Ehtoollisen asettaminen (opetuspuhe)

"Sinun salaiseen Ehtoolliseesi osalliseksi tee minut nyt, Jumalan Poika, sillä minä en ilmoita salaisuutta vihollisillesi enkä suutele Sinua kuten Juudas, vaan niin kuin ryöväri tunnustan Sinut: Muista minua, Herra, Sinun valtakunnassasi."

Vietämme tänään Herran Pyhän Ehtoollisen asettamisen juhlaa. Luonnollisesti jokaisessa liturgiassa toistuvat nämä Ehtoolliseen johdattavan rukouksen sanat. Tänään kuitenkin nimenomaisesti elämme todeksi tuon illan salaisia tapahtumia.

Herran Pyhä Ehtoollinen on koko liturgian ja käytännössä koko liturgisen elämän keskipiste. Jokainen Kirkon mysteerioista saa täyttymyksensä juuri Ehtoollisessa. Kristus on itse sanonut, että "Tehkää tämä minun muistokseni; niin usein kun syötte tätä leipää ja juotte tämän maljan, julistatte te minun kuolemaani ja tunnustatte minun ylösnousemiseni”. Ja samoin "Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, pysyy minussa, ja minä pysyn hänessä." (Joh. 6:56).

Miten me sitten ymmärrämme osallistumisen Ehtoolliseen?

Alkukirkon aikana oli itsestäänselvyys, että kaikki osallistuisivat siihen. Olisikin ollut itse asiassa melkeinpä sula mahdottomuus, että joku olisi tullut liturgiaan ja sitten tietoisesti jättänyt osallistumasta Ehtoolliseen.

Asiaa voisi vertauskuvallisesti ajatella siten, että ihminen tulee kutsuille ja istuu katetun ruokapöydän äären, mutta sitten hän ei kuitenkaan syö yhtikäs mitään. Tämä rinnastus ei tietenkään voi lähellekään kuvata sitä, kuinka paljon suuremmasta asiasta Ehtoollisessa on kysymys.

Kirkon elämässäkin ovat painopisteet muuttuneet. Jo 300-luvulta lähtien alkoi yleistyä se, että kaikki eivät osallistuneet Ehtoolliseen. Kysymys oli kaiketi siitä, että asiaan ei suhtauduttu enää tarpeeksi vakavasti. Ja taas toisaalta painotettiin yhä enemmän sitä, että jos siihen ei suhtauduta vakavasti, niin on parempi, että siihen ei osallistuta laisinkaan.

Tämän päivän epistolassa apostoli Paavali sanoo asian seuraavasti: Niin usein kuin te syötte tätä leipää ja juotte tästä maljasta, te siis julistatte Herran kuolemaa, siihen asti kun hän tulee. Niinpä se, joka arvottomalla tavalla syö tätä leipää ja juo Herran maljasta, tekee syntiä Herran ruumista ja verta vastaan. Jokaisen on tutkittava itseään, ennen kuin syö tätä leipää ja juo tästä maljasta. Se, joka syö ja juo ajattelematta, että kysymys on Kristuksen ruumiista, syö ja juo itselleen tuomion." (1.Kor. 11:26-29)

Varmasti toimimme oikein silloin, kun jätämme osallistumatta Ehtoolliseen jos emme ole kerran valmistautuneet siihen. Mutta onko meillä oikeutettuja syitä jättää Ehtoollinen väliin kovin usein? Emmekö siinä tilanteessa kasvata kuilua itsemme ja Kristuksen välille?

Meidän tulisi pohtia, että mikä on se syy, että jätämme Ehtoollisen väliin. Onko kysymys siitä, että emme ole paastonneet ja rukoilleet? Samaan hengenvetoon voisi kysyä, että miksi sitten emme ole näin tehneet? Onko kysymys siitä, että emme omien toimiemme ja tehtäviemme vuoksi voineet tätä toteuttaa, vai onko syy puhtaasti siinä, että emme viitsi nähdä vaivaa? Jos syy taas liittyy sairauteen tai lääkitykseen, niin varmasti rippi-isä tai seurakunnan pappi osaa antaa meille ohjeet siitä, miten voimme edes vähäisessä määrin toteuttaa tuota paastoa.

Entä sitten ihmisen kelvottomuus. Se, että emme ole otollisia osallistumaan Ehtoolliseen? Kuka meistä olisi synnitön? Jos jokin asia painaa sydäntämme, niin silloin meidän tulisi osallistua katumuksen mysteerioon. Emme voi kuitenkaan muuttua miksikään yli-ihmiseksi. Jos omaan kelvottomuuteemme vedoten jätämme osallistumatta Ehtoolliseen, niin olemmeko tämän jälkeen sitten parempia ihmisiä? Emmekö juuri silloin ole tehneet itsestämme hieman kelvottomampia, koska emme halua osallistua Kristuksesta. Eikö ainut ja paras tapa pysyä lähellä Jumalaa ole juuri osallisuus Kristuksesta. Herrahan sanoi: "Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, pysyy minussa, ja minä pysyn hänessä." (Joh. 6:56).

Kirkon mysteerioihin ja koko kirkon elämään osallistuminen voi toteutua kolmella tavalla. Ensinnäkin saatamme tehdä asioita tavan vuoksi, koska olemme tähän tottuneet. Ainut hyvä puoli tässä on se, että silloin osallistumme, vaikkakaan emme saa silloin siitä kaikkea, mitä voisimme saada.

Toiseksi, osallistuminen voi perustua pelkoon tai lähestulkoon pakonomaiseen tilaan, jolloin me teemme sen mitä pitääkin tehdä, mutta se ei edelleenkään tarjoa meille kaikkea. Kirkon elämässä kaiken tulisi lähteä liikkeelle meistä itsestämme. Pakko ja pelko pitävät ihmisen vapaan tahdon syrjäytettynä, jolloin rakkauskaan ei voi täydellisesti toteutua.

Kolmas ja kaikkein ihanteellisen ja oikeastaan luonnollisin tila on se, että me palavasti haluamme jotain. Se toteutuu haluna osallistua Kirkon jumalanpalveluselämään, koska rakastamme Jumalaa. Se toteutuu siinä, että autamme lähimmäisiämme, koska rakastamme heitä. Haluamme osallistua katumuksen mysteerioon, koska palavasti haluamme muuttua ja kehittyä paremmaksi ihmiseksi, joka on lähellä Jumalaa. Haluamme osallistua Herran Pyhään Ehtoolliseen, koska rakastamme Kristusta ja haluamme olla Häneen yhteydessä.

Koko hengellisen elämämme kehittyminen lähtee liikkeelle meistä itsestämme. Tavat, pelko ja pakonomaisuus eivät voi saattaa meitä täydellisesti tuntemaan Jumalaa. Ainoastaan palava rakkautemme voi saattaa meidät lähemmäksi. Rakkaus Kristukseen saattaa meidät tuntemaan Jumalan.

Eräs tämän päivän veisuista sanojensa mukaisesti kutsuu meitä Herran Pyhään Ehtoolliseen. Meitä kehotetaan nauttimaan ylössuunnatuin mielin Herran vieraanvaraisuudesta. Kuolemattomuuden ateriasta osallistuminen saattaa meidät tuntemaan Jumalan Sanan, joka on tullut meidän luoksemme.

Miten me voisimmekaan kieltäytyä tuosta kutsusta?

isä Andrei Verikov