Katumus on kirkon tie (opetuspuhe)

Suomen ortodoksinen kirkko viettää vuonna 2012 Pyhien Apostolien paastoa 4.6. -28.6. Ortodoksiseen paastoon liittyy kiinteästi katumuksen maailma. Kirkon hengen mukainen katumus tarkoittaa ihmisen sisäisen elämän muutosta. Kirkon uskollisen jäsenen elämä on taistelua ja kaidan tien kulkemista. Siksi monet ihmiset vierastavat Kirkon elämää ja kokevat sen vastenmieliseksi.

Kirkon hengen mukainen katumus merkitsee kuolemaa ja elämää, kuolemista synnille, mutta myös uuden elämän vastaanottamista Jumalalta. Katumusta merkitsevä kreikkalainen sana metanoia tarkoittaa mielenmuutosta, ihmiselämän olemuksellista muutosta.

Pyhä Johannes Krysostomos (k.407) opettaa, kuinka meidän tulee tässä elämässä omistautua katumukselle ja katumuksen kyynelille. Hänen mukaansa meidän tulee katua joka hetki. Krysostomos opettaa:

'Tulee hetki, jolloin tämän maailman teatteri hajoaa. Ei se ole syy taistella. Elämän mentyä ei voi käydä kauppaa, tämän maailman teatterin hajoamisen jälkeen ei voi saada seppelettä. Nyt on katumuksen aika, silloin on tuomion aika. Nyt on taistelujen aika, silloin on seppeleiden aika. Olemme eläneet hekumallisesti, eläkäämme hyveissäkin. Olemme olleet välinpitämättömiä, eläkäämme katumuksessakin.

Kirkkoisä saarnaa väsymättömästi synnin tekojen haavoista ja katumuksen lääkkeestä. Hän varoittaa Kirkon jäseniä välinpitämättömyydestä ja epätoivosta, koska ne ovat Kirkon elämän pahimmat viholliset.

Ympäröivä suomalainen yhteiskunta vaikenee Kirkon elämän arvoista. Tieteen ja teknologian kehitys on vaikuttanut myös ihmisten uskonnollisiin näkemyksiin. Tieteellisen totuuden luonne ei ole olemuksellinen, vaan toiminnallinen. Tiede etsii osittaistotuuksia, jotka muka helpottavat ihmisiä selittämään, käyttämään ja hallitsemaan maailmaa.

Kristillisen yhteiskunnan maallistuminen teki jo 300-luvulla kristillisyydestä avoimen humanistiselle ja muille elämänfilosofioille, jotka hämärsivät kristittyjen käsityksen synnistä ja katumuksesta. Kirkon opetuksessa synti tarkoittaa eroa Jumalasta ja Hänen Elämästään. Kristityt korvasivat usein tämän kirkollinen käsityksen moralisoinnilla ja ulkoisten rituaalien korostamisella: synti alkoi merkitä samaa kuin vakiintuneiden sääntöjen rikkominen.

Kirkon opetukseen kuuluu aina kutsumus arvioida rakentavan kriittisesti maallista filosofiaa ja kulttuuria. Kirkon jäsenten tulee taistella maailman epäjumalia vastaan. Näitä epäjumalia ovat esimerkiksi

• menestys,
• aineellinen hyvinvointi,
• turvallisuus ja
• raha.

Kirkon jumalanpalveluselämän tavoitteena on herättää meissä katumuksen henki. Se ei tarkoita ensisijaisesti yksittäisten syntien pohdiskelua, vaan koko elämän tutkistelua. On kolme seikkaa, jotka rohkaisevat meitä hyvään:

1. luontaiset hyvät vaistot,
2. pyhät enkelivoimat ja
3. hyvään suuntautunut tahto.

Kirkon uskollinen jäsen ammentaa Jumalan Viisautta näistä lähteistä:

• Jumalan pyhistä käskyistä,
• Kirkon puhtaasta opista ja
• uskosta.

Pyhittäjä Maksimos Tunnustajan (k. 662) mukaan ihmisen kilvoittelu sitoutuu Jumalan Elämästä kasvavaan suureen myönteisyyteen. Joka rakastaa Jumalaa, rakastaa jokaista ihmistä niin kuin itseään, vaikka kärsiinkin niiden himoista, jotka eivät ole vielä puhdistuneet. Hän ei haali itselleen omaisuutta, vaan toimii Jumalan taloudenhoitajana ja jakaa omastaan kaikille puutteenalaisille. Joka rakastaa Kristusta, pyrkii elämässään kaikin hyvin tavoin seuraamaan Häntä.

Mitä enemmän ihminen unohtaa Jumalan, sitä enemmän hän uppoaa omaan himolliseen maailmaansa. Hänestä tulee itselleen muukalainen. Hän kieltäytyy elämästä Jumalan kuvana ja Hänen Valtakuntansa kansalaisena. Hänen maailmaansa ruokkii vatsanpalvonnan, rahanhimon ja turhamaisuuden ajatukset.

Ortodoksisen askeesin hengellinen kurinalaisuus koskee jokaista Kirkon jäsentä. Jokaisen Kirkon jäsenen kutsumuksena on elää toisin kuin ympäröivä maailma. Kirkon jäsenten tulee löytää uudelleen todellinen elämän merkitys, sillä nykyinen elämämme on vääristynyttä, vastuutonta, kurjaa ja rumaa.

Kirkon menestymistä mitataan usein jumalanpalveluksiin osallistuvien lukumäärällä, talouden vauraudella ja seurakuntatoiminnan moninaisuudella. Onko tässä kaikessa enää sijaa Kirkon korostamalle katumukselle? Tosiasiassa katumus on usein kadonnut kirkollisesta opetuksesta ja elämästä. Silti apostolisen ja katolisen kirkon opetukseen ja kasvatukseen kuuluu erottamattomasti profeetallinen elementti, kutsu tarkastella kaikkea maailmassa Kristuksen näkökulmasta.

Kirkon askeettien korostamat katumuksen kyyneleet kertovat myös ihmisen kotiinpaluusta ja Pääsiäisen ilosta. Katumus tulee todelliseksi ihmisessä kirkkoyhteisön sisällä. Ortodoksisen kirkon tehtävä on hoitaa ihmisiä yhteisöllisesti. Bysantin Kirkon rikas teologinen traditio kuvastaa yhteisöllistä huolenpitoa ja vastuuta ihmisestä. Kirkko on sairaala.

Bysanttilaiset isät käsittelevät monipuolisesti ihmiselämän tervehdyttämistä ja eheyttämistä. Todellinen usko tarkoittaa ihmisen sitoutumista Kirkon opetukseen ja elämään. Pyhittäjä Maksimos Tunnustaja (k. 662) opettaa: Jumalaa ei kirkasta itsessään se joka vain suullaan ylistää Jumalaa, vaan se joka Jumalan tähden kestää vaivoja ja kärsimyksiä saavuttaakseen hyveen.

Pyhät isät opettavat elämällään, että Kirkon ilo kasvaa pitkästä, hengellisesti muuttavasta pyhiinvaelluksesta. Pyhiinvaellus tarkoittaa kilvoittelijan elämässä olemuksellista ja tuskallista matkaa kohti Jumalaa. Kukaan ei voi saavuttaa tätä iloa ilman Jumalan tahdon mukaista kilvoittelua.

Ortodoksisen kirkon pyhyys ja pyhyyden kehittyminen ihmisessä kasvaa Kristuksen ylösnousemuksesta. Kirkko näkee katumuksen puhdistava salaisuutena, jonka avulla ihmisen laiska ja huoleton sielu herätetään valvovaksi. Ortodoksisen kirkon hengellisen terapian päämääränä on yhdistää ihmiset Jumalan kanssa.

Ensimmäiseksi ihmisen tulee nähdä sielun tilansa ennen kuin hän voi aloittaa yhdessä Jumalan kanssa tien eheytymiseen. Syntien näkeminen on vaikeaa ja tuskallista. Siksi se vaatii ihmiseltä jatkuvaa työtä. Himoista parantaminen edellyttää hengellistä rohkeutta ja koko elämän kestävää taistelua.

Kirkon askeettista elämää ei ole ilman kärsimyksiä, kipuja ja menetyksiä. Katumus vaatii kärsivällisyyttä. Hyveen tielle kuuluvat vaivat ja vastukset. Ihminen ei voi saavuttaa ilman nöyryyttä ja kärsivällisyyttä mitään hyvettä tai täyttää ainuttakaan Jumalan käskyä. Kärsivällisyys opettaa ihmistä vaivannäköön ja kestämään ulkoapäin pidättyväisyyttä vastaan suuntautuneet kiusaukset.

Ortodoksinen kirkko ei ole paikalleen pysähtynyt ja ihmisen moninaisia ongelmia välttelevä kultillinen ghetto, vaan yhteisessä eukaristiassa palveleva yhteisö. Ortodoksinen liturgisuus on toisesta ihmisestä välittävää kasvamista ja kasvattamista. Kirkossa ei ole maagista pyhyyttä. Kirkon jumalanpalveluksen voima kasvaa Pyhässä Hengessä kuoleman ja ylösnousseen Kristuksen hoitavasta läsnäolosta.

Kirkko on Kristuksen Ruumis, joka ei rakennu ihmisajatuksille. Maallistunutta kirkkoa hallitsevat ihmisajatukset ja käsitteelliset ideat. Apostolinen ja katolinen Kirkko merkitsee lääkitsemistä ja kirurgiaa. Ortodoksinen elämä edellyttää meiltä osallistumista Kirkon uskon salaisuudesta. Ortodoksinen usko ja traditio merkitsee samaa. Kyse ei ole Kirkon jäsenen emotionaalisesta elämänasenteesta, hienoista sanoista ja estetiikasta, vaan ihmisen terapeuttisesta hoitamisesta Kristuksessa.

Ortodoksinen katumus kasvaa syvimmältään pyhästä kasteesta ja merkitsee ihmisen paluuta Jumalan yhteyteen. Kirkon suuri kasteopettaja pyhä Kyrillos Jerusalemilainen (k. 386) opettaa:

Jätä kaikkinainen irstaus, älä palvele vatsaasi, äly käänny nautintoihin ja asetu kaikenlaisen rahanhimon ja koronkiskonnan yläpuolelle. Varjele kaikin tavoin sieluasi, paastolla, rukouksella, armeliaisuuden teoilla ja jumalallisten sanojen lukemisella, niin että voit elettyäsi tämän lihassa elettävän ajan siveyteen ja jumalallisiin dogmeihin liittyneenä nauttia peson tuottamasta pelastuksesta.

Isä Jarmo Hakkarainen