Keleino

Keleino (kelejno) on TT Hannu Kilpeläisen väitöskirjan termien selitysosassa määritelty seuraavasti:

Salaisesti. Munkikisi vihittiin kelejno, kun vihittävällä ei ollut Suomen kansalaisuutta, mikä oli Suomen lainsäädännön mukaan ehtona uusien munkkien vihkimiseksi. Kelejno-vihityt munkit olivat Valamossa tilastoitu virallisesti harrasteljanoviisin statuksella. (Valamo - karjalaisten luostari, s. 520)

Hannu Pyykkösen blogiartikkeli (18.1.2022) "Keleinonunnat ja -munkit Suomessa" kertoo aiheesta mm. seuraavaa:

---

Törmäsin jälleen otsikossa mainittuun termiin ”keleino” selvitellessäni joitain vanhoja valokuvia. Yritin ensin ilman kirjoja tutkiskella, mitä netti tietää aiheesta. Ainakaan suomeksi ei löytynyt mitään tai sitten vain en osunut oikeaan ”suoneen”.

Kyselin seuraavaksi asiaa tutuilta ortodoksisilta ”käveleviltä tietopankeilta” ja tuloksena oli oikeastaan kahdenlaisia vastauksia hieman karrikoiden sanottuna: pikkasen hymistellen annettuja ja jossain määrin ylistäen annettuja, molemmat kuitenkin hyviä ja asiallisia vastauksia. Asia rupesi kiinnostamaan entistä enemmän. Asiaa mahdollisesti käsitteleviin kirjoihin asti en suuremmin ole vielä päässyt, mutta pikasilmäyksellä ei paljoa ole ainakaan vielä löytynyt. Väitöskirjasta "Valamo - karjalaisten luostari" on löytynyt joitain viitteitä asian olemassaoloon.

Yritän jälleen selvitää asiaa itselleni tutulla tavalla, kirjoittamalla tämän blogijutun siitä, mitä oikein tarkoitan, kun vaaikkapa kirjoitin edellä nuo kaksi erilaista vastausta kuvaavaa sanaa: hymistelevän ja ylistävän. Minulla ei ole tarvetta eikä edes haluakaan kirjoittaa aiheesta akateemisesti, sen tehkööt jotkut nuoremmat joskus – toivottavasti kuitenkin joku tekisi.

Väitöskirjassaan ("Valamo - Karjalaisetn luostari") TT Hannu Kilpeläinen on laittanut ko. sanan (muodossa kelejno) lopussa olevaan termioppaaseen ja kertoo tällaiseen salaiseen vihkimykseen osallistuneiden olleen sellaisia Suomessa asuvia ilman Suomen kansalaisuutta olevia, joita ei ainakaan silloisen laisäädännön mukaan voitu vihkiä munkeiksi tai nunniksi.

Itselläni on käsitys, että noita salanunnia lienee ollut Suomessa enemmän kuin salamunkkeja. En äkkisiltään nyt muista kuulleeni Suomesta ainuttakaan salamunkkia, mutta syy voi tosin olla myös ikäni ja huonon muistin. Salanunniin olen sen sijaan tärmännyt joissain erilaisten "projektieni" kääneissä. Viimeisin rypäs oli ns. ”Valamon nunnat”, joista aikalailla yleistettynä on käytetty myös nimitystä ”pyykkärinunnat” ja joista jotain jo aiemmin pohdiskelinkin joissain blogijutuissani.

Valamohan ei ole naisluostari, eikä edes ns. sekaluostari. Siksi siellä ei siis voi olla naispuolisia ”nunnia”, siis noita Valamon nunnia. Mutta kun vaan oli, ainakin joissain yhteyksissä tuohon nimeen – Valamon nunnat – asiakirjoissa ja muissa teksteissä törmäsin. Näiden omien vähäisten kokemuksieni perusteella heitä oli kahta eri sorttia. Toisesta voisi toisaan käyttää tuota jo edellä mainittua nimitystä ”pyykkärinunnat”, vaikka heidän tehtävinään oli paljon muutakin: ruuanlaittoon, ompelimoon, kasvihuoneisiin, siivoukseen ja kaikkiin ns. naistentöihin liityvät toimet miesluostarissa, Valamossa.

Asiakirjoista mm. selviää, että Valamon luostarin väen (eli veljestöön kuuluneet sekä työväki ja muut luostarissa asuneet) joukossa olleista ns. Valamon nunnista seuraavat nunnavihkimyksen (tai ainakin nunnanimen omanneet) kuolivat Kannonkoskella ja ovat sinne haudatut:

• nunna Nina (siviilinimeltään Natalia Jakovlevna Nikolajeva, 1859/1863-1943)
• nunna Anonina (siv. Anna Sergejevna Maljuškina, 1861-1945)
• nunna Valentina (siv. Vassa Vasilievna Djatsihina, 1870-1945)
• nunna Fotina (siv. Juliana Jakovlevna Varganova, 1861-1947)

Heidän lisäkseen Kannonkosken mullissa lepäävät seuraavat samaan ryhmään kuuluneet naiset ilman nunnanimeä:

• Aleksandra Petrova Antrušina (1871-1940)
• Agripina Ivanova Ivanova (1861/1866 - 1942)
• Matrona Ušanova (1884-1943)

Näiden lisäksi asikirjoissa sanotaan pappismunkki Savvan tuoneen mukanaan Kannonoskelta Heinäveden Valamoon heinäkuussa 1947 seuraavat naiset:

• nunna Taisia (siv. Tatjana Vasilijevna, 1883-1959)
• Evgenia Komylina (1883-1949)
• Marfa Jeršova (ei synt. tai kuolintietoja)
• Justina Ševeleva (ei tietoja)

Erkkonunna Ljubov.
(kuva: AK / ON)

Tatjana Vailijevnan osalta vuoden 1956 Aamun Koitossa nro 17-18 sivulla 159 on maininta:
Erakkonunna Ljubov
maallikkonimeltään Tatjana Vasiljeva kuoli Valamon luostarissa helmikuun 26. päivänä 98-vuotiaana. Hän oli luostarissa 40 vuotta toimien pitkän aikaa pesulanjohtajana.
Tuossa tapauksessa hänen elinvuotensa pitäisi merkitä: 1858-1956.

Näiden naisten lisäksi lienee Valamossa ollut vielä muitakin sekä nunnavihkimyksen saaneita että siviinimellä eläviä naisia, joista joidenkin nimiin olen joissain muissa yhteydessä törmännyt (mm. nunnat Sofia, Maria ja Melania).

Tuntemattomaksi jäänyt nunna.
Valokuvan takana teksti: Valamon nunna.
(kuva ©VLKA / ON)

Toisen salanunnien "ryhmän" nimeksi olen tässä vaiheessa antanut hieman tuota ensimmäistä nimitystä vastakkaisesti mukaillen ”ylimystönunnat”, sillä he todellakaan eivät olleet pyykkäreita tai ompelijoita. Tämän ryhmän edustajista olen tässä vaiheessa projektiani oppinut tuntemaan ja hieman jotain tietämäänkin vasta kahdesta: nunna Mariasta ja nunna Sergiasta. Erotuksena "pyykkärinunnista" he eivät asuneet Valamossa.

Nunna Maria eli Anna Vyrubova
(kuva (Kuva yksityissestä kokoelmasta)

Toinen heistä oli Venäjän tsaarin hovin ja tsaarittaren hovineito, joka kantoi siviilissä nimeä Anna Aleksandrovna Vyrubova, os. Tanejeva ja josta olen myös jossain vaiheessa jo aiemmin kirjoittanut ihan oman blogijutunkin yhteen näistä monista blogeistani: ”Anna Virubova, keisarinnan hovineiti”.

Hänen elämänvaiheitaan selviää tarkemmin tuosta blogikirjoituksesta ja siksi en siihen enää täällä sen suuremmin palaa. Hauta löytyy Helsingin ortodoksiselta hautausmaalta samoin kuin tuon seuraavankin salanunnan, nunna Sergian.

Nunna Sergia
(kuva ©VLKA / ON)

Nunna Sergia, siviilinimeltään – jota muuten hänkin käytti kuitenkin enemmän kuin nunnanimeään – oli Antonina Komarov tai ilmeisesti tuon ajan mukaisesti Komaroff. Hänen isänä Matfei lienee ollut kauppias – näin tarina kertoo.

Antonina Komaroff siviiliasussa (vas.), keskellä tuleva Laatokan piispa Markus.
(kuva © VLKA / ON)

Nunna Sergia oli kerrotun mukaan ollut aiemmin oopperalaulaja, kaunisääninen altto, jonka voimakas ääni myös ortodoksisen kirkon kuorossa, joissa hän myös mm. Uspenskin katedraalissa  lauloi, soi kuuluvasti, mutta ei kuulemma häiritsevästi. Tarina kertoo, että hän lopetti laulamisen oopperassa, kun hänen rippi-isänsä sanoi sen olevan sopimatonta, kentis hän on käyttänyt jopa sanaa ”syntiä”.

Tuo rippi-isä, Valamon luostarin laajalti kuuluisuutta saanut skeemapappimunkki Jefrem, liittyy kumpaankin salanunnaan, sillä hän on vihkinyt heidät nunniksi.

Skeemapappismunkki Jefrem
(kuva © VLKA / ON)

Munkiksi vihkimisen voi tietämäni mukaan tehdä joko piispa tai luostarin johtaja, usein igumeni arvoltaan. Nunnavihkimyksen voi tehdä pappikin, siis vihittävän oma rippi-isä ja sen voi tehdä salaisesti, ”keleino” – sana tarkoittanee suomeksi jotain sellaista kuin "salaisesti" tai ”kahden kesken”. Kumpikin nainen on vihitty tiettävästi nunniksi Valamossa, mutta he eivät siis kuitenkaan kuulu Valamon ”sisaristoon” tai edes ole kirjoilla luotariseurakunnassa, kuten eräät ns. Valamon nunnat olivat. Sen lisäksi vihkimystä ei yleensäkään ole rekisteröity mihinkään viralliseen paikkaan – luostariin tai seurakuntaan eli siitä ei välttämättä ole olemassa mitään kirjallista dokumenttia.

Antonina Komaroffin kuolinilmoitus oli siviilinimellä.
(kuva isä Raunon kokoelmista)

Ilmeisesti kumpikin näistä salanunnista käytti siviilissä normaalia, sein tummaa siviiliasua, joka ei siis ollut ”virallinen” nunnan asu. Nunnan viittaan ja muihin asuun kuuluviin asusteisiin he pukeutuivat vieraillessaan luostarissa – useimmiten juuri Valamossa, jossa ainakin nunna Sergia vietti kesäisin pari viikkoa tai joskus pidemmänkin ajan auttaen erilaisissa töissä kaupassa, kirkossa, kuorossa, jne. Tämä tosin tapahtui aikana, jolloin alkoivat jo kaikki vanhan Laatokan Valamon munkit olla kuolleita, sillä suurelle osalle heistä tällainen olisi ollut jopa kauhistus.

Yhden "Valamon nunnan", tarinan mukaan pyhiinvaellusretkellä Laatokan Valamoon vallankumouksen pyörteissä jumiin jääneen valkovenäläisen Serafima Zhukin, myöhemmin keleinonunnaksi eli ns. salanunnaksi vihityn Sofian hauta Heinäveden Valamon veljestön hautojen joukossa.
(kuva © Hannu Pyykkönen))

Tuohon edellä mainittuun ensimmäiseen – pyykkärinunnien – ryhmään kuului enemmän naisia, joiden kohtalosta yhden, valkovenäläisen nunna Sofian eli Serafima Zhukin kohtalosta olen kirjoittanut ainakin yhteen blogijuttuun jotain: ”Valamon nunnat 4/4”.

Kun ainakin toisen edellä mainitun keleinonunnan haudasta on muodostunut lähes – tai oikeastaan jo täysin – eräänlainen pyhiinvaelluskohde, vastaavasti noiden jälkimmäiseen ryhmään kuuluvien nunnien kohtaloista ei sitten tiedetä paljoakaan. Vielä jokunen vuosi sitten evakossa Kannonkoskella kuolleiden nunnien ja muiden naisten haudalla ei ollut edes merkkiä ja miten lienee nykysin, tiedetäänköhän edes, missä hauta sijaitsee.

Jos vielä lyhyesti tuosta ”ylimystönunnien” nunnaksi vihkijästä, skeemapappismunkki Jefremistä. Hän tuli laajalti Venäjällä tunnetuksi jo ollessaan ns. tavallinen pappismunkki – siis ennen suureen skeemaan vihikiytymistään. Isä Jefrem, siviilinimeltään Grigori Hrobostov (1875-1947) oli silloin nimeltään pappismunkki Georgi ja hän toimi mm. joidenkin tsaariperheen ja hovin jäsenien ”omana rippi-isänä” ja tätä kautta sai runsaasti mainetta ja samalla myös mitä ilmeisimmin maallista mammonaa lahjoina tsaariperheeltä – mm. keisarillisten rippilasten isä Georgille teettämän Fabergen valmistaman koruristin vuonna 1915. Tuon ajan keisarillinen ”käytäytymiskoodisto” lienee jäänyt jollain tavalla ”päälle” tasavaltalaisessa Suomessakin sodan jälkeen tänne evakkoon siirtyneelle rukoukseen keskittyneelle skeemamunkille ja hän jatkoi noita venäläisten emigranttien tapaamisia ja siihen liittyviä toimia aktiivisesti täälläkin.

Jottei tämä ääneen kirjoittaminen/ajattelu tulisi liian pitkäksi, vielä lyhyesti muutama sana tästä päivästä. Onko vielä nykyään salanunnia, keleinonunnia tai -munkkeja. Kenties, mutta jos on, luulen, ettei heistäkään samalla tavalla ole olemassa mitään rekisteriä, jos heitä siis todella on. Maailmassa eläviä munkkeja ja nunnia toki löytyy enemmänkin, mutta heistä ei ehkä voi käyttää sanaa keleino. He elävät maailmassa eli poissa mahdollisesta luostaristaan – jos sellaista nyt edes on – toisaalta melko tavallisen näköistä elämää, jos sitä vertaa muihin maailmassa eläviin ihmisiin  ja toisaalta melkolailla erilaista elämää luostariasukkaisiin verrattuna. Pitänee kuitenkin samalla sanoa, että tuo "oikea tai väärä" näkemys perustuu siihen kuvaan, mikä meillä mahdollisesti siitä on omissa mielikuvissamme muodostunut. Heidän pukeutumisensa riippunee paljon tilanteesta, missä kulloinkin ovat. Kuulin, että eräs – luvan saaneena – normaalissa töissä käynyt keleino pukeutui siviiliasuun töissään, mutta pääasiassa muutoin luostariasuun. Näin lienee suurimman osan kanssa, pukeudutaan tilanteen tai tehtävän mukaan.

Mielenkiintoinen yksityikohta heidän kohdallaan on oman luostarin "kirjavuus”, jollakin se on toisessa maassa, jollakin erakkola, jollakin aiempi luostainomainen yhteisö, jota ei enää ole, joillakin nykyinen luostari, mutta jonka veljestöön tai sisaristoon he eivät kuitenkaan enää virallisesti kuulu, jne. Luostarissa heillä ei ole omaa keljaa, kotia, vaan he asuvat omassa kodissaan "siviilimaailmassa". Pääsääntöisesti he ovat kirkollisessa mielessä yleensä oman alueensa (hiippakunnan) piispan alaisia, toisinaan jopa heidän vihkimiään.

Kuten sanottu – aiheesta olisi paljonkin tutkittavaa. Kunhan vain joku sen tekisi. Toivotaan, että Itä-Suomen yliopisto tai miksei joku muukin yliopisto, jossa valmistuu teologeja, ottaisi aiheen työn alle ja omakseen vaikka sitten alemman tason pro-gradu-tutkimuksissa.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com