Jumala ja ihminen ovat yhtä Kristuksessa

“Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme” (Joh.1:14).

Jumalan Poika tuli Ihmisen Pojaksi

Kristuksen syntymä.
Konstantinopoli
(Kuva © Pyykkönen)

Pyhä Raamattu vahvistaa totuudeksi, ettei Jumala pelkästään luonut maailmaa, vaan Hän myös pitää siitä huolta. Jumala puhuu ihmisille ja uskolliset kuuntelevat Jumalan Sanaa ja hyväksyvät Sanan elämän ravintona ja leipänä. Koska ihminen luotiin Jumalan kuvan mukaan, hänellä on mahdollisuus ottaa vastaan Jumalan Sana ja elää tuon Sanan mukaisesti.

Johanneksen evankeliumin prologissa Jumalan Sana ei ole enää puhetta, vaan Hän on Jumalan Poika, joka syntyi ihmiseksi.

“Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa” (Joh. 1:14).

Jumalan Logos eli Sana tuli lihaksi eli ihmiseksi.

Kristuksen lihaksitulemisen salaisuus on teologisena ja historiallisena totuutena ortodoksisen uskomme perusta. Ortodoksisen kirkon elämä perustuu Jumalan ja ihmisen ykseydelle. Luomaton ja iankaikkinen Jumala yhdistyy rakkaudessa luodun ja kuolevaisen ihmisen kanssa. Kristus syntyi ihmiseksi ja julistaa ihmisille, että elämän pyhyys on todellista ja käytännöllistä.

Kristus avaa ihmiskunnalle Jumalan tuntemisen mahdollisuuden. Kristus tuli maailmaan avatakseen ihmisille portin Jumalan Valtakuntaan. Kristuksen syntyminen ihmiseksi loi uuden suhteen Jumalan ja ihmisten välille. Kristus osoitti omassa persoonassaan, mitä on todellinen Jumalan kaltaisuus.

Kristus on sekä Jumala että ihminen, sillä

“ykseys ei mitenkään poista luontojen erilaisuutta; Hänessä säilyvät pikemminkin molempien luontojen keskeiset ominaisuudet.”

Dogmaattisen määrittelyn viimeinen lause vahvistaa selkeästi ihmisen toiminnan luovana, keksivänä ja ohjaavana olentona kosmoksessa. Kristus on lihaksi tullut Jumalan Sana.

Kristuksen syntymä ei ole jokin tarina tai kertomus, jota toistetaan vuodesta toiseen. Kristuksen syntymä on Jumalan antama lahja ihmiskunnalle. Se tulee ottaa vastaan nöyränä ja uskollisena. Kristuksen syntymä on Jumalan elämän pyhä mysteerio ja valkeus. Kristus syntyi ihmiseksi yhdistääkseen Itsessään inhimillisen luontomme ja eheyttääkseen meidät Jumalan kanssa. Pyhä Ireneos Lyonilainen (k. 202) opettaa:

“Jumalan Poika tuli Ihmisen Pojaksi, että ihminen tulisi Jumalan Pojaksi.”

Uusi Aadam

Kirkon ensimmäisten vuosisatojen isät puolustivat voimakkaasti Jumalan Pojan inhimillisen luonnon täyteyttä lihaksitulemisessa. He suojelivat Kristuksen lihaksitulemisen pelastushistoriallista merkitystä. Ihmisen synnissä kadottama yhteys Jumalaan eheytyy ja saatetaan päätökseen Kristuksessa.

Siinä, missä vanha Aadam epäonnistui, Kristus, uusi Aadam onnistui meidän kaikkien puolesta. Kristus on uusi, mutta myös viimeinen Aadam. Hänessä ajalla on alkunsa ja loppunsa. Uusi aikakausi on koittanut Kristuksessa ja Kristuksen kautta. Vanhojen lupausten ja odotusten aika on saavuttanut Hänessä täyttymyksensä.

Kristus, lihaksi tullut Sana tuli maailmaan vapauttaakseen ihmisen Saatanan harhasta, pimeydestä ja synnistä. Kristuksen lihaksitulemisessa luomakunta korotetaan Jumalan valtaistuimelle. Siksi ortodoksinen kirkko ei ole itseriittoinen instituutio, joka arvovallallaan määrää toisistaan erillisiä yksilöitä. Kirkko on persoonien ykseys, jonka tehtävänä on vahvistaa yhteisöllistä elämää. Ilman ihmispersoonien ykseyttä Kirkon jäsenten elämä on naiivia idealismia ja romanttista utopiaa. Siitä puuttuu jumalallinen rakkaus.

Kirkko on eukaristinen ateria

Ortodoksisen kirkon yhteisöllinen eetos on eukaristia, joka käsittää kaikki kirkollisen elämän ulottuvuudet. Se on uskollisuutta Kirkon todelliselle olemassaololle, pelastuksen evankeliumille ja uskon käytännölliselle julistamiselle.

Pyhät apostolit ja Kirkon isät ymmärsivät kristillisen uskon totuutena, elämänä ja viisautena, joka perustuu Jumalan säätämään elävään suhteeseen vapaan ihmisen kanssa. Vain Jumalan ja ihmisen dynaamisessa yhteydessä uskon totuus jalostuu elämän totuudeksi. Ortodoksisen uskon ytimenä on eukaristia ja sen hengellisinä kiintopisteinä ovat Kristuksen ihmiseksi tuleminen, kirkastuminen, ristiinnaulitseminen, ylösnousemus, taivaaseenastuminen ja helluntai.

Ortodoksinen jumalanpalveluselämä kokonaisuudessaan rukouksineen, veisuineen, ikoneineen ja kaikkine toimituksineen, yhteen kokoontumisesta kirkosta poistumiseen, on Kirkon näkemys maailmasta. Se on näkemys maailmasta Jumalan läsnäolon ja rakkauden todellisuutena. Kirkko on eukaristinen ateria. Kirkko vastaa yhteisöllisesti Jumalan anteeksiantamukseen.

Kirkko osoittaa eukaristisessa liturgiassa, että sillä on Kristuksen mieli (1.Kor.2:16). Kristus perusti Ihmisen ja Jumalan loukkaamattoman yhteyden. Se on bysanttilaisen liturgian teologisen ylistyksen ydin. Ehtoollisyhteys on tarkoitettu ihmisen dynaamiseksi pyhittymiseksi eli jumaloitumiseksi. Siinä korostuu vastuu ihmisen pelastumisesta kirkkoyhteisössä. Pyhä eukaristia jäsentää elämää, kun siihen osallistuvat vievät mukanaan eukaristisen voiman keskelle arkipäivän todellisuutta.

Jumala ja ihminen ovat yhtä Kristuksessa

Tänä päivänä on polttavan ajankohtaista korostaa paikalliskirkossa liturgisen elämän ja arkipäivän elämän ykseyttä. Meidän tulee rehellisesti myöntää, että Kirkon arvot ovat vieraita seurakuntalaisten keskuudessa. Jumalanpalvelusta ei enää juuri nähdä leipää nostattavana hapatuksena, Jumalan rakkautena maailmaa kohtaan, todistuksena Jumalan valtakunnasta, ilosanomana ja uutena elämänä. Monet seurakuntalaiset ovat välinpitämättömiä Kirkon liturgista elämää kohtaan. He eivät näe elämällään ja Kirkon jumalanpalveluksella olevan mitään tekemistä keskenään. Heille näyttää olevan todellisuutta vain toiminta ja kouriintuntuvat tosiasiat – raha, asema ja menestys.

Ortodoksisen kirkon monivaiheinen historia osoittaa, että sosiaalinen tietoisuus ilmaisee Jumalan ja ihmisen välisen rakkauden. Jumalan syntyminen ihmiseksi ja tuleminen osalliseksi kaikista ihmisluonnon myönteisistä ominaisuuksista on koko luomakuntaa koskettava pyhä salaisuus. Jumala ja ihminen ovat yhtä Kristuksessa. Kristus on meille Kirkon yhteisöllisen vastuun kantamisen ikoni. Hän on tie täydelliseen lähimmäisen rakastamiseen. Ihminen on todellisesti ihminen ainoastaan Jumalan kuvana. Kukin meistä on ihmispersoona siinä määrin, kuin hän luo rakkaudessa suhteen Jumalaan ja lähimmäisiin.

Tämä vastuuntunto elää pyhän Kleemens Roomalaisen (k. noin 101) rukouksessa köyhien puolesta:

“Me rukoilemme Sinua, Oi Herra, auttajamme ja suojelijamme, riennä kärsivien avuksi, sääli alhaisia, nosta ylös langenneet, auta puutteenalaisia, paranna sairaat, ruoki nälkäiset, vapauta vangit, tue heikkoja ja arkoja. Anna kaikkien kansojen ymmärtää, että Sinä olet ainoa Jumala ja että Jeesus Kristus on Sinun Poikasi. Anna meidän ymmärtää, että me olemme Sinun kansasi ja laitumesi lampaat.”

Ortodoksisen kirkon sosiaalinen tietoisuus kasvaa eukaristiasta ja yhteisestä rukouksesta. Kirkon rukouselämä kehottaa uskovia sosiaaliseen vastuuseen ja toimintaan.

Kristus palautti ihmiseksi tulemisessaan ihmisluonnon sanoinkuvaamattomaan kunniaan ja voimaan. Siksi ortodoksinen hengellisyys on myönteistä, se kumpuaa ilosta, hyväksymisestä eikä pelosta ja hylkäämisestä. Pyhä Gregorios Teologi (k. 390) opettaa:

Kristus syntyy, kunnioittakaamme Häntä. Kristus tulee taivaasta, rientäkäämme Häntä vastaan. Hän, joka ei ole lihallinen, syntyy ihmiseksi. Jumalan Poika tulee Ihmisen Pojaksi. Hän lahjoittaa meille hyvinvoinnin tai pikemmin, hän eheyttää meidät, sillä pahuutemme tähden olemme joutuneet eroon Jumalan ‘hyvinvoinnista’. Kunnioittakaamme vähäpätöistä Betlehemin kaupunkia, sillä se johtaa meidät takaisin paratiisiin. Viettäkäämme juhlaa maanpäällä ja taivaassa. Taivaalliset joukot iloitsevat tänään kanssamme, sillä ne rakastavat Jumalaa ja ihmisiä.

Ortodoksiset isät varoittavat meitä hengellisen elämän tyhjiöstä, vääristä elämänarvoista ja väärästä elämän laadusta. He varoittavat meitä jokapäiväisen elämän sähköisestä kiireestä, kiihottuneista aistimuksista ja elämän tyhjänpäiväisestä harhailusta. He opettavat meille, että Kirkon elämä rakentuu kokemukselliseen, osallistuvaan ja voimalliseen suhteeseen Jumalan ja ihmisen välillä. Isät opettavat, ettei ihmisen sisäinen maailma saisi koskaan olla laiska tai tyhjä Jumalan vaikutukselle. He painottavat ihmisen ‘sisäisen toiminnan’ kehittämistä. Se on Jumalan muistamista.

Pyhä Basileios Suuri (k. 379) toteaa, että rukouksen voiman tulisi ilmetä ihmiselämässä sielun moraalisena asenteena ja hyveellisinä tekoina. Kirkkoisän mukaan ihmisen lakkaamaton rukous ei ole sanojen, vaan koko elämän uhraamista Jumalalle. Se on valkeutta pimeydessä ja toivoa epätoivossa. Ihmisen lakkaamaton rukous etsii Kristuksen läsnäoloa ja tunnistaa Hänet jokaisessa ihmisessä. Kaikki Kirkon jäsenten lähimmäiseen kohdistuva aito palveleminen on itsessään rukousta.

Isä Jarmo Hakkarainen