, sellainen asenne lähettää palvomaan monia "ismi-päätteisiä" jumalattomia, sellaisia kuin materialismi, naturalismi, okkultismi, hedonismi, egoismi, ateismi ym. Uskonto on Jumalan löytämistä ihmisessä ja ihmisen elämistä Jumalassa. Kieltämättä, Jumalan ateismi kieltää, myös ihmisen arvon jatkuvuuden kuolemattomana henkenä ja lukee ihmisen aineelliseksi "minäksi" vain hänen ruumiillisen olemuksensa, hänen aistimaailmansa, halunsa, myös liikunta- ja toimintamahdollisuutensa tässä maailmassa sekä vakuuttaa, että kaikella sillä on ainoastaan ajallinen merkitys ihmisen omakohtaisessa elämässä. Ateistinen elämänkatsomus liikkuu vain olevaisen pintapuolella sekä hyväksyy yksistään näkyväisenä olevan, konkreettisesti ilmenevän todellisuuden, ja sivuuttaa kaiken sen, mikä on maallisen elämän yläpuolella. Uskonnottoman humanismin ja luokkasolidaarisuuden aatteellinen pyrkimys, eräs ajattelija sanoo, ei ole pystynyt varauksetta toteuttamaan retorista, kaunosanaista ohjelmaansa ihmisten hyväksi. Sen nimessä on tehnyt mitä suurinta mieli- ja väkivaltaa ihmiskunnan historiassa.

Piispa Aleksanteri

(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr. 20-21/1966, joka ilmestyi elokuun 15. päivä 1966, sivuilla 219-221 [s.5-7])