Venäjän ortodoksinen kirkko tsaarin vallan vankina (opetuspuhe)

Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Adrian kuoli vuonna 1700. Tsaari Pietari Suuri ei nimennyt hänelle seuraajaa. Tsaari antoi kaksikymmentä vuotta myöhemmin julistuksen (25.1.1721), jolla Venäjän ortodoksisessa kirkossa lakkautettiin patriarkan virka ja tilalle perustettiin ns. Pyhä Synodi.

Patriarkka Adrian oli konservatiivinen piispa. Hän korosti patriarkka Nikonin (k. 1681) hengessä patriarkan hallinnollista vapautta tsaarin vallasta. Pietari Suuren äiti valitutti Adrianin patriarkaksi 1690. Nuori Pietari vastusti Adrianin valintaa. Hän olisi nähnyt mieluummin patriarkan virassa länsimielisen ja sivistyneen piispa Markelin (k. 1690).

Pietari Suuri valitsi Adrianin kuoleman jälkeen patriarkan viranhoitajaksi Kiovan akatemian professorin ja hiljattain piispaksi vihityn Stefan Javorskin. Hallitsijaa ei häirinnyt Javorskin mieltymys roomalaiskatoliseen perinteeseen.

Metropoliitta Stefanilta puuttuivat käytännössä patriarkan kirkolliset valtaoikeudet. Hän oli kirjaimellisesti tsaarin käskyläinen. Tsaari Pietari Suuri toteutti jo valtakautensa alussa ortodoksista kirkkoa sortavaa kirkkopolitiikkaa. Hän teloitutti 1691 arkkimandriitta Silvester Medvedevin, Moskovan hengellisen akatemian perustajan ja monipuolisesti sivistyneen kirkonmiehen. Silvesterin rikos oli hänen älyllinen riippumattomuutensa tsaarin vallasta. Tsaarin hallinnon virallinen selitys teloitukseen oli arkkimandriitan latinalaismielisyys.

Tsaari kidututti julmasti 1697 igumeni Avramia, joka oli rohjennut julkisesti arvostella Pietaria “jumalattomasta elämästä” ja valtion varojen huikentelevaisesta käyttämisestä. Igumeni lausui oikeat sanat väärässä paikassa. Avraam oli tsaarille uskollinen alamainen, joka tuki periaatteessa Pietarin uudistuksia, mutta kerran ääneen lausutut sanat tekivät hänestä tsaarin silmissä rikollisen.

Venäjästä tulee poliisivaltio

Arkkipiispa Feofan Prokopovitš (1681-1738) luonnosteli tsaarin määräyksestä Venäjän kirkon uuden konstituution. Tsaari Pietari ihaili Martti Lutheria (k. 1546), koska tämä oli alistanut kirkon maallisen hallinnon vallan alle. Tsaari Pietari Suuri halusi uudistaa Venäjän länsimaisten esikuvien mukaiseksi eurooppalaiseksi suurvallaksi.

Hänen tekemänsä uudistukset eivät olleet vain länsimaistamista, vaan ne merkitsivät myös Venäjän ortodoksisen kirkon elämän maallistamista. Reformi merkitsi repeämää valtion ja kirkon suhteissa. Pietari Suuren valtakaudella Venäjästä kehittyi vähitellen poliisivaltio.

Poliisivaltion luonne näkyi Venäjällä yhteiskunnan elämäntyylissä ja uskonnon harjoittamisen rajoituksina. Keisarikunta maallisti ortodoksisen kirkon ja pakotti sen palvelemaan valtion yleistä etua. Ortodoksinen kirkko sai länsimaisen itsevaltiuden hengessä palvella Venäjällä ainoastaan ihmisten “uskonnollisia tarpeita”.

Pietari Suuren keisarillisessa hallinnossa oli keskeistä yhteiskunnan alamaisiinsa kohdistama tiukka valvonta ja säätely. Valtio kontrolloi valppaasti myös kirkon asioita. Kirkko sai osallistua valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen elämään vain, jos kirkon toiminta hyödytti hallitsijaa ja keisarikuntaa. Ortodoksinen papisto muodosti Pietari Suuren poliisivaltiossa uuden valtion uskollisten apureiden luokan. Kirkolta kiellettiin käytännössä kaikenlainen luovuus ja kehitys.

Hengellinen Sääntö

Pietari Suuren kirkkoreformin päälinjat kirjattiin ns. Hengelliseen Sääntöön. Se oli Venäjän reformaation eräänlainen manifesti. Hengellinen Sääntö oli pikemmin uuden venäläisen elämäntavan julistus kuin varsinainen lakiteksti. Tsaari halusi järjestää Venäjän ortodoksisen kirkon hallinnon protestanttisten esikuvien mukaisesti.

Arkkipiispa Feofan Prokopovitš suunnitteli pääosin Hengellisen Säännön. Hän uskoi tsaarin ehdottomaan valtaan ja kielsi kirkon erityisen hengellisen arvovallan olemassaolon. Feofanin “henkisenä isänä” Hengellisen Säännön kirjoittamisessa oli Ruotsissa pitkään vaikuttanut saksalainen kirjailija ja juristi Samuel von Pufendorf (1632-1694). Pufendorf julisti kirjoituksissaan valtion ylivertaista valtaa kirkkoon nähden.

Feofanin oppimestareita olivat Pufendorffin lisäksi myös hollantilainen juristi, valtiomies ja humanisti Hugo Grotius (1583-1645) ja englantilainen filosofi Thomas Hobbes (1588-1679). Hobbes puolusti ajattelussaan ehdotonta monarkiaa poliittisen vallan ainoana toimivana muotona. Hänen mielestään kansalaisten uskontokin on hallitsijan määrättävissä.

Hobbesin teos Leviathan, or the Matter, Form and Power of a Commonwealth, Ecclesiatical and Civil (1651) on neliosainen näkemys ihmisestä, yhteiskunnasta, metafysiikasta ja teologiasta. Hobbesin ajatukset yhteiskunnasta ja teologiasta perustuvat hänen materialistiseen tulkintaansa kaikilla tasoilla.

Protestanttiset humanistit edustivat näkemystä kristittyjen yhteydestä, johon liittyi pappisvastainen näkemys kirkko-organisaatiosta. Heidän mukaansa organisatorisen vallan tuli kuulua yhteiskunnassa valtiolle, ja kirkon tuli toimia pelkästään hengellisellä alueella.

Ranskalais-klassisuus oli 1600-luvun eurooppalaisessa kulttuurissa yhä määräävämpi tekijä. Kulttuurin yhteys teologiaan ja kirkkoisiin katosi. Sen tilalle tuli uskonnollinen individualismi ja uskollisuus maan uskontoa ja hallitusmuotoa kohtaan. Tämä loi edellytykset kuninkaan itsevallalle.

Piispa Feofanin näkemykset Venäjän tsaarin ehdottomasta yksinvallasta kasvoivat näistä läntisistä esikuvista. Hän vain puki läntiset näkemykset perinteiseen venäläiseen asuun. Siksi Feofan ei käyttänyt keisarin patriarkaalisen vallan kuvana “kuningas-isää” vaan perustelu sen sijaan yksinvaltiaan oikeudet perheenisän luonnollisina oikeuksina.

Feofan kutsui “Hengellisessä Säännössä” tsaaria Kristukseksi. Hän leikki kunniattomasti pyhillä sanoilla. Piispa Feofanin lempiaihe oli tsaarin rajoittumaton valta.

Baabelin vankeus

Tsaari Pietari Suuri tuki kasvatuspyrkimyksiä, mutta pragmaatikkona hän suosi ammatillisesti suuntautunutta maallista kasvatusta. Hän antoi kirkollisessa kasvatuksessa kuoliniskun Moskovan hengellisten koulujen itsenäisyydelle. Hän suosi moskovalaisten opettajien sijaan ukrainalaisia ja valkovenäläisiä, joilla oli Puolan teologisten koulujen kautta yhteys länteen. Hän latinalaisti näiden opettajien myötävaikutuksella Moskovan akatemian. Samalla Pietarin reformi merkitsi myös kirkollisten oppilaitosten ukrainalaistamista.

Pietari pakotti Novgorodin hengellisen akatemian lopettamaan toimintansa. Akatemiassa oli vähän aikaisemmin otettu käyttöön kreikkalais-venäläinen kasvatusjärjestelmä, jossa pyrittiin elvyttämään patristiikan tutkimusta. Tsaarin lyhytnäköinen politiikka viivästytti Venäjällä ortodoksisen patristisen teologian elpymistä ainakin sadalla vuodella.

Länsivenäläiset pedagogit latinalaistivat venäläisen seminaarikasvatuksen siinä määrin, ettei esimerkiksi venäjää opetettu kuin vasta 1700-luvun lopulla. Kirkkoslaavia ja kreikkaa opetettiin seminaareissa vain vähän. Vielä vähäisempää huomiota kiinnitettiin kreikkalaisten isien opetuksiin. Sen sijaan opiskeltiin runsaasti latinaa, runoutta, retoriikkaa, tyylioppia, puhetaitoa ja pakanallisen Rooman klassikkoja.

Seminaarien teologian ja filosofian opetuksessa sekoittuvat toisiinsa pakanallisen kirjallisuuden klassikot ja tomismi. Venäjän ortodoksisen kirkon länsimaistaminen ja latinalaistaminen huipentui Katariina Suuren (1762-1796) valtakaudella. Keisarinna kirjoitti ranskalaisille ensyklopedisteille, että ortodoksisen ja luterilaisen kirkon erot olivat lähinnä rituaalisia. Arkkipiispa Feofan Prokopovitšin vaikutuksesta venäläisen ortodoksian länsimaistuminen oli enemmän luterilaisuuden kuin roomalaiskatolisuuden täyttämää.

Venäläinen papisto sai seminaareissa kasvatuksen, jolla oli perin vähän tekemistä heidän tulevan työnsä kanssa. Papit tunsivat marginaalisesti ortodoksista patristista teologiaa ja osasivat huonosti kirkkoslaavia. He olivat kielellisesti kotonaan maallistuneita älykköjen kanssa, mutta eivät kyenneet kommunikoimaan laumansa jäsenten kanssa.

Kun Venäjän kirkon liturgiset rituaalit, symbolit ja sanat kadottivat bysanttilaisen jumalanpalveluksen todellisen merkityksen ja sisällön, liturginen elämä taantui muodolliseksi ritualismiksi jopa taikauskoksi.

Venäjän ortodoksisessa kirkossa alkoi Pietari Suuren aikana “Baabelin vankeus”. Vankeus tarkoitti kirkon hengellisen arvovallan mitätöimistä ja romahtamista. Uudistusmieliselle papistolle kirkon alistaminen tsaarin vallan alle merkitsi ankaraa iskua. Ortodoksisesta papistosta tuli Venäjällä peloteltu yhteiskuntaluokka jo pari sataa vuotta ennen kommunistien terroria. Tsaarin hallinto värväsi käyttöönsä jopa kirkon rippisalaisuuden, jota alettiin käyttää valtiollisessa urkinnassa.

Papiston jäseniä rangaistiin ankarasti mitättömistä ja usein keksityistä syistä. Myös kirkollisen elämän tuli palvella hallitsijan oikkuja ja valtapyyteitä. Venäjän ortodoksisesta kirkosta tuli tsaristisen hallinnon häkkilintu.

Ortodoksia muuttuu moralisoivaksi kansanperinteeksi

Pietari Suuren ajoista lähtien ortodoksinen hurskauselämä sysättiin venäläisessä yhteiskunnassa sivuraiteelle. Älymystön ja kansan välinen kuilu vallitsi juuri ortodoksisen uskon ja elämän tasolla.

Venäjän yhteiskunnan ylempiä yhteiskuntaluokkia leimasi epäusko ja rationalistinen liberalismi. Ortodoksisuus miellettiin “yksinkertaisen kansan” uskonnoksi. Yhteiskunnan alemmat kansaluokat ylläpitivät uskontoa enimmäkseen taikauskoisessa ja kansanomaisessa merkityksessä.

Ortodoksisuus muuttui Venäjällä jonkinasteiseksi moralisoivaksi kansanperinteeksi. Ihmiset pitivät yleisesti vanhan lastenhoitajan tai lukutaidottoman kirkossakävijän uskoa ortodoksisuuden väärentämättömänä esikuvana. Lyhytnäköiset kiihkoilijat, katuvat intellektuellit, tietämättömät ja hienostelijat kilpailivat keskenään levittäen kirkon opetusperinteen kannalta vaarallisia ennakkoluuloja.

Professori Georges Florovskin' mukaan slavofiilit olivat osasyyllisiä tähän suuntaukseen. Slavofiilien mukaan ihmiset muodostivat eräänlaisen luonnollisen yleisyyden. Ihmisistä tuntui tässä vääristyneessä tilanteessa oikealta kysyä ortodoksisuudesta pikemmin kansanihmiseltä kuin kirkon papiston jäseneltä. Siksi ortodoksinen teologia ei sisältynyt venäläisen ortodoksian rakenteeseen.

Kristinusko lakkasi Venäjällä kuten kaikkialla muuallakin olemasta varsinaisesti kansan uskonto. Tavalliset ihmiset hakeutuivat varsinkin 1800-luvulla usein näennäisintellektualismin, materialismin ja sosialismin pariin. He juopuivat marxilaisuudesta ja darwinismista. Vastapainoksi tälle jotkut venäläisen yhteiskunnan älymystön edustajat palasivat takaisin ortodoksiseen uskoon.

Kansanomainen ja talonpoikainen ortodoksia oli kulkenut tiensä päähän. Mutta oppineisuus ja intellektualismi eivät taanneet ortodoksisen kristillisyyden todellista tuntemista. Ortodoksinen teologia lakkasi tuomasta venäläisessä yhteiskunnassa julki kirkon uskoa.

Venäjä katkaisi jo 1500-luvulla loputkin suhteestaan Bysantin kulttuuriin ja hylkäsi samalla Kirkon isien tradition. Teologia kadotti kirkkoisien mielen ja metodit. Georges Florovskin mukaan pyhien isien teokset jäivät “kuolleiksi historian dokumenteiksi”.

Venäläiset unohtivat, että ortodoksisten isien teologia tulee omaksua sisältäpäin. Pyhien isien teologisen ajattelun ja käytännön seuraaminen tarkoittaa uskollisuutta patristiselle hengelle, ei pelkästään isien kirjaimelle. Florovski korostaa perustellusti, että patristinen teologia on “tosiasioiden teologiaa” eli paluuta Pyhän Historian tapahtumiin.

Harvat venäläiset tunsivat patristisia tekstejä tai kykenivät kielellisesti hyödyntymään näiden tekstien välttämätöntä tietoa ja totuutta. Venäläinen teologinen ajattelu kärsi huolettomasta ja hätäisestä välirikosta hellenistisiin ja bysanttilaisiin perinteisiin ja yhteyksiin. Georges Florovski toteaa, että Bysantin tradition hylkääminen merkitsi venäläiselle teologiselle sielulle “luovuuden kuolemaa jopa “itsemurhaa”. Patristista traditiota ei ole tarkoitettu ainoastaan säilytettäväksi, vaan myös elettäväksi.

Toisinajattelijapiispat

Ortodoksiset piispat olivat Pietari Suuren hallituskaudella yleensä hiljaa, mutta poikkeuksiakin löytyi. Heistä ehkä merkittävin oli piispa Markell Rodyshevski (k.1742). Hän vastusti julkisesti Pietari Suuren ja arkkipiispa Feofanin hallinnollisia uudistuksia. Piispa Markell kirjoitti poleemisen teoksen: “Harhaoppisen Novgorodin arkkipiispa Feofan Prokopovitšin elämä”. Markell vietti vuodet 1725-1740 maanpaossa ja vankilassa.

Toinen merkittävä Pietari Suuren kirkkopolitiikan vastustaja oli Feofilakt Lopatinski (k. 1742). Hän vaikutti Moskovan hengellisen akatemian professorina ja rehtorina vuosina 1706-1722. Hänestä tuli myöhemmin Tverin arkkipiispa. Lopatinski oli teologisesti roomalaiskatolisen perinteen vanki, joka ihaili Tuomas Akvinolaisen (k.1274) teologista järjestelmää.

Arkkipiispa Feofilakt vangittiin vuonna 1728, hänet kidutettiin henkihieveriin ja häneltä riistettiin munkkeus ja piispuus. Feofilakt tuomittiin vankeuteen Viipurin linnan linnoitukseeen. Häntä syytettiin muun muassa veljeilystä puolalaisten vakoojien kanssa.

Feofilakt vapautettiin eräiden muiden piispojen tavoin keisarinna Annan kuoleman (1740) jälkeen. Kukaan näistä vapautetuista piispoista ei kyennyt enää hoitamaan piispallisia tehtäviä.

Protestanttinen arkkipiispa Feofan

Tsaari Pietari Suuri havaitsi arkkipiispa Feofanissa ajatusten ja toivomustensa älykkään tulkitsijan ja kylmäverisen toteuttajan. Tsaari tapasi Feofanin ensimmäisen kerran Kiovan katedraalissa vuonna 1709. Nuori professori ylisti katedraalissa pitämässään saarnassa Pietarin voittoa ruotsalaisista Pultava taistelussa.

Pietari Suuri tuotatti Feofanin 1716 Pietariin. Tapahtuma ennakoi Feofanin vihkimistä piispaksi. Feofan oli silloin vasta 35-vuotias.

Moskovan akatemian kaksi kiovalaistaustaista professoria, arkkimandriitat Feofilakt Lopatinski ja Gideon Vishnevski kirjoittivat yhdessä metropoliitta Stepan Javorskin kanssa tsaarille kirjeen, jossa he pyysivät Feofanin piispaksi vihkimisen lykkäämistä parilla vuodella.

Feofan vihittiin Pihkovan ja samalla myös Pietarin uuden hiippakunnan piispaksi 1718. Pari vuotta aikaisemmin Feofan kirjoitti ystävälleen Kiovan akatemiaan kirjeen, jossa hän ilmaisi vihaavansa piispan käyttämiä liturgisia vaatteita, piispallisia rituaaleja ja seremonioita.

Arkkipiispa Feofan edusti Venäjällä ensimmäisenä vaikutusvaltaista protestantismia. Hän rakasti lukemista ja tiedonhankkimista. Piispan yksityiskirjastossa oli yli 3000 teosta, joista suurin osa luterilaista teologiaa. Esipaimen ammensi teostensa ainekset luterilaisesta kirjallisuudesta.

Feofan opiskeli nuoruudessaan Roomassa Pyhän Atanasioksen akatemiassa. Siellä kasvoi hänen vastenmielisyytensä Rooman kirkkoa ja sen teologiaa kohtaan. Hän keskeytti opintonsa ja palasi Venäjälle. Hän ajautui vähitellen teologisessa ajattelussaan luterilaisen teologian ihailijaksi.

Professori Anton V. Kartashev (k. 1960) luonnehtii Feofania:

“Piispa Feofan ei ollut pelkästään protestanttisen vaikutuksen alainen, hän oli yksinkertaisesti protestantti. Hän kirjoitti kaikki teoksensa reformaation hengessä eikä hän koskaan sisäistänyt ortodoksista uskoa. Hän oli muukalainen ortodoksisessa kirkossa”.

Arkkipiispa Feofan Prokopovitš edusti Venäjällä 1700-luvun alun läntistä kulttuurisuuntausta. Feofan inhosi ortodoksisen kirkon askeesia ja liturgista elämää. Hän halveksi avoimesti kirkon papistoa. Feofan Prokopovitšilla ei ollut pelkästään yhteys protestanttiseen skolastiikkaan, hän yksinkertaisesti edusti luterilaista traditiota. Hänen teoksensa kuuluvat saksalaisen reformaatioteologian historiaan. Feofan ei koskaan sisäistänyt ortodoksista ajattelua ja käytäntöä.

Professori Georges Florovskin mukaan Feofan jätti Venäjän ortodoksiseen kirkkoon pelon ja katkeruuden ilmapiirin. Feofan oli hirvittävä ihminen, jonka ulkoisessa olemuksessakin oli jotakin uhkaavaa. Hän oli enemmän opportunisti kuin johtaja.

Arkkipiispa Feofanin aikana pelon ilmapiiri kirkossa merkitsi käytännössä papiston jäsenten teloituksia, kidutuksia ja vangitsemisia. Arkkipiispa oli usein näiden “puhdistusten” takana. Venäläisestä papistosta kitkettiin pois bysanttilaisesta hengellisestä ajattelusta, jossa korostui Kirkon ja valtion luova yhteistyö.

Pyhä Synodi

Tsaari Pietari Suuren Venäjän kirkkoa koskeneet uudistukset merkitsivät käytännössä, että yhteiskunnan uskonnolliset toiminnot keskitettiin keisarillisen hallinnon alaisuuteen. Venäjän ortodoksisesta kirkosta tuli valtion virastoyksikkö ja kumileimasin. Kirkkoa ei oikeastaan enää lainkaan mielletty kirkkona, vaan eräänlaisena uskovien joukkona, jonka tsaari oli alistanut valtaansa.

Professori Georges Florovski korostaa, että Pietari Suuren kirkkoreformi kasvoi “uskonnollisesta tietämättömyydestä ja tunteettomuudesta”. Tsaarin kirkkoreformi johti venäläisen kirkollisen elämän protestanttiseen pseudomorfoosiin. Feofan Prokopovitšin ns. teologinen oppijärjestelmä oli lähtökohdiltaan ja sisällöltään protestanttinen ja vieras ortodoksisen kirkon teologiselle traditiolle.

Pietari Suuren kirkkopoliittinen järjestelmä poikkesi selkeästi perinteisestä ortodoksisesta kirkkonäkemyksestä. Bysanttilaisessa kanonisessa ajattelussa edellytettiin keisarin ja Kirkon elävän sopusointuista elämää, mutta Kirkkoa ei koskaan alistettu Bysantissa valtion alaisuuteen.

Konstantinopolin ja Antiokian patriarkaatit julistivat jo 1723 Venäjän Pyhän Synodin “veljekseen Kristuksessa”. Nämä vanhat patriarkaatit elivät 1700-luvulla islamilaisen vallan kuristuksessa. Se selittää osaltaan, miksi patriarkaatit hyväksyivät Venäjän kirkon uuden ja kanonisesti ongelmallisen konstituution.

Pyhässä Synodissa oli aluksi kolme piispaa, neljä munkkipapiston edustajaa ja neljä naimisissa olevaa pappia. Tsaarin nimittämä yliprokuraattori toimi välittäjänä tsaarin ja Pyhän Synodin välillä. Yliprokuraattori edusti hallitsijaa kaikissa Synodin kokouksissa. Hän saattoi esittää vastalauseensa Synodin päätöksiin, mikä ne eivät olleet sopusoinnussa valtion etujen kanssa. Uusien kirkon asetusten vahvistaminen samoin kuin Synodin uusien jäsenten nimittäminen riippui yliprokuraattorista.

Aleksanteri I:n (1801-1825) hallituskauden lopulla ilmeni merkittävää Pyhän Synodin rakenteen arvostelua. Kirkon edustajat tekivät konkreettisia esityksiä asteettaisesta piispallisen arvovallan palauttamisesta. Moskovan metropoliitta Filaret (1782-1867) vaikutti tähän kehitykseen. Hän sai tsaarilta tehtävän laatia suunnitelman kirkollisen ja maallisen hallinnon harmonisoimiseksi.

Pyhän Synodin kokoonpano muuttui usein vuosien mittaan. Aleksanteri I:n aikana 8. kesäkuuta 1819 annettu laki määritteli lopullisesti Pyhän Synodin jäsenmääräksi seitsemän. Pyhästä Synodista tuli 1800-luvun puolivälin jälkeen yksinomaan piispallinen hallintoelin.

Aleksanteri I:n kuoleman jälkeen metropoliitta Filaretin suunnitelma tuotiin Synodin jäsenten tietoon, mutta Nikolai I:n aikana (1825-1855) oli mahdotonta edes keskustella Venäjän kirkon hallinnon keskittämisestä.

Piispat olivat valtionvirkamiehiä. Heillä ei ollut yhteiskunnallista eikä juuri kirkollistakaan valtaa. Tsaari Pietari Suuri antoi jo 1716 säädöksen, jolla kaikki piispat velvoitettiin vannomaan hallitsijalle uskollisuuslupaus. Sen mukaan kirkonmiehiltä kiellettiin kaikenlainen yhteiskunnallisiin asioihin puuttuminen. Säädös koski myös papiston pitämiä opetuspuheita ja saarnoja. Kaikki tämä tapahtui 200 vuotta ennen lokakuun vallankumousta, jossa kommunistinen terrori riisui kirkolta loputkin hengellisen vallan rippeet.

Venäjän ortodoksisen kirkon länsimaistuminen ei rajoittunut 1700-luvulla pelkästään hallintoon. Teologinen opetus oli 1700-luvun alkupuolella lähinnä roomalaiskatolisen esikuvan ja vuosisadan lopulla protestanttisen esikuvan läpitunkemaa. Kreikan kielen opetus laiminlyötiin lähes täysin teologissa kouluissa.

Pihkovan arkkipiispa Simon Todorski (1699-1754) oli merkittävin Venäjän 1700-luvun hellenisteistä. Hän opiskeli kymmenisen vuotta kreikkaa ja itämaisia kieliä Hallessa. Todorski palasi Kiovaan 1739 ja juurrutti Venäjälle saksalaisen pietismin.

Pietismi ja uskonnollinen sentimentalismi valtasi 1700-luvun puolivälin jälkeen Venäjän akatemioiden ja seminaarien teologisen opetuksen. Saksalainen pietismi ja uskonnollinen sentimentalismi sekoittuivat Venäjällä 1700-luvun lopulla mystisluonteiseen vapaamuurariuteen.

Vapaamuurariliike hurmasi 1770-luvulle tultaessa lähes kaikki Venäjän sivistyneen luokan edustajat. Heitä viehätti vapaamuurariliikkeen tiukka ulkoinen ja sisäinen kuri. Liike ei rajoittunut pelkästään sydämen kulttuuriin vaan sillä oli oma metafysiikkansa ja dogmatiikkansa.

Vapaamuurariliikkeen metafysiikka ennakoi Romantiikkaa ja romanttista luonnonfilosofiaa. Liikkeen dogmatiikka merkitsi puolestaan eräänlaista jo renessanssin aikana alkaneen gnostilaisuuden voimistumista. Vapaamuurariliikkeen edustajat näkivät koko maailman rappioituneena ja sairaana. Heissä eli kosmisen parantumisen jano.

Venäjän kirkollisten oppilaitosten uudistuminen alkoi jo Aleksanteri I:n hallituskauden (1801-25) alussa. Piispa Jevgeni Boltšovitinov (1767-1837) luonnosteli ensimmäisen uudistusmallin 1805. Marraskuussa 1817 perustettiin komitea pohtimaan kirkollisten koulujen uudistustyötä. Valtiosihteeri Mihail Speránski (1772-1839) oli komitean vaikutusvaltainen johtaja.

Speránski oli kyläpapin poika. Päätettyään opintonsa Pietarin hengellisessä akatemiassa hänet valittiin sen opettajaksi. Speránski sai sittemmin toimen senaatin kansliassa. Ministeriöitä perustettaessa (1802) hänet kutsuttiin töihin sisäasianministeriöön.

Keisari Aleksanteri tutustui häneen henkilökohtaisesti 1806. Speránski pääsi tsaarin lähipiiriin ja yleni lopulta hänen neuvonantajakseen. Hänellä oli terävä äly, laajat tiedot valtiollisissa asioissa ja hän puhui hyvin.

Kirkollisten oppilaitosten kehittämistä pohtinut komitea sai työnsä päätökseen 26. kesäkuuta 1808. Speránskin vaikutuksesta koulu-uudistuksen esikuva otettiin muun muassa Napoleonin yliopistouudistuksesta (vuodelta 1806). Vanhan koulujärjestelmän aikaiset korkeammat oppilaitokset erotettiin kouluista, joita kutsuttiin seminaareiksi.

Ortodoksisuuden lähteille

Ortodoksisen ikonitaiteen rappio alkoi jo 1600-luvulla, mutta rappio paheni 1700-luvulla. Bysanttilaisen ikoni- ja freskotaiteen vaikutuksen rippeetkin katosivat. Ikonitaide kuvasti venäläisen ortodoksisen hengellisyyden syvää kriisiä ja kirkollisen ymmärryksen maallistumista. Tämän suuntauksen kantaisä oli kuuluisa ikonimaalari Simon Usakov (k.1686). Hänessä yhdistyi traditionalisti, uudistaja ja jopa naturalisti.

Venäläisen kirkkotaiteeseen tunkeutui länsimaisen uskonnollisen taiteen yksityiskohtia, vieläpä ortodoksisuudelle vieraita näkemyksiä. Naturalismi korvasi perinteisen ortodoksisen ikonitaiteen. Lännen painokuvien vaikutuksesta ilmaantui myös paljon uusia aiheita. Kaikki nämä länsimaisvaikutteiset virtaukset olivat teologisesti pahassa ristiriidassa bysanttilaisen ikonografian kanssa. Venäläinen kirkkotaide juopui länsimaisesta taidenäkemyksestä, jonka mukaan kirkollisenkin taiteen tulee jäljentää luontoa, heijastaa taiteilijan persoonaan ja mielikuvia ja ilmentää ajan henkeä.

Venäläisessä kirkkomusiikissa yksiääninen bysanttilaisvaikutteinen perinne katkesi 1600-luvulla ja tilalle tuli länsimaisvaikutteinen moniääninen ja sentimentaalinen musiikki. Vuoden 1654 Itä-Ukrainan ja Moskovan valtakunnan poliittisen liiton jälkeen Moskovaan muutti runsaasti ukrainalaisia laulajia, ja nämä toivat mukanaan läntisen moniäänisen kirkkolaulun. Protestanttinen koraali kotiutui Venäjälle niin ikään 1600-luvun puolivälissä. Myös tämä vaikutus tuli puolalais-liettualaisilta.

Uusi moniääninen kirkkolaulu levisi ja vakiintui nopeasti Venäjälle. Se aloitti venäläisen kirkkolaulun maallistumisen. Kirkkolaulua ei enää ymmärretty ortodoksisen jumalanpalveluksen muotona, vaan musiikkina, joka toimii kultin kaunistuksena ja säestyksenä. Se nähtiin tarpeellisena jopa uskovien viihdyttämiseksi kirkossa. Kirkkolaulu alettiin ymmärtää pelkästään musiikkina, jossa sana menetti voimansa ja tehtävänsä. Se alistettiin musiikille.

Yhteiskunnan maallistuminen laajeni kirkon elämään. Kirkkorakennuksen ja myös kirkon elämän täytti ulkoinen seremonialismi. Kirkon elämässä ei ollut sijaa ihmisen sairauden, kärsimyksen ja tuskan terapeuttiseen kohtaamiseen. Kirkollinen elämä maallistui.

Venäjällä 1700-luku alkoi tsaari Pietari Suuren pyrkimyksillä istuttaa reformaatio Venäjän kirkkoon. Katariina Suuren aikana (1762-1796) puolestaan uudistuksia hahmoteltiin valistusajan hengessä.

Pietari Suuri siirsi luostarien hallinnon maallikkoviranomaisten hoidettavaksi. Kaikesta valtion harjoittamasta luostarielämän kaventamisesta huolimatta 1700-luku päättyi Venäjällä luostarielämän elpymiseen ja syvenemiseen. Erityisesti arkkimandriitta Paisi Velitškovskin (k. 1794) elämäntyö vahvisti slaavilaisen hengellisyyden paluutta bysanttilaisiin isiin.

Paisi opiskeli Kiovan hengellisessä akatemiassa, mutta jätti akatemian koska hän ei hyväksynyt opetuksen skolastisuutta ja elämänvierautta. Hän nuhteli akatemian rehtoria siitä, kuinka vähän Kiovan hengellisessä akatemiassa luettiin bysanttilaisten isien teoksia.

Paisi löysi Bysantin teologian elämän pyhyyteen kannustavat lähteet Athos-vuorelta. Ortodoksinen teologia saattoi palauttaa riippumattomuutensa läntisistä pseudoskolastisista vaikutteista ainoastaan palaamalla hengellisesti patristisiin lähteisiin ja perusteisiin.

Pyhittäjä Paisin hengellinen uudistustyö perustui hänen uudelleen löytämiin bysanttilaisten askeetti-isien kirjoituksiin, munkkielämän perusteoksiin kuten Filokaliaan. Hän käänsi näitä teoksia kirkkoslaaviksi. Häntä voidaan perustellusti kutsua Moldavian, Valakian ja Venäjän luostareiden hengellisen elämän uudistajaksi.

Pyhittäjä Paisi Velitskovski kokosi Moldoviassa ympärilleen kääntäjiä ja hän lähetti nuoria opiskelijoita Bukarestiin oppimaan kreikkaa. Hänen ohjauksessaan Niametsin luostarista muodostui suuri kirjallinen keskus.

Pyhittäjä Paisi ei ollut omaperäinen ajattelija. Hän oli kääntäjä. Silti Paisilla on näkyvä asema venäläisen hengellisen kulttuurin historiassa.

Professori Florovski vertaa pyhittäjää arkkipiispa Feofaniin. Arkkipiispa Feofan kannatti uutta, tulevaisuutta ja edistystä. Paisi puolestaan ortodoksisen kirkon traditiota, mutta juuri hän oli profeetta ja edelläkävijä, ei Feofan. Paluu pyhien isien terapeuttisen teologian lähteille avasi uusia teitä ja uuden teologisen horisontin.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Florovsky, Georges,
  • 1975, Aspects of Church History. Belmont.
  • 1979, Ways of Russian Theology. Part One. Belmont.
• Gardner, Johann von, 1987, Gesang der russisch-orthodoxen Kirche. Band II: Zweite Epoche (Mitte des 17. Jahrhunderts bis 1918). Wiesbaden.
• Hakkarainen, Jarmo.
  • 1983, Ortodoksisuus ja yhteiskunta. Pieksämäki.
  • 1996, Venäjän kirkon tiet. Johdatus Venäjän ortodoksisen kirkon historiaan. Joensuu.
  • 2004, Bysantin kulttuuriperintöä ja läntisiä vaikutteita. Joensuu.
• Pospielovsky, Dimitry, 1998, The Orthodox Church in the History of Russia. Crestwood.
• Smirnova, Engelina S., 1997, Simon Ushakov - “Historicism” and “Byzantinism”. On the interpretation of Russian Paintings from the second Half of the Seventeeth Century. - Religion and Culture in Early Modern Russia and Ukraine. Edited by Samuel H. Baron and Nancy Shields Kollman. Illinois.
• Strakhov, Olga B., 1998, The Byzantine Culture in Muscovite Rus’. The Case of Evfimii Chudovskii (1620-1705). Köln.