Jumalan rakkaus on läsnä olevaa (opetuspuhe)

Aikamme ihmisen todellisuutta on ulkoinen toiminta ja kouriintuntuvat asiat: raha, yhteiskunnallinen asema ja menestys. Hänen paikkansa on kirkossa usein tyhjä.

Minävaurioinen ihminen

Länsimainen yhteiskunta kantaa huolta ihmisen omaisuudesta, mutta ei ihmisen persoonasta, hänen hengellisestä hyvinvoinnistaan. Ihmiselle on luonteenomaista, että hän omistaa ja käyttää monia asioita, mutta on ihmisenä vähän. Ihmisen elämismaailma on rajattu niin ahtaaksi, että hänen vapautensa typistyy itsekkääksi antautumiseksi ulkoisen aseman ja hyvinvoinnin symboleille, joita hänelle tarjoavat aineellinen omistaminen ja kuluttaminen.

Nykyajan elämä ja työelämä suurine vaatimuksineen suosivat tutkijoiden mukaan sosiaalisuutta, jota aiemmin on kuvattu minävaurioisuutena. Tällaisia ilmentymiä ovat pinnallinen sopeutuminen, lyhytjänteisyys, ailahtelevaisuus, huomion saamisen tarve, lähimmäisen esineellistäminen ja hyväksi käyttäminen.

Läheisistäkin ihmissuhteista puuttuu aito lämpö ja kyky empatiaan, sillä läheisetkin ihmissuhteet eivät perustu kiintymykseen vaan siihen että ihminen hyötyy niistä jotakin. Minävaurioinen ihminen on suhteessa kanssaihmisiin peluri ja manipuloija. Näitä manipuloivia ihmisiä ovat myös uskonnolliset ryhmät tulvillaan.

Nykyinen ajanhenki toisaalta lisää minävaurion synnyn mahdollisuutta, toisaalta piilottaa minävaurion suosimalla siihen liittyvää toimintatapaa. Minävaurioisuuden tunnistaminen on mukaan vaikeaa, koska se ei esiinny älyllisinä ongelmina, vaan sosiaalisessa käyttäytymisessä.

Liisa Keltikangas-Järvisen mukaan minävaurioiselta ihmiseltä puuttuu itsetutunto ja itseluottamus lähes kokonaan, koska hän ei ole saanut lapsena kaipaamansa rakkautta ja hoivaa. Minävaurioinen ihminen on äärimmäisen herkkä ja loukkaantuu kaikesta.

Minävaurioinen ihminen elää rakkaudettomuutensa kahleissa. Maallistunut kirkollinen elämä tarjoaa mainion toimintakanavan minävaurioiselle ihmiselle. Ortodoksisen kirkon pastoraalisen työn vähätteleminen ja vesittäminen antaa lisää kasvutilaa minävaurioisille ihmisille.

Ortodoksinen kirkko ei ole museo eikä getto. Kirkko koostuu papistosta ja maallikoista, joita kutsutaan toimimaan yhdessä Jumalan valtakunnan hyväksi. Anteeksiantamus edellyttää ihmisiltä nöyryyttä ja katumusta. Mutta missä sitä tapaa ns. modernin kirkon elämässä?

Niin kauan kuin ihminen ei ole rehellinen oman elämänsä suhteen, hän estää hengellisen diagnoosin tekemisen ja parantumisen aloittamisen. Pyhä Johannes Siinailainen (k. 600) opettaa:

“Sävyisien sydämessä Herra lepää, mutta kuohuva sielu on paholaisen asuinpaikka. Sävyisät saavat periä maan tai oikeastaan hallita sitä, mutta vihaan taipuvat karkotetaan maastansa”.

Liturgia lähimmäisen kohtaamisena

Ortodoksinen elämä kasvattaa Jumalan ja lähimmäisen tuntemiseen. Ortodoksinen elämä merkitsee Jumalan ja lähimmäisen rakastamista. Ehtoollisuhrin kantaminen vaatii Kirkon jäseniltä sisäistä uudistumista toteutuakseen heidän elämässään eukaristiana, elävänä, pyhänä ja mieluisana uhrina Jumalalle. Eukaristinen liturgia on Jumalan tarjoaman elämän esikuva ja luova lähde.

Pyhä Isämme Johannes Krysostomos (k. 407) korosti opetuksissaan, että Kirkon pyhät mysteeriot ilmaisevat Jumalan rakkauden ja armeliaisuuden ihmisiä kohtaan. Kirkon yhteisöllinen mieli edellyttää, että jokaista Kirkon jäsentä kohdellaan kanssaihmisenä.

Bysanttilainen ortodoksia hylkää uskon, jossa eivät toteudu armeliaisuus ja lähimmäisen kohtaaminen. Krysostomoksen mukaan Kristus elää yhä ihmisten keskuudessa: Hän näkee nälkää, Hän kulkee maailmassa asunnottomana ja muukalaisena. Pyhän Johannes opettaa, ettei kirkkoja tule kaunistaa, kun ihmiset samanaikaisesti näkevät nälkää. Armeliaisuuden osoittaminen lähimmäiselle on Jumalalle mieluisa uhri. Hyvän tekeminen lähimmäiselle on tie Jumalan valtakuntaan.

Jumalanpalvelus - Kirkon elämän keskus

Jumalanpalvelus on Kirkon elämän keskus. Kirkon kaikki muut toiminnot: opettaminen, pastoraalinen huolenpito, lähimmäisrakkaus ilmaisevat Kirkon yhteisöllistä jumalanpalveluselämää.

Professori Nikolai Afanasiev (k. 1966) kirjoitti vuosikymmeniä sitten:

“Ortodoksisen liturgisen elämämme perusheikkous on siinä, että me kiinnitämme suurta huomiota jumalanpalvelusten yksityiskohtiin emmekä liturgisten palvelustemme olemukseen. Siksi päämääränämme ei ole niinkään tehdä muutoksia liturgiseen elämään, vaan pikemmin oppia havaitsemaan eukaristian suurenmoinen luonne”.

Liturgisen elämän syventämisessä on olennaista jumalanpalveluksiin osallistuvien ihmisten elämäntavan ja asenteiden muuttaminen. Ritualismi ja muotouskollisuus on vaaraksi Kirkon jumalanpalvelukselle. Ritualistit ja jumalanpalveluksen “ammattimaiset suorittajat” kieltävät Kirkon ja elämän terapeuttisen yhteyden eli jumalanpalveluksen tehtävän ihmiselämän uudistavana ja muuttavana voimana.

Liturginen opettaminen ja Bysantin suurenmoinen jumalanpalvelusten teologinen selitys tukehtuu kaikenlaiseen jumalanpalvelusten symboliseen ja allegoriseen tulkintaan, josta kasvaa myös venäläisvaikutteisen liturgisen hurskautemme kapeus ja yksipuolisuus. Bysanttilaisessa traditiossa Kirkko ja sen jumalanpalveluselämä ei ollut kouluteologian tavoin määrittelyn kohde, vaan uuden elämän luova kokemus.

Pyhä Johannes Krysostomos korosti usein opetuksessaan Kirkon eukaristisen yhteisön laadullista luonnetta. Kirkko on esipaimenelle paikka, jossa ihmisten pelastuminen tulee todelliseksi. Apostolinen ja katolinen kirkko on “hengellinen sairaala”, jossa uskoville palautetaan heidän alkuperäinen kunniansa eli Jumalan antamat kirkollisen elämän suurenmoiset mahdollisuudet. Pyhä Johannes opettaa:

“Älä luovu Kirkosta, sillä ei ole mitään väkevämpää kuin Kirkko. Kirkko on toivosi, Kirkko on pelastuksesi ja turvapaikkasi”.

Kirkon sakramentaalinen elämä perustuu luomattoman Jumalan ja luodun ihmisen elävään ykseyteen. Eukaristinen uhri asettuu yksilön tai yhteisön itsekkäitä hankkeita vastaan. Eukaristia tuomitsee henkilökohtaisen ja yhteisöllisen elämän, jossa ei toteudu vapaa ja vapaaksi tekevä Jumalan rakkaus ja huolenpito.

Kirkon rakkaus edellyttää ihmisiltä aktiivista läsnäoloa. Jumalan rakkaus on läsnä olevaa. Eukaristinen liturgia on esirukousta, veljellistä rakkautta ja avunantoa.

Ortodoksinen teologia on hengellisen parantumisen tiedettä

Hengellinen kasvaminen edellyttää ihmiseltä Jumalan rakkauden vastaanottamista, joka tarkoittaa Jumalan ja ihmisen syvää kohtaamista. Ihminen on hengellinen olento ainoastaan Jumalan kuvana. Ihminen on Kirkon mielen mukainen ihmispersoona siinä määrin, kun hän luo Jumalan rakkaudessa suhteen Luojaansa ja lähimmäisiinsä. Siinä on bysanttilaisen teologian syvin opetus. Bysanttilaisessa perinteessä Kirkon jumalanpalvelusta ei erotettu teologiasta eikä teologiasta tehty rationaalista tiedettä.

Bysanttilainen teologia on luonteeltaan terapeuttista Jumalan ja ihmisen kohtaamista. Pyhä Gregorios Nyssalainen (k. 394) opettaa uskon ja uskon mukaisen elämän erottamattomasta suhteesta. Hänen mukaansa Kirkon dogmaattinen ja eettinen opetus ohjaa ihmisiä hyveiden maailmaan. Kirkon jäsenten tulee suojella ortodoksista uskoa, mutta myös ortodoksista elämää.

Aikamme moraaliopettajat markkinoivat elämää ilman ristiä. He haluavat muuttaa ihmisten elämää kevyen etiikan mukaiseksi. He kehottavat ihmisiä nauttimaan vapaasta elämästä ilman rajoituksia. He torjuvat elämässään Kirkon tarjoaman askeesin ja elämänmuutoksen.

Ortodoksiset isät tähdentävät synnin luonnetta sairautena. Pyhät isät puhuvat ihmismielen terapiasta eli vapauttamisesta saatanan orjuudesta. Ihmismielen parantumisen ensimmäinen ehto on oikea usko, sillä vääristynyt usko estää kaiken parantumisen. Ihminen voi parantua vain, jos hän ensin tunnustaa oman sairautensa ja haluaa parantua siitä.

Ortodoksinen teologia on hengellisen parantumisen tiedettä. Ihmisen parantuminen Kristuksessa tarkoittaa mielen, sydämen ja ajatusten parantamista. Himojen parantuminen vaatii ihmiselämän kestävän askeesin.

Maailmassa käydään taistelua ihmisten sieluista. Kirkon jäseninä meillä on näinä maailmallisuuden aikoina vastassa voimakas synkretismin, relativismin ja subjektivismin aalto. Meidän tulee tarkkaavaisesti ja lujasti tuoda julki Kristuksen totuus, sillä jumalattomuus leviää kaikkialla ja siihen sisältyy runsaasti himoja, intohimoja ja sokeita ja pahansuopia pyrkimyksiä.

Pyhien isien mukaan uskovan persoonallinen elämä on kirkollisen lähetystyön tärkein keino. Aikamme ortodoksisuuden tragedia kätkeytyy hengellisen elämän sairauteen, joka koskee niin papistoa kuin maallikoitakin. Hengellisen elämän sairaus ilmenee kaikenlaisena itsekkyytenä, piittaamattomuutena ja julmuutena.

Tässä sekavassa tilanteessa ortodoksista terapeuttista teologiaa kutsutaan eheyttäjäksi. Langenneessa maailmassa bysanttilainen terapeuttinen teologia todistaa Kristuksesta hengellisenä lääkärinä ja parantajana.

Isä Jarmo Hakkarainen