Ortodoksinen luostarielämä on evankeliumin mukaista elämää (opetuspuhe)

Lintulan luostari on toinen Suoessa olevista virallisista ortodoksisita luostareista
(Kuva © Ortodoksi.net/HAP)

Perinteinen ortodoksinen luostarihengellisyys ilmaisee näkyvästi sen, mitä ihmisen ja hänen elämänsä tulisi olla. Se ilmaisee kristillisen ihmiskäsityksen ja elämäntavan. Luostarielämä rakentuu Kirkon syvälle askeettiselle kokemukselle. Kristillisen luostarikilvoituksen lähteenä on Jumalan janoaminen, joka ohjaa kilvoittelijan luopumaan kaikista muista asioista. Askeetti pyrkii saavuttamaan sielunsa syvyyden Jumalassa.

Luostarielämä on evankeliumin mukaista elämää

Ortodoksisen hengen mukainen askeetti pyrkii palauttamaan maailmaan Jumalan elämän kauneuden, jonka ihminen kadotti syntiinlankeemuksessa. Synti tarkoittaa ihmiselämässä sairautta, mutta askeetin terapeuttinen matka Jumalan yhteyteen merkitsee Luojan ihmiselle antaman vapaan tahdon mukaista elämää. Jumala loi ihmisen iankaikkista elämää varten, mutta synti ajoi ihmisen hengelliseen sairauteen ja kuolemaan.

Aadamin ja Eevan alkuperäinen paratiisillinen tila merkitsi olennaisesti kokemusta enkelielämästä eli luostarielämää. Vanhan testamentin kuvaus paratiisista ja Pyhien Isien tulkinta tästä kuvauksesta osoittaa, että Aadam ja Eeva elivät luostarielämän mukaisessa puhtaudessa. Munkin tai nunnan kutsumukseen kuuluu elää ”kodittomana”. Kilvoittelija luopuu täysin tämän maailman järjestyksestä ja sosiaalisista siteistä.

Myös Kristuksen opetus kristillisestä elämästä näyttäytyy luostarielämänä. Autuuden lauseet (Matt. 5:3–12) osoittavat selkeästi, että kristillinen elämä on nimenomaan luostarielämää. Autuuden lauseiden aluksi viitataan hengellisesti köyhiin eli ihmisiin, jotka ovat tietoisia synneistään ja himoistaan (Matt. 5:3).

Autuuden lauseiden loppupuolella puhutaan sydämen puhtaudesta, joka tarkoittaa jumalallisen murheen hedelmää ja Jumalan armon kokemusta. Sen lisäksi nostetaan esille rauha, joka on sydämen hedelmää. Inhimillisen hengellisen elämän viimeiseksi asteeksi autuuden lauseet nostavat jumaloitetun ihmisen kokeman vainon ja marttyyriuden.

Autuuden lauseissa on nähtävissä koko kristillinen elämä. Siihen perustuu myös ortodoksisen luostarielämän tie. Luostarikilvoittelija luopuu maallisesta omaisuudesta puhdistaakseen itsensä ja saadakseen kirkastuneen mielen ja rukouksen.

Maallistuneessa länsimaisessa nykyajassa tämä ihanteellisuus tuntuu lähinnä nostalgiselta muistolla. Nykyaikaiset munkit elävät usein niin luostarin sisällä kuin sen ulkopuolellakin kuin ketkä tahansa maailmalliset ihmiset. Heidän elämänsä on täynnä maailmallisuutta, jossa ei ole sijaa askeesille, rukoukselle tai diakonialle. Munkin asu ei tee miehestä munkkia, vaan hänen sisäinen elämänsä. Jos munkilta puuttuu sisäisen elämän etsiminen, hän edustaa luostarikutsumuksen irvikuvaa.

Luostarielämä on evankeliumin mukaista elämää. Se tarkoittaa katumuksen ja Kristuksen käskyjen täyttämisen elämää. Luostarielämä merkitsee pyrkimystä sydämen puhtauteen ja mielen valistumiseen. Se kasvaa Jumalan energioista ja ihmisen yhteistyöstä niiden kanssa.

Luostarielämä on profeetallista ja apostolista elämää. Se on katumuksellista elämää, sydämen puhdistamista ja Kristuksen käskyjen pitämistä. Se ei tarkoita erottautumista Kirkosta, vaan uutta elämää, jonka Kristus toi maailmaan syntyessään ihmiseksi.

Apostolisena aikana kristityt elivät kuin munkit ja sen vuoksi ei ollut tarpeen jättää maailmaa ja matkustaa erityiselle seudulle kilvoittelemaan. Vainojen päätyttyä kristinusko kuitenkin tuli maailmalliseksi ja kadotti profeettojen, apostolien ja marttyyrien kokemuksen. Silloin kristityt, jotka halusivat elää Kristuksen käskyjen mukaisesti, jättivät maailman elääkseen Jumalan tahdon mukaisesti luostarielämää.

Munkit ja nunnat elivät maailmallisen järjestyksen ulkopuolella

Valamon luostari on toinen Suoessa olevista virallisista ortodoksisita luostareista
(Kuva © Ortodoksi.net/HAP)

Luostariliike kehittyi 300-luvun alussa. Sen olennaiset tekijät ovat löydettävissä Kirkon varhaiskauden elämästä. Yksittäiset erakot jättivät kaupunkiympäristön ja valitsivat hengellisen taistelun kristillisen elämän osaksi. Keisari Konstantinoksen tehtyä kristinuskosta sallitun kilvoittelijat pakenivat keisarikunnan jokapäiväistä ”hyvinvointia”. Pyhä Johannes Krysostomos (k. 407) piti perustellusti yhteiskunnan hyvinvointia vaarallisempana kristityille kuin mitään vainoa.

Luostarielämän kehittymiseen Bysantissa liittyy paljon enemmän kuin pelkästään tiukkoja sääntöjä. Kastelupausten mukaisesti jokaisen kristityn kutsumukseen kuuluu hengellinen täydellistyminen. Hengellinen täydellistyminen sisältää kristinuskon olemuksen ja kristityn elämännäyn Jumalasta, maailmasta ja pelastuksesta.

Ortodoksisen kirkon luostarielämän päämäärä on eheyttää kilvoittelija suhteessa Jumalaan ja lähimmäiseen. Tämä kasvaa kilvoittelijan sielun haavojen parantumisesta ja himojen hoitamisesta Kirkon askeettisessa elämässä. Tämä toteutuu pyhässä nöyryydessä, joka on askeetin vapaasta tahdosta kasvavaa rakkauden toimintaa Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan.

Kirkon terapeuttinen teologia kannustaa kilvoittelijoita rakkauteen, diakoniaan ja katumukseen. Ulkokohtaiseen moraaliin rakentuva länsimainen uskonnollisuus puolestaan kehittää auktoriteetin ja voimistaa ihmisten elämässä juridista henkeä.

Saksalainen Martti Luther (k. 1546) ei tuntenut vanhan kirkon luostarielämän ihannetta. Siksi hän irvaili luostarikutsumuksella ja piti sitä ”hirviömäisenä” luonnottomuutena. Lutherin oma munkkeuden ”jälkeinen” elämä kuvasti hirvittävää luonnottomuutta. Hän rikkoi tieten tahtoen munkiksi vihkimyksessään antamansa luostarielämän köyhyyden ja nöyryyden lupauksen.

Jumala loi ihmisen vapaaksi, mikä merkitsee ihmisen mahdollisuutta valita. Ihmistä kutsutaan rakastamaan Jumalaa kaikesta sydämestä. Luostarielämä on tämän rakkauden todeksi elämistä. Olennaista kilvoittelijan elämässä on sydämen puhtaus. Sydämen puhtaus tarkoittaa ajatusten puhtautta. Munkin tai nunnan nöyryys ja köyhyys saa perusteensa evankeliumista. Jumala antoi esimerkin nöyryydestä ja köyhyydestä Kristuksen ihmiseksi syntymisessä. Siinä näkyi Jumalan suunnaton Rakkaus.

Luostarielämä kehittyi ensisijaisesti sosiaalisena liikkeenä. Luostarielämän kieltäymys on ennen muuta maailmallisen järjestelmän kieltämistä, ei niinkään kosmoksen, vaan keisarikunnan tai minkä tahansa poliittisen järjestelmän kieltämistä. Luostarielämän edustajat eivät kieltäytyneet Jumalan luomistyön hedelmistä, vaan ihmisen maailmallisesta ”kaupungista”.

Kirkon luostarikokemuksen kehittymiselle ratkaisevan tärkeä on autiomaa. Kuva autiomaasta Jumalan kohtaamisen paikkana on tuttu jo juutalaisesta perinteestä. 200-luvun lopulta lähtien kristittyihin vaikuttivat voimakkaasti Pyhän Johannes Kastajan ja Kristuksen esimerkit.

Kristillisen luostariliikkeen kehitysvuosina Egyptin ja Palestiinan autiomaa-asukkaat oppivat kilvoitteluelämässään Kirkon eskatologian perusnäkemyksiä. Askeesin käytäntö yhdistyi läheisesti luostariliikkeen ilmiöön. Ortodoksinen askeesi etsi Jumalan kuvan ja kaltaisuuden mukaista ihmisen uudistumista ja eheytymistä. Pyhät kilvoittelijat oppivat, että maailmallisuudelle kuoleminen ja maailmallisen elämän kadottaminen olivat parhaita uuden kristillisen elämän oppitunteja.

Se, että luostarielämän valinneita alkoi olla enemmän juuri 300- luvulla, ei ollut sattumaa. Kilvoittelijat pakenivat yhteiskunnan maallistumisen ongelmaa ja rakensivat keisarillisesta vallasta riippumatonta kristillistä yhteisöä keisarikunnan maallisten rajojen ulkopuolelle. Kirkon autiomaaisät ja -äidit erottautuivat Rooman valtiosta ja vastustivat sekä maallistunutta kirkkoa että ihmisten kasvavaa maailmallisuutta. Keisarillisen vallan alla Kirkon elämä oli täynnä myönnytyksiä. Kristityt korvasivat totuuden usein ulkokohtaisella moralismilla ja ulkoisten uskonnollisten rituaalien toteuttamisella; synti alkoi tarkoittaa samaa kuin vakiintuneiden, sovinnaisten uskonnollisten sääntöjen rikkominen.

Luostarielämä syntyi vastalauseena Kirkon elämän maallistumiselle eli kristittyjen moraalisen ihanteen ja pyhyyteen kasvamisen latistumiselle. Kirkko astui 300-luvun alussa palvelemaan maailmaa, keisarikuntaa ja maallisia arvoja. Milanon julistus (313) antoi kristilliselle kirkolle laillistetun aseman Rooman keisarikunnassa. Tämä asema johti kristittyjä eettisen elämän laiminlyömiseen ja rappioon. Kristus kutsui seuraajiaan elämään maailmassa kuulumatta maailmaan (Joh. 17:13–16). Kristityt erotti maailmasta heidän eettinen elämänsä.

Luostarielämä vastusti maailmassa elävien ihmisten turhamaisuutta. Se kuvasti munkkien ja nunnien kutsumusta elää maailmallisen järjestyksen ulkopuolella. Luostarikilvoituksen valinneet jättivät langenneen maailman sosiaalisen järjestyksen. He kieltäytyivät perheestä, yhteiskunnallisesta asemasta ja jopa kansalaisuudesta. Munkit ja nunnat eivät kuitenkaan pelkästään jättäneet maailmaa, vaan julistavat elämällään toisen maailman eli Jumalan valtakunnan kansalaisuutta.

Hiljaisuus merkitsi kilvoittelijalle rakkauden ensimmäistä velvollisuutta

Askeetit eivät olleet tiedemiehiä, saarnaajia, opettajia eivätkä papiston jäseniä. Heidän taustansa vaihteli. Se oli kuitenkin kaikille kilvoittelijoille yhteistä, että autiomaassa heillä ei ollut omaisuutta, rakastettuja tai lapsia. He olivat Jumalan tähden vapaita. Askeetit eivät olleet tiedemiehiä, saarnaajia, opettajia eivätkä papiston jäseniä. Heidän taustansa vaihteli. Autiomaa oli kilvoittelijoille hengellisen vallankumouksen eli katumuksen seutu. Pyhä Johannes Krysostomos (k. 407) kutsuu autiomaata hiljaisuuden äidiksi.

Autiomaakilvoittelijat opiskelivat pyhää hiljaisuutta oppiakseen tuntemaan elämässään Jumalan Rakkauden. Hiljaisuus merkitsi kilvoittelijalle rakkauden ensimmäistä velvollisuutta, ensimmäistä vaatimusta selviytyä askeettisessa yhteisössä.

Autiomaaisien opetuksessa hiljaisuus merkitsee sielun täyteyttä. Se ei ole tyhjyyttä eikä poissaoloa, vaan kilvoittelijan tietoisuutta Jumalan läsnäolosta. Kilvoittelija valvoo sekä ulkoisesti että sisäisesti.

Pahuuden tyyssija ei ole ihmisen luonnossa, vaan ihmisen sydämessä tai pahojen henkien maailmassa. Luostarikutsumus merkitsi kastelupausten uudelleen korostamista. Kirkon varhaiskaudella ei ollut erityistä luostari-ihannetta. Varhaiskauden munkit osoittivat elämässään yleisen kristillisen ihanteen, joka koski jokaista yksityistä kristittyä.

Kristillisyys on luonteeltaan olennaisesti sosiaalista. Kukaan ei voi elää todellisesti kristittynä yksinään ja erossa lähimmäisestä. Kristillisyys on Kirkko eli yhteisö. Kristityn koko olemassaolo rakentuu sosiaalisuudelle.

Luostariliike ei syntynyt Kirkon kanssa kilpailevaksi ja sitä vastustavaksi liikkeeksi. Kristillisten kilvoittelijoiden ja seurakuntien välillä oli alusta lähtien läheistä yhteistyötä.

Luostariliike ei vastustanut yhteisöllisyyttä. Siinä jatkui varhaiskristillinen elämänasenne. Jopa erakot kuuluivat tavallisesti johonkin laajempaan kilvoittelijoiden joukkoon. Luostariyhteisö oli itsessään Pieni Kirkko. Munkki tai nunna jätti maailman rakentaakseen Jumalan valtakunnan mukaisen yhteisön ja sen mukaisen elämän.

Luostarielämä ei ollut kristillisyydessä mitään uutta. Se kasvoi varhaisen kirkon elämästä ja sen juuret olivat syvästi Uudessa testamentissa. Kristus puhui heistä, ”jotka syntymästään äitinsä kohdusta saakka, ovat avioon kelpaamattomia” (Matt. 19:12). Apostoli Paavali puolestaan suositteli naimattomuutta voimakkaasti kristityille (1. Kor. 7:29–34).

Kristus esitti seuraajilleen, että heidän tulisi elää köyhyydessä (Matt. 19:21). Kristuksen eskatologiset opetukset johtivat monia hylkäämään materialistisen maailman. Nöyryys on niin ikään syvästi raamatullinen hyve.

Luostarilaitos merkitsi selkeää reaktiota kirkon maallistumista vastaan, mutta myös pakanallisen kreikkalaisen sivistyksen saaneita älymystön edustajia vastaan. Alusta lähtien luostarilaitos menestyi. Se levisi kaikkialle Lähi-itään. Näyttää ilmeiseltä, että luostarielämän vanhinta kerrostumaa oli syyrialainen luostarielämä.

Luostarielämä pyrki toteuttamaan velvoitteet, jotka jokainen kristitty ottaa vastaan kasteessa. Munkkien askeettinen elämä ei siis ole mitään erityistä tai ylimääräistä, vaan sen kristillisen kutsumuksen toteuttamista, jonka tulisi olla yhteistä kaikille kristityille. Luostarilaitoksen ensimmäisillä vuosisadoilla luostarielämää pidettiin toisena kasteena, jonka merkitys perustui pyhän kasteen velvoittavaan esikuvaan.

Tämä käsitys luostarielämästä toisena kasteena hämärtyi pahoin jo bysanttilaisena aikana, mutta erityisesti myöhemmin Venäjällä. Ihmisen sisäisen elämän kehittämisen korvasivat usein ulkoiset liturgiset rituaalit ja säännöt.

Pyhittäjä Nil Sorski (k.1508) vastusti juuri tätä oman aikansa venäläisen hurskauselämän ulkokohtaisuutta. Hän opetti, että kilvoittelijan tulee pitäytyä ”sisäiseen hengelliseen toimintaan”. Siksi pyhittäjän mukaan kilvoittelijan tulee käydä ajatuksissaan sotaa, jotta Kristus valaisisi hänen sydämensä ja karkottaisi siitä pois pahat henget.

Nilin keskeinen opetuksellinen asenne hesykasmiin eli pyhän hiljaisuuden terapeuttiseen teologiaan perustuu pyhittäjä Johannes Siinailaisen opetukseen. Hesykasmi merkitsee ortodoksisen hengellisen elämän käytäntöä, jossa kilvoittelija ankarasti ajatuksia valvomalla (kreik. nepsis) saavuttaa sielun ja ruumiin pyhän hiljaisuuden (kreik. hesykhia).

Ensimmäinen askel takaisin Jumalan luokse on pyhittäjä Nilin mielestä se, että ihminen irrottautuu kaikesta maallisesta ja vetäytyy yksinäisyyteen. Erämaan yksinäisyydessä munkki kohtaa sisäisen maailmansa demonit. Munkin tulee ensin taistellessaan lakkaamatta himoja vastaan tuhota pahojen ajatusten lähteet.

Kun hän on puhdistanut sydämensä mielikuvista, hän on saavuttanut himottomuuden Tässä himottomuuden tilassaan munkki voi kiinnittää mielensä ja sydämensä Jumalan rakkauden pysyvän läsnäolon kokemiseen.

Munkit elivät pyhittäjä Nil Sorskin mukaan Venäjällä luostareissa, mutta noudattivat silti omaa lihallista tahtoaan ja arvioivat harkitsemattomasti asioita. He toimivat oman tahtonsa ja inhimillisten ajatusten mukaisesti.

Pyhittäjä Nil opettaa, että munkkien tulee elää luostarilupauksensa mukaista elämää. Hyvä munkki on se, joka jättää liikeasiat hallitsijan ja siviiliviranomaisten hoidettavaksi. Hän keskittää kaiken huomionsa sisäiseen taisteluun. Munkki elää ortodoksisen uskon mukaista elämää.

Saatana kuitenkin houkuttaa munkkia unohtamaan kutsumuksensa. Siksi Nilin mukaan munkit ”tukehtuvat” rikkauksiinsa, suunnattomiin maaomaisuuksiinsa ja lukusiin kyliin, joita he omistavat. Kylistä he keräävät ”aarteensa”, jotka teljetään vankkojen lukkojen taakse.

Pyhittäjä Nilin yksinkertainen omistamattomuuden luostari-ihanne jäi kuitenkin Venäjällä tappiolle. Monissa luostareissa ja monilta munkeilta unohtui Nilin opettama bysanttilainen askeettinen elämä notkuvien päivällispöytien ääressä.

1500-luvun alkupuolella eräässä Joosef Volokolamskin (k. 1515) luostarissa käytettiin 51 päivää vuodessa rikkaiden hyväntekijöiden kunniaksi vietettyihin pitoihin. Solovetskin luostarissa vietettiin 191 pitopäivää! Luostareissa valmisteltiin huolellisesti, mitä syötäisiin ja juotaisiin, mitä lajeja ja kuinka paljon.

Pyhä Basileios Suuri määritteli luostarielämälle yhteiskunnallisen palvelutehtävän

Pyhä Basileios Suuri taisteli määrätietoisesti yhteisluostareiden puolesta. Hän vastusti erakkojen vetäytymistä yksinäisyyteen. Kirkkoisän mielestä yhteiselämä on paljon hyödyllisempää kuin erakkona asuminen. Erakko ei voi harjoittaa sellaisia hyveitä kuin nöyryys ja rakkaus.

Erakon elämä on täynnä vaaroja, joista suurin on itsetyytyväisyys. Pyhän Basileioksen korostama sosiaalisuus on apostolisen ja katolisen kirkon hengen mukaista. Huolenpito lähimmäisen hyvinvoinnista eli rakkaus lähimmäistä kohtaan ilmentää sosiaalista vastuuntuntoa. Teologisesti tämä vastuuntunto yhdistyy teologisesti Jumalaan kaiken Luojana ja Hänen Poikansa pelastustyöhön.

Basileioksen sosiaalinen vastuuntunto kasvaa Kirkon varhaiskauden syvästä teologiasta, jossa Jumala on ainoa todellinen Filantropos, ihmistä rakastava Luoja. Ihmisen pyhänä etuoikeutena on samastua askeesissa Jumalan ihmisiä kohtaan osoittamaan pyyteettömään rakkauteen. Pyhän Basileioksen kirjoituksissa Filantropialla on voimakkaasti käytännöllinen merkitys. Se tarkoittaa rakkautta, ystävällisyyttä, pyyteetöntä lähimmäisen huomioon ottamista ja hyviä tekoja.

Toinen 300-luvun merkittävä sosiaalisen kristillisyyden opettaja, pyhä Johannes Krysostomos, käyttää kirjoituksissaan vaihdellen käsitteitä agape ja filantropia. Molemmat kirkkoisät painottavat opetuksissaan, että mikäli filantropia erotetaan oikeudenmukaisuudesta, jäljelle jää vain kristityn sisäiselle elämälle vaarallinen tunteilu.

Pyhä Basileios Suuri (k. 379) määritteli luostariliikkeelle tärkeän kirkollisen ja yhteiskunnallisen palvelutehtävän. Luostarielämän ihanteissa hän korosti rukouselämän ja hengellisen kasvamisen lisäksi työn tekemisen merkitystä. Työn hengellisenä tehtävänä oli ilmaista sosiaalista yhteenkuuluvuutta, palvelemista ja rakkautta.

Kirkkoisä ei nähnyt tarpeelliseksi muodostaa erityistä munkkien ja nunnien ryhmää, joka olisi erottautunut muiden kristittyjen ryhmästä. Hänen mukaansa kaikkien kristittyjen kutsumuksena oli elää askeettisesti, sillä Kristus ei jakanut kutsumiaan ihmisiä täydellisyyttä etsivään valiojoukkoon ja tavallisiin ihmisiin.

Pyhä Basileios kehitti ajatuksen pienistä luostareista, joissa eli 30–40 kilvoittelijaa. Hän havaitsi, että Egyptissä luostarit olivat kooltaan liian suuria. Basileioksen mukaan luostarijohtajan tulee johtaa yhteisöään mieluummin esimerkillä kuin sanoilla. Johtaja tulikin valita aluksi koeajaksi, jotta saataisiin selville, onko hän sopiva tehtävään.

Kesarean arkkipiispa Basileios piti maanviljelystä askeettisen elämän harjoittajille sopivana. Hän hyväksyi myös sellaiset työpajat, joiden tuotteet voitiin myydä kohtuuhintaan. Basileioksen pitkissä säännöissä ei ole erityisiä määräyksiä luostarissa elävien ruokailusta. Erilaisilla ihmisillä oli erilaiset tarpeet, jotka riippuivat kilvoittelijan iästä ja hänen työstään. Basileioksen mukaan munkkien ja nunnien tuli kuitenkin pukeutua luostarielämän mukaiseen asuun.

Basileios määräsi, että munkkien tulee palvella Kirkon ja yhteiskunnan tarpeita ja että filantropia on osa munkkien elämää. Hänelle munkkien keskeistä palvelutehtävää olivat vieraanvaraisuus, myötätunto kärsiviä kohtaan ja sairaiden palveleminen, joiden tulee olla munkkien keskeistä palvelutehtävää. Kristillistä rakkautta ilmaistaan kahdella tavalla: toisaalta ruokkimalla ja vaatettamalla köyhiä ja antamalla heille lääkitystä, ja toisaalta tarjoamalle ihmisille hengellistä lääkitystä liturgisessa elämässä.

Pyhän Basileioksen kirjoituksissa käsite filantropia liitetään rakkauden lähteeseen eli Jumalaan. Basileioksen sosiaalinen tietoisuus yhdistyikin elävästi Kirkon liturgiaan, Pyhään Eukaristiaan ja rukouselämään.

Kirkkoisä rohkaisi munkkeja kilpailemaan kristillisen rakkauden teoissa. Joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta bysanttilainen luostarielämä suhtautuikin sosiaaliseen toimintaan myönteisesti. Munkit kantoivat vastuuta yhteiskunnan köyhistä ja syrjäytetyistä.

Pyhän Basileios Suuren käsitys oikeudenmukaisuudesta ja rauhasta ei ole skolastinen tai juridinen, vaan kokemuksellinen ja olemuksellinen. Oikeudenmukaisuus ja rauha ilmaisevat alkuperäisen kristillisen elämän asenteen. Luostarielämän ja askeesin päämäärä on elämän puhtaus. Se ei tarkoita pelkästään ulkoista naimattomuutta, vaan myös kilvoittelijan ajatusten sisäistä puhtautta.

Pyhän Basileios Suuren mukaan ihminen kasvaa vapaan tahdon oikeassa käyttämisessä Jumalan kaltaisuuteen. Ihmisessä vaikuttava Jumalan kuvan dynamiikka johtaa hänet Jumalan rakkauden yhteyteen.

Kirkkoisä uskoi, että ihminen on sosiaalinen olento. Hän korosti voimallisesti, että luostarielämän tulee johtaa Jumalan yhteisöön, jossa eletään todeksi lähimmäisen rakastaminen. Häneltä bysanttilainen luostariliike peri esikuvan sosiaaliseen työhön ja vähäosaisten auttamiseen omistautumisesta.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Constantelos, Demetrios J.
  • 1991, Byzanntine Philantropy & Social Welfare. 2 nd (Revised) Edition. New Rochelle, New York.
  • 1992, Poverty. Society and Philanthropy in the Late Mediaeval World. New York.

• Florovsky, Georges
  • 1974, Christianity and Culture. Vol. Two in the Collected Works of Georges Florovsky. Belmont.
  • 1975, St. John Chrysostom: The Prophet of Charity. – Aspects of Church History. Volume Four in the Collected Works of Georges Florovsky. Belmont.
• Fouyas, Methodios, 1968, The Social Message of John Chrysostom. Athens.
• Hakkarainen, Jarmo
  • 2004,Bysanttilainen askeesi – Jumalan pyhyyden teologiaa. – Bysantin kulttuuriperintöä ja läntisiä vaikutteita. Ortokirja. Joensuu.
  • 2009, Bysantin terapeuttista Jumalan tuntemisen teologiaa. – Bysantin kirkko ja paavin valtapolitiikan pitkä varjo. Bysanttilaista terapeuttista teologiaa ja latinalaista uskonnollisuutta. Joensuu.
• Hierotheos, metropolitan of Nafpaktos, 1997, Saint Gregory Palamas as a Hagiorite. Translated by Esther Williams. Levadia.
• Johannes Krysostomos, pyhä
  • 1956, John Chrysostom. Commentary on St. John the Apostle and Evangelist. Homilies 1–47. The Fathers of the Church. Vol. 33. Thomas Aquinas Goggin, translator. Washington, D.C.
  • 1960, Commentary on St. John the Apostle and Evangelist. Homilies 48–88. The Fathers of the Church. Vol. 41. Thomas Aquinas Goggin, translator. Washington, D.C.
• Maloney, George A., 1973, Russian Hesychasm. The Spirituality of Nil Sorskij. Mouton& Co., N.V., Publishers, The Hague.
• Rapp, Claudia, 2005, Holy Bishops in Late Antiquity. The Nature of Christian Leadership in an Age of Transition. Berkeley.