FB-INFO: 290322-2

Venäjän kirkko on valintojensa vanki

Isä Kirill Hovorun, joka oli vuosia sitten patriarkka Kirillin läheinen yhteistyökumppani, muistelee tässä haastattelusta tehdyssä referaatissa kohtalokkaita valintoja, jotka johtivat Venäjän kirkon poliittiseen linjaukseen, joka taasen jakoi sen sisäisen yhtenäisyyden. Haastattelu on aluaan La Nuova Europa-nettisivulta.
28. maaliskuuta 2022 / Kirill Hovorun

Kiovan metropoliitin Onufrin selkeä asema juuri hyökkäyspäivänä oli ensimmäinen, jonka tuli ortodoksien joukosta, yllättikö tämä sinut vai odotitko sitä?

Sanotaan, että se oli ennustettavissa oleva yllätys. Itse asiassa metropoliitta Onufri antoi jo helmikuussa 2014, kun Venäjä miehitti Krimin ja aloitti sodan Donbassissa, julkilausuman, jossa hän kehotti Putinia lopettamaan. Ukrainan ortodoksisen kirkon päämiehenä hän antoi erittäin tärkeän lausunnon, se oli erittäin vahva askel. Mutta sitten koko seuraavan matala-intensiteettisen sodan ajan metropoliitta oli hiljaa. Mutta hän ei vain ollut hiljaa, vaan hän teki myös demonstratiivisia eleitä ikään kuin vahvistaakseen olevansa irtaantunut Ukrainan tapahtumista.

Hänen julkinen eleensä Radassa [Ukrainan parlamentti] diplomaattien, toimittajien, poliitikkojen ja yleisön edessä säilyi kuuluisana: Moskovan patriarkaatin Ukrainan kirkon kolme piispaa kutsuttiin muiden kanssa viettämään minuutin hiljaisuutta kaatuneiden kunniaksi seisaallaan. Onufri, Antonij ja Iona olivat ainoita, jotka jäivät istumaan. Tämä ele osoitti, että Onufri ei hyväksynyt, ja että kieltäytyi tunnustamasta, mitä maassa tapahtui. Siksi hänen pitkän hiljaisuutensa ja vastaavien eleidensä taustaa ajatellen hänen 24. helmikuuta 2022 antamansa lausunto oli melko yllättävä.

Se oli kuitenkin myös ennakoitavissa, koska vaitiolon jatkaminen ei ollut enää mahdollista, se olisi ollut Ukrainan kirkolle itsemurha. Hän tunsi pakkoa sanoa jotain. Sanoisin, että hänen vetoomuksensa oli arvokas ja tehokas, mutta se ei riitä varmistamaan, että ortodoksisen kirkon ääni liittyy pysyvästi sodan ja aggression vastaiseen kampanjaan. Luonnollisesti muut piispat seurasivat häntä, todellinen yllätys oli Odessan piispan Agafangelin liittyminen mukaan. Hän antoi hyvin samanlaisen lausunnon, mutta hän oli aina ollut Venäjä-mielinen, todellakin Ukrainan kirkon Venäjä-mielisen ryhmän pää. Hän kuitenkin tuomitsi hyökkäyksen, mikä ei ole pieni saavutus.

Hiippakunnissa on tehty joitain paikallisia aloitteita; Jotkut piispat ovat pyytäneet Onufrijaa harkitsemaan uudelleen Ukrainan ortodoksisen kirkon kanonista asemaa. Mutta Onufri ei ole vastannut; toistaiseksi hänen puolestaan on olemassa vain helmikuun 24. päivän julistus.

Nyt monet piispat ovat lakanneet muistamasta patriarkka Kirilliä liturgiassa. Metropoliita Onufri antaa passiivisen suostumuksensa tälle valinnalle, vaikka hän henkilökohtaisesti jatkaa muistelemista. Tästä syystä niin kauan kuin metropoliitta Onufri on yhteydessä Kirilliin, jopa ne, jotka ovat lopettaneet hänen muistelemisensa, jatkavat kommunikaatiota patriarkan kanssa hänen kauttaan. Patriarkan muistelemisen lopettaminen on enemmän symbolinen ele kuin mitään muuta, jolla olisi todellista kirkollista merkitystä.

Kuinka monta hiippakuntaa ja kuinka moni piispa ja pappi ovat tähän mennessä etääntyneet patriarkka Kirillistä?
Virallisesti noin 15 hiippakuntaa 53:sta ilmoitti, etteivät ne enää muistele patriarkkaa; mutta todellista tietoa ei voi tietää: kuinka moni muu piispa ja seurakuntapappi tekee sen epävirallisesti? Se on luultavasti sama osuus kuin Venäjän kirkossa kokonaisuutena tarkasteltuna protestoijien ja hiljaisen enemmistön välillä. Esimerkiksi Moskovan patriarkaatin pappien valituskirjelmän allekirjoitti noin 300 pappia, mutta Venäjän kirkossa on noin 40 000 pappia. Siitä on helppo laskea suhde.

Minusta tuntuu, että Onufrin vetoomuksessa on erittäin tärkeä ilmaisu, joka on osoitettu kaikille Ukrainan ortodokseille ilman eroa kuulumisesta: "Pyydän jättämään syrjään konfliktit ja väärinkäsitykset ja yhdistymään rakkaudessa Jumalaa ja kotimaatamme kohtaan". Vastasiko Ukrainan autokefalinen ortodoksinen kirkko?

Vetoomus oli itsessään osoitettu koko yhteiskunnalle. Toisaalta autokefaalinen kirkko on toistaiseksi jättänyt vetoomuksen huomiotta, ehkä siksi, että Onufri ei ollut tarpeeksi selkeä. Autokefaalisella Ukrainan kirkolla on nykyään sisäisiä ongelmia, jotka liittyvät siihen, että se on ollut eristettynä pitkään. On erittäin vaikea päästä eroon kirkon henkisestä ja älyllisestä eristäytymisestä.

Varmasti Onufrin ajatus menneisyyden jättämisestä taakseen ja eteenpäin katsomisesta on hyvä, se eroaa asemasta, joka sillä oli aina ollut; ennen autokefalinen kirkko oli hänelle yksinkertaisesti ikään kuin sitä ei olisi olemassa. Nyt hän on kuitenkin alkanut tunnustaa autokefaalisen kirkon mahdollisena kumppanina. Minulla on tämä toivo, olen optimistinen. Kuitenkin jopa autokefaalisen kirkon puolelta on tullut joitain julistuksia, mutta ei toimenpiteitä. Molemmat kirkot ovat antaneet hyviä lausuntoja, mutta ei askeleita, mutta nyt ei ole enää puheiden aika, nyt ihmiset kärsivät ja kuolevat ja sanat eivät riitä, tarvitaan tekoja. Faktoja, joita ei ole vielä nähty.

Millainen polku on tulevaisuudessa niille papeille, jotka ovat lakanneet muistelemasta patriarkkaa?

Mahdollisia polkuja on useita, ja jokainen valitsee henkilökohtaisesti omanlaisensa. Ensimmäinen tapa on jättää kaikki ennalleen. Tätä haluaisivat jotkut kuten kirkollisen hallinnon johtaja Borispolin metropoliitta Antoni (Pakanič) tai metropoliitta Pavel (Lebed), Kiovan luolaluostarin esimies. Minusta vaikuttaa siltä, että näiden metropolien toivo jumittautua menneisyyteen on harhaanjohtavaa, ettei se ota huomioon todellisuutta. Moskovan johtama Ukrainan ortodoksinen kirkko ei voi enää olla olemassa status quossa , joka muodostui joulukuun 2018 jälkeen, jolloin autokefalinen kirkko syntyi. Sen rakenteet ovat jo murenemassa. Luulen, että monet metropoliitat toivovat edelleen, että Putin lopulta voittaa ja miehittää Ukrainan. He ovat yhteistyökumppaneita, joskus jopa aktiivisia. Heitä ei ole paljon, mutta he ovat vaikutusvaltaisia hahmoja, jotka näkevät tulevaisuutensa vain putinilaisessa Ukrainassa. He luultavasti ymmärtävät, että jos Putin lyödään, heillä ei ole tulevaisuutta itsenäisessä Ukrainassa.

Tämä on pieni vähemmistö. Sitten on suurempi osa, jotka ajattelevat, etteivät he voi enää pysyä yhteydessä Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa, varsinkin sen jälkeen, kun patriarkka Kirill antoi nuo erittäin valitettavat ja Ukrainan näkökulmasta todella rikolliset lausunnot. Siksi tuo ryhmä etsii muita tapoja, esimerkiksi he haluaisivat metropoliitta Onufrin pyytävän Kirilliltä autokefaliaa Ukrainan kirkolle. Monet ymmärtävät, että patriarkka ei koskaan anna sitä, ja silloin haluttaisiin Onufrin julistavan sen yksipuolisesti. Mutta se olisi kuin toistaisi skismaattisen Kiovan metropoliitta Filaretin vuonna 1992 tekemää eleen, jota tuolloin syytettiin skismasta. Mielestäni tämä tie on umpikuja.

Ortodoksisten perinteiden ja kanonien kunnioittavin polku olisi liittyä yhteen Ukrainan autokefaalisen kirkon kanssa. Myös ekumeeninen patriarkka Bartolomeus sanoi tämän ehdottaen sitä loogisimmaksi ratkaisuksi, mutta siinä on ongelma: suurin osa niistä, jotka eivät halua jäädä Moskovan kirkkoon, eivät myöskään suostu menemään autokefaliseen kirkkoon. Eri syistä. Joissain tapauksissa johtuen viime vuosien propagandasta siitä, että se olisi skismaattinen kirkko, vailla armoa, ei kanoninen. Se on samaa propagandaa, joka kutsuu skismaattiseksi ekumeenista patriarkaattia ja sitä tukeneita kirkkoja. Nykyään näemme omakohtaisesti, kuinka hyvin tämä propaganda on toiminut, ihmiset pelkäävät liittyä autokefaliseen kirkkoon. Ja sitten on myös ongelma autokefaalisen kirkon puolelta, joka on antanut kauniita lausuntoja, mutta ei konkreettisia askelia. Uskovaiset näkevät nämä merkit, he kuulevat: ovemme ovat auki, mutta he pelkäävät nähdä itsensä silloin kaikkien katsottavina. Toisen luokan ortodokseina. Se on paradoksi, mutta tämä polku, joka olisi oikein, on itse asiassa vähiten toteutettavissa.

Lopuksi, on toinenkin tapa, niin sanotusti väliaikainen tapa, jota suosittelen, ja se on hyväksyä Konstantinopolin kirkon synodin päätös lokakuussa 2018, jolla palautettiin Kiovan metropolin asema ennen 1686, eli se siirrettiin Moskovan jurisdiktioon, lainkäyttövaltaan, johon se tosiasiallisesti kuului. Konstantinopolin kirkolliskokous kumosi tämän siirtolain ja rakensi Kiovan metropolin alkuperäiseen asemaansa sen ajan alueellisen laajuuden mukaan, joka sisälsi nykyisen Valko-Venäjän ja jopa Baltian maat (mikä muuten selittää, miksi ortodokseja on olemassa Liettuassa, katolisessa maassa).

Tämä synodin päätös avaa tien ennen kaikkea Ukrainan, mutta myös Valko-Venäjän Moskovan patriarkaatin papeille, jotka tällä tavalla kuuluisivat ekumeeniseen patriarkaattiin ilman ennakkolupaa. Tämä olisi kuitenkin vain välivaihe. Viimeisenä asiana pitäisi olla uusi synodi.

Uskotko, että Kirillin skandaaleja aiheuttaneiden lausuntojen takana on vain henkilökohtainen kompromissi, häntä kohtaan meneillään oleva kiristys vai onko se luja vakaumus, jopa ekklesiologia?

Jos se on ekklesiologian hedelmä, näkemys, johon hän vilpittömästi uskoo, niin se on hyvin erilainen kuin se, jonka tiesin työskennellessäni hänen kanssaan. Silloin keskustelimme usein Ukrainasta, Ukrainan kirkon tulevaisuudesta, puhun ajasta 10-13 vuotta sitten, heti hänen tultua valituksi patriarkaksi. Muistaakseni hänen ajatuksensa olivat tuolloin radikaalisti erilaisia. Hänessä on tapahtunut valtava muutos, jos hän todella uskoo siihen, mitä hän sanoo tänään.

Minun käsitykseni hänen puheestaan on, että se on ennen kaikkea poliittinen vahvistus, ei kirkollinen tai pastoraalinen. Poliittinen lausunto, jota ei ole osoitettu urbi et orbi vaan tietylle henkilölle, Venäjän federaation presidentille.

Nykytilanteessa Putin ymmärtää, että koko hänen lähipiirinsä on suuren paineen alla, ja että hän yrittää paeta lähestyvää katastrofia. Tästä syystä hän yrittää tunnistaa, kuka hänet kavaltaa. Häntä ympäröivä eliitti reagoi eri tavoin: jotkut pakenevat, enemmän tai vähemmän; toiset päinvastoin julistavat olevansa uskollisia hänelle loppuun asti. Patriarkan julistus näyttää merkitsevän Putinille: voit luottaa minuun, en petä sinua. Sinun loppusi on minun, olen valmis. En tiedä miksi hän teki tämän valinnan, mutta se on hänen valintansa.

Useat äänet väittävät, että tämä järjetön sota vaatii uutta teologiaa, joka ei synny abstrakteista spekulaatioista vaan yhteisen onnettomuuden ja yhteisen katumuksen kokemuksesta. Teologia, joka ei ole enää "papillinen", vaan universaali, joka tarkastelee sen tragedian ulottuvuuksia, jotka jotkut "teoforisen kansan" jäsenet ovat vapauttaneet. Ja siksi te hylkäätte fyletismin…

Juuri tämän toistan: tarvitaan uutta ortodoksista poliittista teologiaa, joka heijastelee sodan ja sodan jälkeistä todellisuutta ja joka edellyttää tiettyjä askeleita. Jotta tämä tapahtuisi, meidän on tarkasteltava muiden kirkkojen, erityisesti katolisen, kokemuksia. Tietenkin sotien välisenä aikana katolinen kirkko tuki uusia ideologioita. On ollut kuuluisia henkilöitä, kuten Carl Schmitt, katolilainen, joka oli natsismin ideologi tai teologit, jotka reaktiona kommunismiin omaksuivat natsi-ideologian. Mutta mielestäni katolinen kirkko on voittanut tämän kiusauksen hyvin Vatikaanin II kokouksen ansiosta, joka on luonut uuden poliittisen teologian. Samanlainen prosessi tapahtui protestanttisessa teologiassa. Kuten tiedämme, 1930-luvun protestanttinen kirkko oli vieläkin enemmän natsi-ideologian houkuttelema, mutta sodan jälkeen tapahtui radikaali revisio, jota kutsuttiin "teologiaksi Auschwitzin jälkeen". Uskon, että me ortodoksit olemme saavuttaneet pisteen, jossa tarvitsemme ehdottomasti oman "Auschwitzin jälkeisen teologian", toisen Vatikaanin hengessä olevan poliittisen teologian.

Meidän on tarkistettava radikaalisti impulsseja, periaatteita, jotka johtivat meidät nykyiseen katastrofiin, koska tämän päivän Ukrainan sodan kaava on hyvin yksinkertainen: aseet plus ideat. Putin on nostanut aseet tähän kaavaan, kirkko on laittanut ideoita siihen. Itse asiassa ideat, jotka liikuttavat tätä sotaa, eivät ole peräisin Kremlistä, vaan ne ovat alun perin kirkon muotoilemia. Ne eivät ole kovin erilaisia kuin muissa kirkoissa esiintyvät ideat, se on itse etnofyletismia radikaalimmassa muodossaan.

Määrittelisin sen, mikä Venäjää nykyään liikuttaa, "sivilisaation nationalismiksi", jossa poikkeuksellinen ainutlaatuisuus ei liity niinkään kansakuntaan vaan sivilisaatioon, se on messianisuuden muoto. Ja jos tämä yhdistetään aseiden vahvuuteen, meillä on sota. Joten nyt meidän on voitettava sota, ja siksi tuhottava aseet, mutta myös tarkistettava täysin ideat.

Vaikuttaako tämä poliittinen teologia myös ekklesiologiaan?

Ortodoksiassa poliittinen teologia on myös ekklesiologiaa. Työskentelen parhaillaan teologisen ohjelman parissa, joka edellyttää teologian, ekklesiologian ja käytännön teologian yhdistämistä. Tehtävänä on nyt "deputinisoida" venäläinen teologia, vapauttaa se niistä aineksista, jotka ovat johtaneet sen näihin pelottaviin seurauksiin. Mutta ei vain venäläinen teologia kärsi "putinismista"; se on havaittavissa myös muissa kirkoissa, esimerkiksi Romanian teologia ennen sotaa oli fasistista, teologiaa, jota Romanian ortodoksinen kirkko ei ole vielä hylännyt, ja itse asiassa nykyään havaitsemme sen sisällä tiettyjä virtauksia, jotka arvioivat uudelleen oikein fasistisia teologeja. Tässä mielessä olen erittäin vaikuttunut Don Luigi Sturzon työstä, joka hajotti fasistisen teologian; hän kirjoitti "kirkkofasismista", ja luulen, että tänään olemme tekemisissä täsmälleen saman ilmiön kanssa, vain Venäjän kirkon sisällä. Meidän on vapautettava itsemme fasismista.

Onko etnofiletismilla ja russkij mirillä (venäläinen maailma) siis yhteinen juuri?

Näin Russkij mir -ideologian syntymän, näin sen kasvavan kirkon kohdussa. Kymmenen vuotta sitten protestoin, vaikkakaan en julkisesti. Kirjoitin kirjeitä patriarkalle, yritin saada hänet vakuuttuneeksi siitä, että se oli väärä ideologia, mutta kun näin, että se oli turhaa, erosin. Pääsyy siihen, miksi erosin Moskovan patriarkaatin organisaatosta, oli juuri ajatus Russkij miristä . Silloinkin näin, kuinka vaarallista se oli.

Sen synty oli seuraava: alun perin, 90-luvulla, Russkij mirin ideologiaa kehittelivät eräät venäläiset liberaalit politologit, Moskovan valtionyliopiston ns. metodologiseen kouluun liittyvät intellektuellit. Aluksi se oli maallinen ajatus ja sillä oli täysin erilainen merkitys, sanottiin, että Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Venäjä oli heikko, koska älykkäämpiä venäläisiä lähti ulkomaille; siksi kaikki periferialle, Länsi-Euroopan maihin, keskittynyt Venäjän älyllinen potentiaali jouduttiin ohjaamaan periferialta keskustaan uuden Venäjän rakentamiseksi demokraattisessa mielessä. Tämä oli Russkij mirin alkuperäinen sisältö. Sitten 2000-luvun alussa kirkko kaappasi tämän ajatuksen, tapahtuma muutti sen radikaalisti. Tämän muodonmuutoksen päätoimija oli patriarkka Kirill, silloin vielä metropoliita.

Mitä hyötyä Kirill näki Russkij mir -ideasta?

Aluksi se oli hänelle lähetystyöidea, jonka kautta hän ajatteli voivansa houkutella Neuvostoliiton jälkeisiä joukkoja kirkkoon. Mutta silloinkin näin nationalismin idut siellä. Kirill persoonana alkoi muuttua, kun hänen lähetystyöhalunsa vaihtui nationalismiin. Tämä on alkanut näkyä jo 2-3 vuotta patriarkkavaalien jälkeen.

Siten Russkij mirin alkuperäinen ajatus on kumottu: Venäjä on keskus, se on voima, sen aatteet ovat niin tärkeitä, että ne on levitettävä periferialle, jotta se tuodaan Moskovan kiertoradalle. Se on imperiaalinen aate: levittää Venäjän poliittista vaikutusvaltaa aatteiden kautta.

Uuden poliittisen todellisuuden luominen niin kutsutun pehmeän vallan avulla. Ja koska Moskovan kirkko on ylikansallinen, se ulottuu Valko-Venäjälle, Ukrainaan ja entisille Neuvostoliiton alueille, se on ehdottanut itseään kanavaksi tämän ajatuksen leviämiselle: kirkon kautta olisi voitu lisätä näitä kadonneita alueita kylmän sodan päättyessä Moskovan kiertoradalle. Tämä on Russkij mirin idea uudessa kirkollisessa versiossaan. Ja kirkko onnistui vakuuttamaan Kremlin siitä, että tämä ideologia voisi toimia myös sen politiikan perustana. Putinilla ei ensimmäisellä kaudella, kahdella ensimmäisellä kaudellaan ollut omaa ideologiaa, hän ei ollut visionääri, todellakin hänellä oli melko kapea horisontti, hän oli kiinnostunut rikastumisesta sekä kaasu- ja öljylähteistä. Hänen silmissään Venäjä ei ollut muuta kuin suuri kaasunjakelija. Kirkko tarjosi Putinille uuden vision, uuden kielen keisarilliseen projektiin.

Siksi, vaikka se saattaa tuntua erittäin voimakkaalta tuomitsemiselta, uskon, että ilman kirkkoa Putinin keisarillinen projekti ei olisi ollut mahdollinen, kirkko tarjosi hänelle hedelmöityksen, tarjosi hänelle kieltä, inspiroi häntä tähän megalomaniaan.

Alistuvatko venäläiset piispat ja yksinkertaiset papit mielestäsi passiivisesti tähän ajatukseen vai jakavatko he sen?

Sikäli kuin voin päätellä reaktioista, siitä mitä julkaistaan, sanoisin, että tämä ajatus on erittäin suosittu Venäjän kirkossa. Jos näemme, että 300 pappia on julkisesti väittänyt vastustavansa sitä, älkäämme unohtako, että tuhannet papit sen sijaan jakavat sen, ja niin tekevät piispat. He eivät häpeä sanoa tätä julkisesti. Heidän silmissään ajatus Russkij miristä edustaa hyvän sivilisaatiota, kun taas kaikki muu ulkopuolinen edustaa pahan sivilisaatiota. Siellä on paha länsimaailma, joka haluaa tuhota Pyhän Venäjän.

On mielenkiintoista huomata, että Russkij mirin ideologia ei liitä sekularismia vain huonoon länsimaiseen maailmaan, vaan myös nimenomaan katoliseen kirkkoon, joka on pahan puolella ja taistelee hyvää vastaan, jonka puolella Venäjä taas on. Ja tästä syystä monien pappien ja piispojen retoriikassa ajatellaan, että jos Venäjä ei tänään voita Ukrainan natseja, Ukrainasta tulee katolinen ja maallistunut. Se on puhdasta salaliittoteoriaa, puhdasta salaliittoa: vika on globalisoituneessa lännessä, jonka osa katolinen kirkko on ja joka haluaa tuhota venäläisen sivilisaation.

Lyhyesti sanottuna, sanotko, että kirkolla oli kohtalokas rooli kaikessa tässä?

Kyllä sillä oli ratkaiseva rooli. Tulen olettamaan, että ilman kirkkoa, ilman Russkij mirin ideologiaa - jonka kirkko loi muuttamalla alkuperäistä ideaa - tätä sotaa ei ehkä olisi tapahtunut.

Kauheaa... Tämä selittää ortodoksisten teologien asiakirjan Russkij miristä. Onko koskaan ollut näin selkeää kantaa etnofyletismiin sitten vuoden 1872, jolloin Bulgarian kirkkoa syytettiin tästä harhaoppisuudesta?

Olen erittäin iloinen, että tämä asiakirja on ilmestynyt, siinä heijastuu ne pohdinnat, joita minäkin olen kypsytellyt kaikkien näiden vuosien aikana. Tämä asiakirja edustaa olennaisesti ytimekkäässä mutta täsmällisessä muodossa odottamamme uuden teologian manifestia, joka on analoginen "Auschwitzin jälkeisen teologian" kanssa; voisimme kutsua sitä "teologiaksi Russky Mirin jälkeen" tai "Ukrainan sodan jälkeen". Se on tärkeä asiakirja, joka linjaa ne periaatteet, joita ortodoksisen poliittisen teologian on noudatettava tulevina vuosikymmeninä, Vatikaanin hengessä. Uskon, että meillä on vielä paljon opittavaa.

Voidaanko etnofyletismia pitää ortodoksialle yleisenä sairautena?

Kyllä, se on laajalle levinnyt sairaus, yleinen ongelma. Se on läsnä esimerkiksi kreikkalaisessa teologiassa, jossa on tämä virtaus, jonka mukaan kreikkalainen sivilisaatio on ainutlaatuinen ja sillä on erityisiä oikeuksia nykymaailmassa. Useat nykyajan kreikkalaisortodoksiset teologit ajattelevat niin, he arvostelevat länttä, länsimaista kirkkoa. Samanaikaisesti on muita kreikkalaisia teologeja, jotka väittävät, että kreikkalainen sivilisaatio on varmasti antanut suuren panoksen maailmaan, mutta tämä ei anna sille mitään erityisoikeuksia, se ei tee siitä parempaa kirkkona tai kansana. Tämä virtaus voidaan määritellä osallistavaksi, kun teologi ei pidä omaa kansaansa aivan erityisenä. Tämä kreikkalaisen poliittisen teologian linja on sivilisaation eksklusivismia vastaan.

Mitä se vaatii, että teologien asiakirjassa olevan kutsu todella hyväksytään?'

Synodin. Sillä välin, siinä pisteessä, missä olemme, meidän on alettava keskustella ja tuomita Russkij mirin uusia muunnelmia ja keskustella kirkon deputinisoinnista.

Mutta onko hänellä toivoa kaikesta huolimatta?

Toivo säilyy aina. Kristityinä meidän tulee aina toivoa.

---

Tämä teksti on siirretty sellaisenaan Ortodoksi.netin INFO-sivulta Facebooksita katseltavaksi niille, jotka eivät syystä tai toisesta ole liittyneet Facebookiin. Tätä tekstiä ei indeksoida tavanomaisesti Ortodoksi.net-sivuston luokkiin, vaan ainoastaan luokkaan: Fb-info
(Julkaistu Facebookissa sivulla: Ortodoksi.net INFO tiistaina 29.3.2022)