Ortodoksisen ihmiskuvan juhlana (opetuspuhe)
Ortodoksi.netista
Ortodoksinen kirkko on viettänyt vuodesta 843 lähtien suuren ja pyhän paaston ensimmäistä sunnuntaita pyhien ikonien raastajista saadun voiton juhlana. Päivää kutsutaan ortodoksisuuden sunnuntaiksi.
ikoni 1300-1400-luvun vaihteesta
Pyhä keisarinna Theodora Jumalansynnyttäjän vasemmalla puolella. Oikealla Methodios Tunnustaja, Konstantinopolin patriarkka
Kuva: Wikipedia
Pyhien ikonien vastustajat torjuivat Kristuksen todellisen ihmisyyden
Bysanttilainen keisarinna Teodora kutsui koolle Konstantinopoliin kirkolliskokouksen vuonna 843. Kirkolliskokous merkitsi ortodoksian voittoa yli sata vuotta keisarikuntaa vaivanneesta (726-843) pyhien ikonien tuhoajien harhaopista.
Pyhien ikonien vastustajat torjuivat Kristuksen todellisen ihmisyyden. He lankesivat dualismiin eli aineen ja hengen vastakohtaisuuteen. Ikonoklastit pitivät ainetta epäpuhtaana ja halusivat luopua täysin materiasta.
Bysanttilaisen historioitsija Teofaneksen mukaan keisari Leo III (717-741) aloitti vuonna 726 taistelun pyhien ikonien kunnioittajia vastaan. Bysanttilaisten lähteiden mukaan keisari määräsi Kristus-ikonin poistettavaksi keisarillisen hallituspalatsin portin päältä. Leo III oli syntynyt Syyriassa ja että hän sai ilmeisesti pyhien ikonien vastaisia vaikutteita syyrialaisilta monofysiittisiltä piispoilta. Tunnetusti juuri monet syyrialaiset piispat suhtautuivat kielteisesti ikonien käyttöön.
Keisari Leo III esitti vuonna 730 patriarkka Germanokselle vaatimuksen allekirjoittaa pyhien ikonien käytön tuomitseva julistus. Pyhä patriarkka Germanos asettui jyrkästi vastustamaan moista Kirkon hengelliseen elämään ja käytäntöön puuttumista. Keisari erotti Germanoksen virasta. Hänen sijaan patriarkaksi nousi ikonoklasmia myötäillyt Anastasios. Patriarkka Anastasioksen hallintokaudella (730-754) pyhiä ikoneita tuhottiin määrätietoisesti ja niiden kunnioittajia vainottiin avoimesti. Ikoneita kunnioittanut papisto ja kansa elivät alituisessa pelossa. Monet joutuivat kärsimään pyhien ikonien kunnioittamisen takia.
Bysantin kirkko oli luopiopatriarkasta ja hänen myötäilijöistä huolimatta valmistautunut hengellisesti taistelemaan keisarillista painostusta vastaan. Keisari Leon ikonoklastinen kirkkopolitiikka ei onnistunut hävittämään pyhien ikonien kunnioittamista. Hänen poikansa Konstantinos V (741-775) oli isäänsä vielä jyrkempi pyhien ikonien vastustaja. Konstantinos kutsui Hieriaan kirkolliskokouksen (754), jossa pyhien ikonien kunnioitus tuomittiin epäkristillisenä taikauskona. Kirkolliskokouksen päätöksissä hylättiin kaikkinaiset Kristus-ikonit kuten myös Jumalansynnyttäjän ja myös muiden pyhien ikonit. Kirkolliskokous tuomitsi pyhän patriarkka Germanoksen ja pyhän Johannes Damaskolaisen harhaopettajina, jotka rohkenivat puolustaa pyhien ikonien käyttämistä.
Keisari Konstantinos V:n aikaa kuvasti taistelu bysanttilaisia luostarikilvoittelijoita vastaan. Taistelu johti käytännössä monien luostareiden sulkemiseen. Osa luostareista muutettiin sotilaskasarmeiksi. Pyhät luostarit olivat pyhien ikonien kunnioittajien hengellisiä tukikohtia. Luostareiden hengellinen itsenäisyys ja keisarillisen vallan vastustaminen ärsytti keisaria. Keisarin ikonoklastisen politiikan välityksellä purkautui osaltaan myös vastenmielisyys, jota keisarillinen hallinto tunsi eräiden luostareiden aineellista vaurautta kohtaan.
Pyhä ikoni johdattaa uskovia Jumalan maailmaan
Keisarinna Teodora kutsui vuonna 787 koolle ekumeenisen kirkolliskokouksen Nikeaan. Kirkolliskokouksen velvoittavissa päätöksissä todetaan, että pyhien ikonien käyttäminen ja niiden kunnioittaminen on Kirkon uskon totuuden ja raamatullisen perinteen mukaista. Ikonoklastit eli pyhien ikonien ”rikkojat” tuomittiin harhaoppisiksi.
Nikean synodin isät loivat pyhän Johannes Damaskolaisen (k. 750) hengessä teologiset perusteet Bysantin kirkon kuvaperinteen puolustamiselle. Pyhä Johannes painottaa teoksessaan Kolme puhetta ikonien syyttäjiä vastaan, miten kristilliseen perinteeseen on juurtunut syvälle pyhien esineiden ja asioiden kunnioittaminen. Hänen mukaansa pyhät ikonit ovat värien ja muotojen teologiaa, joka opettaa uskovia ja herättää heissä hengellisen askeesin mielen sekä muuttaa ja pyhittää katsojan.
Pyhiä ikoneja kunnioitetaan kumarruksin, ristinmerkein, suudelmin, suitsutuksin ja lukemalla rukouksia niiden edessä. Pyhä ikoni ei ole naturalistinen maalaus, vaan sen tehtävänä on johdattaa uskovia katumuksessa Jumalan maailmaan.
Ilman katumusta (kreik. metanoia) ihminen ei voi kohdata Jumalan pyhyyden maailmaa. Ortodoksisen kirkon elämä on sanan laajassa merkityksessä valmistautumista katumukseen.
Ortodoksisen ihmiskuvan juhla
Pyhä ikoni on erottamaton osa ortodoksista opetusperinnettä. Pyhien Isien kirjoituksissa ikonia verrataan usein evankeliumiin, koska pyhä ikoni on ilosanomaa Kristuksen lihaksitulemisesta, Hänen kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan. Ajallisten murheiden täyttämälle ihmiselle ikoni on Jumalan Rauhan ja Rakkauden saarna.
Liturginen maalaustaide, jumalanpalveluksen esittäminen maalaamalla, kehittyi ennen muuta Bysantin keisarikunnassa, jossa se sai nimen hagiografia eli pyhän kuvaaminen. Muiden kirkon taidemuotojen tavoin pyhän kuvaamisenkaan tarkoituksena ei ole tuottaa iloa lihalliselle näköaistillemme, vaan muuttaa se hengelliseksi aistiksi, jonka avulla voidaan nähdä tämän maailman näkyvissä asioissa Jumalan terapeuttinen maailma.
Bysanttilaisen liturgian kauneus ei ole aistillista vaan hengellistä kauneutta. Kirkon uskolliselle jäsenelle bysanttilainen ikonimaalaus ilmentää hengellistä kauneutta. Bysanttilaisen ikonin erityispiirteet: tyylitellyt vaatteiden poimut, suurennetut silmät, lehtikultataustat tai dramaattiset valkoiset taustat, pitkiksi venähtäneet jäsenet ja käännetyt perspektiivit julistavat Jumalaan päin suuntautumista. Pyhät ikonit ja freskot ovat olemassa herättääkseen muutosta rukoilijan sisäisessä maailmassa.
Pyhällä ikonilla on Kirkossa sama tehtävä kuin evankeliumilla. Pyhä ikoni on visuaalinen evankeliumi. Jumala loi ihmisen kuvansa ja kaltaisuutensa mukaan. Se osoittaa, että ikonin maalaaminen on jumalallinen asia.
Bysanttilainen ikoni, fresko tai mosaiikki todistaa ortodoksisen kirkon terapeuttisesta käytännöstä. Kirkon pyhät kuvat muistuttavat ihmisiä Jumalan pyhittävästä luomattomasta energiasta. Ihmisten aistit pyhitetään pyhien ikonien kautta. Jokaisella Kirkon jäsenellä on mahdollisuus kasvaa elämässään Jumalan eläväksi ikoniksi Kristuksessa.
Valitettavan usein ihmiset näkevät ja tulkitsevat pyhää ikonia länsimaisen taidekäsityksen hengessä pelkästään esteettisenä tai taidehistoriallisena kohteena. Toinen ongelma on pyhien ikonien ainutkertaisuuden hämärtyminen ja niihin kohdistuvan kunnioituksen laimentuminen.
Tähän vaikuttaa osaltaan edellä mainittu asenne pyhiin ikoneihin taideteoksina, joita voidaan asettaa näytteille irrallaan niiden liturgisesta ympäristöstä ja luokitella aikakausittain ja arkistoida teemoittain.
Kolmas ongelma on pyhän ikonimaalauksen hengellisen merkityksen hämärtyminen. Ikonimaalaria koskevista kanonisista säädöksistä välittyy ymmärrys kirkollisen taiteen luojiltaan edellyttämästä elämän puhtaudesta ja hengellisestä näkökyvystä ja ikonien mukaisesta elämästä.
Me ortodoksit vakuuttelemme usein itsellemme, ettei Kirkon usko ole järjestelmä, vaan elämäntapa. Mutta silti me opetamme ortodoksisesta traditiosta kiinnostuneita ikään kuin se olisi järjestelmä.
Ortodoksisen paikalliskirkon opetus on usein irrallista tietoa Kirkon historiasta ilman, että ihmisiä viedään kirkkoon ja ohjataan heitä kokemaan siellä yhteisönä ortodoksinen usko ja identiteetti. Jumalasta puhutaan ilman, että ihmisiä ohjataan rukoilemaan ja kohtaamaan todellisesti Jumala.
Ortodoksisuuden sunnuntai on Kirkon pyhän ikonin ja ortodoksisen ihmiskuvan juhla. Pyhien ikonien tarkoituksena on muistuttaa uskovia Kirkon uskon totuuksista, päämääristä ja arvoista. Pyhät ikonit herättävät heidät seuraamaan hyveissä pyhiä ihmisiä.
Ortodoksikristityt elävät nykyhetkessä entistä enemmän määrällisesti ja laadullisesti ”maailmassa”. Samalla kun kaikenlaista tietoa on saatavilla enemmän kuin kukaan sitä kykenee käsittelemään, aito ihmisten välinen vuorovaikutus on tullut entistä uhanalaisemmaksi. Ehkä Kirkon kasvatustyön haasteellisin tehtävä onkin saada ihmiset elämään kirkkoyhteisössä.
Kirkko on maailmassa Jumalan Valtakunnan ikoni, ja sen tulee muuttaa maailmaa jumalallisen esikuvansa mukaiseksi. Ortodoksien tehtävä on muodostaa eukaristinen rakkauden yhteisö, joka osallistuu Pyhän Kolminaisuuden Rakkauden dynamiikasta.
Kuitenkin ensin meidän on luovuttava paljosta, mikä on tullut langenneelle ihmiselle itsestään selvän ”inhimilliseksi”. Ortodoksisen yhteisön elämä edellyttää askeesia, joka tulee ulottaa ihmisen elämän kaikille alueille. Pyhä ihmiset ovat meille esikuvia ikonin mukaisesta elämästä. Heille Kirkko ja teologia, elämä ja oppi olivat yhtä.
Kirkko on olemassa maailman pelastukseksi, mutta juuri sen vuoksi Kirkon perustusten ja maailman väärien perusteiden välillä vallitsee sotatila. Sitä on kylläkin nykymaailmassa usein vaikea havaita.
Jumalan kieltävä ihminen ei ole lakannut tarvitsemasta ja luomasta itselleen kuvia jäljiteltäviksi ja tarinoita seurattavaksi. Mainonta on tämän päivän populaarikulttuuria: juttuja, balladeja, satuja, vitsejä ja seikkailukertomuksia. Mainokset antavat sijaa ihmisen unelmille, hurjille toiveille ja mahdottomille haluille. Mainonnan mielikuvamaailma on korvannut paljossa ihmisen uskonnon ja sen mukaiset riitit.
Ortodoksinen kirkko kohtaa kasvatustyössään haastavan tehtävän yrittäessään saada ihmiset ymmärtämään, mitä on elää kirkkoyhteisössä Jumalan kansana, mitä on maailma ja mitä on langenneen maailman voittaminen.
Kirkon askeesi ja hengellinen elämä perustuvat ihmisessä itsekkyyden ja vastuuttomuuden voittamiseen. Kirkon Pyhät Isät opettavat ihmisen sisäisen maailman kehittämisestä. He tarkoittavat sillä Jumalan alituista muistamista.
Pyhä askeesi johdattaa kilvoittelijan luottamaan Jumalan rakkauteen ja armeliaisuuteen. Askeesi on Jumalan lahja. Tämä Jumalan suurenmoinen lahja jokaiselle luodulle ihmiselle kuvastuu bysanttilaisessa ikoniteologiassa. Pyhyys merkitsee ihmissielun parantumista Kristuksessa synneistä ja himoista. Bysantin ikonitaide julistaa tätä Kirkon terapeuttista teologiaa. Pyhät ikonit ohjaavat ja opettavat meitä elämään terapeuttisesti Kirkon eukaristisessa yhteisössä.