Rukous on rakkautta (opetuspuhe)

Pinnallisuus, rauhattomuus ja väkivaltaisuus ovat usein tunnusomaista nykyihmisen elämänasenteelle. Kun taju tuonpuoleisesta todellisuudesta ja pyhyydestä puuttuu, jää jäljelle vain ankara fyysinen, tämän puoleinen työ ja todellisuus. Ihmiselämän mieli ja sisältö muuttuu pikkuasioiden ahdistavaksi kaaokseksi, jota ihminen pakenee toimeliaisuuteen ja tehokkuuteen.

Tajunnan täyttää itsekeskeinen arkitoiminnan rutiini, kunnes fyysinen kuolema päättää tyhjän elämän. Monen ihmisen elämän täyttää viha ja katkeruus.

Hiljaisuudesta tulee pelottava maailma siksi, että se pakottaa ihmisen tarkastelemaan sisintään, tyhjänpäiväistä ja pirstoutunutta minuuttaan.

Mutta on niitäkin, jotka ymmärtävät elämänsä sisältäpäin, Jumalan lahjana, hengellisen kasvun mahdollisuutena, dynaamisena Jumalan ja ihmisen yhteistoimintana koko maailman kirkastumiseksi.

Kun Kristus aloitti pelastuksen evankeliumin julistamisen, Hän kertoi kuulijoilleen, että Jumala rakastaa jokaista ihmistä. Hän nimitti tätä rakastavaa suhdetta Jumalan ja ihmisten välillä Jumalan valtakunnaksi.

Omassa itsessään, ihmiseksi tulemisessaan, Kristus teki ihmisille mahdolliseksi palata Jumalan yhteyteen. Usko ja pelastuminen eivät ole teoreettisen tiedon asioita, ne ilmaisevat ihmisten persoonallista suhdetta Persoonalliseen Jumalaan. Elävä usko tarvitsee ilmaisumuotoja elääkseen ja hengittääkseen. Isien mukaan ei teoreettista uskoa ole olemassakaan. Jumalaa ei voi oppia tuntemaan loogisesti, mutta Häntä voi oppia palvelemaan. Kuka tahansa, joka haluaa kieltää Jumalan läsnäolon, haluaa salaisesti asettaa itsensä Jumalan paikalle. Mutta ihminen on liian pieni, hänestä ei voi tulla Jumalaa.

Kolmiyhteinen persoonallinen Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki, puhuu ihmiselle monin eri tavoin. Niinpä myös ortodoksisessa perinteessä on lukuisia erilaisia rukouksen muotoja. Konstantinopolin patriarkka, pyhittäjä Nikeforos Tunnustaja († 828) kutsuu teologian harjoittamisen rikkautta "teologian melodiaksi". Samalla tavoin me voisimme puhua rukouksen melodiasta. Aivan kuten erilaisista soittimista lähtee jokaisesta ainutlaatuinen ääni ja ne kuitenkin yhdessä muodostavat harmonian, samoin erilaiset rukouskäytännöt edustavat Kirkon rukouksen "yhtä melodiaa".

Jo Kristuksen suuret edeltäjät Aabraham, Jaakob, Mooses ja Daavid elivät rukouksesta. Rukouksessa he löysivät persoonallisen Jumalan ja Hänen mittaamattoman, anteeksiantavan rakkautensa elämän kaikenlaisissa vaikeuksissa. Kristus rukoili säännöllisesti. Hän vietti kokonaisia öitä rukouksessa (Luuk.6:12, Mark.6:46). Erityisesti Hän rukoili viimeisellä ehtoollisella, Getsemanessa ja ristillä (Joh.17:1-25, Luuk.22:39-46, 24:34). Omalla esikuvallaan Hän opetti meille, kuinka ehdottomasti me saamme luottaa Jumalan voimaan ja rakkauteen.

Syvimmillään Kirkon rukouksen melodia on lakkaamattoman sisäisen rukouksen harjoittajan eli hesykastin, dynaamisessa liikkeessä kohti Jumalaa. Se on läsnä hymnissä, jota liturgiassa lauletaan: "Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot, täynnä on taivas ja maa sinun kunniaasi ..."

Rukous on korkein kaikista ihmisen osoittamista elämänilmauksista. Pyhät isät ja äidit ovat tunteneet miten heikkoja he ovat rukouksessa ja miten etäällä Jumalasta, mutta se ei ole estänyt heitä tuntemasta myös Jumalan rakkautta ja huolenpitoa ihmistä kohtaan.

Rukous on ortodoksisen opetuksen mukaan kahdenlaista: persoonallista ja yhteisöllistä. Isien mukaan persoonallisen rukouksen tulisi olla vapaa muodollisuudesta. Isät kutsuvatkin sitä sydämen kieleksi.

Rukous on annettu meille ennen muuta ihmisiä yhdistäväksi tekijäksi. Ortodoksisessa jumalanpalveluksessa ei ole tilaa psykologiselle yksilöllisyydelle. Yksityiset rukousharjoitukset ovat aina valmistautumista yhteisölliseen, liturgiseen rukoukseen. Rukouselämä on mitä läheisimmin Kirkon pyhiin mysteerioihin sidottua, ja vain tällainen rukouksen harjoittaminen tekee mahdolliseksi hengellisen kasvamisen Kristuksen Ruumiin eli Kirkon jäsenyydessä. Rukouksen syvin kohtauspaikka on Pyhä Ehtoollinen ja koko rukouskilvoitus on kasvamista tähän mysteerioon.

Rukous on rakkautta. Mitä enemmän me rakastamme, sitä enemmän rukoilemme. Isät kutsuvatkin rukousta "hengelliseksi hengitykseksi". Rukous on valkeutta pimeydessä ja toivoa epätoivossa. Täydellinen rukous etsii Kristuksen läsnäoloa ja tunnistaa Hänet jokaisessa ihmisessä. Tämä merkitsee sitä, että rukous johtaa välittömästi lähimmäisestä huolehtimiseen.

Ja vielä enemmänkin: kaikki lähimmäisiin kohdistuva palveluksen työ on itsessään rukousta. Pyhä Simeon Tessalonikilainen († 1429) opettaa: "Me sanomme, että rukouksen työ kuuluu enkeleille. Sen vuoksi se on myös Kirkon erityisen huolen aihe. Jokainen muu työ: armeliaisuus, lähimmäisestä huolehtiminen, sairaiden luona käyminen, vangituista huolehtiminen ja muut sen kaltaiset asiat ovat Jumalalle kannettua rukousta. Samoin köyhyys, paastoaminen, kovalla lattialla nukkuminen, rukouskumarrukset ja valvominen ovat uhri Jumalalle."

Kun ortodoksiset isät puhuvat rukouksen sisäisestä rauhasta, he eivät tarkoita toimettomuutta tai puhumattomuutta, vaan ihmisen alkuperäisen avoimuuden löytämistä Jumalassa.

Erityisesti Syyrian kirkon alueella eläneet opettajat kuten pyhä Johannes Krysostomos, näkivät rukouselämän selkeät sosiaaliset yhteydet. Rukous johtaa käytännön kristillisyyteen, lähimmäisen moninaisen hädän ja tuskan kohtaamiseen.

Pyhä Johannes opettaa: "Rukous on sielun puhdistumista, syntiemme anteeksiantamista, lukemattomien siunausten perusta ja lähde, sillä se on keskustelua Jumalan kanssa ja yhdistymistä Kaikkien Herraan. Rukous yhdessä armeliaisuuden kanssa vahvistaa meidät lukemattomilla hyvillä asioilla. Rukouksen kautta sielussa sammuu synnin tuli ja rukous voi antaa meille suuren vapauden."

Yksinkertainen ja vaatimaton elämä on Idän Kirkon suurten opettajien mukaan paras opastaja oikeaan rukouksen henkeen. Pyhä Gregorios Nyssalainen († 394) kirjoittaa: "Elämän yksinkertaisuus näyttää meille tien nöyryyteen, uskon nöyryyteen. Se antaa toivoa oikeudenmukaisuudesta, se johtaa oikeudenmukaiseen palvelemiseen. Rukous on hengellisten hyveiden kuoronjohtaja. Rukouksessa ihmistä vahvistetaan niin, että hän voi olla osallinen niistä hyveistä, joita pyydämme Jumalalta rukouksen mystisen pyhyyden ja hengellisen voiman kautta. Kun otamme matkakumppaniksemme ja tueksemme Pyhän Hengen, Hän sytyttää meissä rakkauden hyvyyttä kohtaan ja sielu alkaa kaivata sitä. Puhtaan rukouksen voima on yksinkertaisuudessa, rakkaudessa, nöyryydessä, voimakkuudessa, pahan puuttumisessa. Jos nämä asiat eivät sisälly rukoukseen, rukous on hyödytöntä. Rukouksen tulee johdattaa meitä oikeudenmukaisuuteen ja oikeisiin päämääriin. Muutoin meillä on vain rukouksen tyhjä nimi ja me olemme kuin tyhmät neitseet, joilla ei ollut öljyä Yljän saapuessa" (Matt.25:1).

Kirkon yhteisöllinen tietoisuus kasvaa eukaristiasta ja rukouselämästä. Ortodoksisen Kirkon rukouselämä on sosiaalisen innoituksen lähde. Jokaisessa liturgiassa rukoillaan matkustavien, uskonsa tähden vainottujen, sairaitten ja kärsivien puolesta. Rukoukset jäsentyvät yhteiskunnalliseen vastuuseen ja toimintaan. Bysanttilaisen kristillisyyden kestävin merkitys on siinä, että sen liturginen rukouselämä innoittaa käyttämään inhimillisiä lahjoja ja kykyjä Jumalan ihmisiä rakastavan armon myötävaikutuksella Kirkon ja yhteiskunnan uudistamiseen.

Suomalaisessa yhteiskunnassa meitä saartavat pimeiden, ahdistavien leegioiden tavoin mielen masennus, passiivisuus, ikävystyminen, eristäytymisen henki ja levottomuus. Ne paljastavat, miten yhteiskunta on materialismissaan kadottanut elämän mielekkyyden, tarkoituksen. Mutta juuri tämän valhetodellisuuden keskelle kuuluu ortodoksinen rukous, sen vaalima lähimmäisistä huolehtiminen ja edesmenneiden muistaminen. Se on ihmiskunnan toivon merkki.

isä Jarmo Hakkarainen