Kirkollinen palkitseminen Suomen ortodoksisessa kirkossa

Mitra
(kuva © Hannu Pyykkönen)

Kirkkoamme koskevien säädösten mukaan hiippakunnan piispalla on oikeus hiippakunnassaan osoittaa julkista tunnustusta kirkkokunnan papistolle ja jäsenille. Arkkipiispalla tuo tunnustuksen myöntämisoikeus on hiemen laajempi.

Suomen ortodoksisen kirkon alkuvuosina meillä noudatettiin Venäjän kirkon perintönä sen käytäntöjä ja papistoa palkitiin ns. silmin havaittavilla tai titeliin vaikuttavilla huomionosoituksilla, joita olivat mm. kuvevaate, skufia, kamilavka, kultaristi, rovastin arvo, paimensauva, epigonatio, koruristi ja mitrarovastin arvo.

Sittemmin vuonna 1923 sääntöjä hieman muutetiin ja rovastin arvon sai normaaliti kirkon piirissä tapahtuneen 25 vuoden palveluksen jälkeen. Kultaristiin vaaditiin 20 vuotta ja kamilavkaan 10 vuotta palvelusta. Samassa yhteydessä poistui palkitsemiskäytännöistä kuvevaate ja skufia, joita saivat sen jälkeen käyttää kaikki papit.

Kirkkomme kiihkeimpinä kansallistunteiden vuosina pappeuden ”silminnähtävät” ulkoisetkin asiat muuttuivat ja osin jopa hävisivät. Monet papit ajoivat suomalaisuuden puuskissa partansa eivätkä käyttäneet päähineitä jumalanpalveluksissa. Myös ns. luterilaisen mallin mukainen ”sokeripala” ilmestyi joidenkin leuan alle, liperejä ei kuitenkaan onneksi ryhdytty käyttämään, mutta ”sokeripaloja” näkyy yhä joillakin.

Tuolta ajalta on olemassa myös kerrotun mukaan ylidiakoni Leo Kasangon leikkimielinen selitys palkitsemisista, joissa papit jaettiin kolmeen ryhmään: tyhjäpäihin, joille ei ollut myönnetty minkäänlaista kirkollista päähinetä, teräväpäihin, joille oli myönnetty skufia ja tylsäpäihin, joille oli myönnetty kamilavka.

Vuonna 1924 hieman tarkennetiin niitä perusteita, minkä vuoksi huomionosoituksia myönnetään eli mitä seikkoja otetaan huomioon henkilön sopivuutta huomionosoitukseen punnittaessa.

Kirkollisen matkailun myötä Suomeenkin alkoi sitten hiljalleen tulla vaikutteita eri ortodoksisissa maissa käytössä olevista päähineitä ja muista papin asusteista. Päähineestä saattoi olla venäläinen, kreikkalainen ja romanialainen malli ja kaikki ne poikkesivat hieman toisistaan. Myös viitan tai jopa päähineen väri saattoi olla muu kuin musta. Samoin mm. koruristien käyttö lisääntyi seurakuntien ja seurakuntalaisten ostaessa niitä papeilleen lahjaksi ja esittäessään piispoille niiden käyttöä. Samoin Suomessa vierailleet muiden maiden papisto toi niitä lahjaksi suomalaisille papeille. Mutta käyttöön piti aina saada piispan lupa.

Yhtä huomionosoitusta ei ilmeisesti Suomessa ole kuitenkaan myönnetty kuin yhden kerran. 1926 rovasti Sergei Okulovin täyttäessä 50-vuotta, hänelle myönnetiin ensimmäisenä – ja toistaiseksi myös viimeisenä – ns. valkoieen papistoon (ei siis ns. mustaan eli luostaripapistoon) kuuluvana mitran käyttöoikeus ja hän sai samalla mitrarovastin arvonimen. Venäjällä tämä muistaminen on ollut ja on yhä huomattavasti yleisempää. Suomessa mitran käytön lopettivat käytännössä seurakuntapapistolta arkkipiispat Paavali ja Johannes. Luostareissa mitraa voivat käyttää oikeuden piispalta saatuaan miesluostarin johtajat, igumenit ja eräissä tapauksissa myös arkkimandriitat. Piispoilla mitra kuuluu kirkollisen tehtävän ja arvon mukaiseen asukokonaisuuteen.

Kanttoreiden muistamisessa tapahtui muutos arkkipiispa Paavalin aikaan, jolloin ansioituneille kantoreille alettiin myötää director cantus -arvonimiä. Aiemmin heitäkin – kuten muitakin maallikkoja – muistettiin piispallisella siunauskirjalla, joiden käyttö on yleistä yhä edelleen niin kirkon muille työntekijöille, kuorolaisille kuin ansioituneille seurakuntalaisille tai yhteisöille.

Edelleen on käytössä usein ensimmäisenä huomionosoituksena ansioituneille annettava ikonimaalari Petros Sasakin suunnitteleman standaari eli pöytäviiri. Se voidaan antaa tunnustuksena niin papistolle kuin maallikoillekin. Kirkkokunnan lisäksi useilla kirkollisilla organisaaioilla on oma standaarinsa, joita he jakavat oman toimialalansa ansioituneille tai organisaation hyväksi toimimineille ihmisille.

Edellisten lisäksi on vielä olemassa 1935 perustettu oman kirkkokuntamme ritarikunta – Pyhän Karitsan ritarikunta – jossa on suurristin lisäksi kolmen eri tason huomionosoituksia kaikkiaan kuusi muuta ansiomerkkiä, kussakin luokassa kaksi: siis suurristin lisäksi, I ja II luokan komentajamerkki, I ja II luokan ritarimerkki ja I ja II luokan ansiomitali. Lue ritarikunnasta ja sen palkitsemistavoista enemmän ko. asiaa käisttelevästä omasta artikkelista: Pyhän Karitsan ritarikunta.

Ortodoksi.net
10.5.2022