Toiminnot

Kirkkokäyttäytyminen

Ortodoksi.netista

Versio hetkellä 17. helmikuuta 2009 kello 16.18 – tehnyt Domna (keskustelu | muokkaukset)

Ortodoksinen jumalanpalvelus on yhteistä rukousta, jossa ei ole sivustaseuraajaa. Se ei myöskään ole paikallaan olemista vaan jatkuvaa toimintaa. Se on palvelusta, johon osallistumme kaikilla aisteillamme. Jumalanpalvelukselle voisi keksiä loputtomasti määritteitä, joilla yrittäisimme sitä kuvata. Kuitenkin vasta omakohtainen osallistuminen avaa meille jumalanpalveluksen koko kauneuden.

Eräs tämän päivän ongelmista on se, että kynnys tulla kirkkoon on kasvanut monelle ylivoimaisen korkeaksi. Monesti tämä liittyy suoraan siihen, että meillä ei ole tietoa siitä, miten kirkossa tulisi käyttäytyä. Joillekin on voinut lapsuudesta jäädä suoranaisia traumoja siitä, kuinka kirkossa on pitänyt seistä aivan hiljaa paikallaan koko pitkän jumalanpalveluksen. Monesti tuollaiset muistot ovat jättäneet kirkosta mielikuvan, että sinne ei ole mukava mennä.

Uskaltaisin kuitenkin väittää, että Suomen ortodoksisen kirkon jumalanpalveluselämää eivät leimaa ankaran sotilaalliset käyttäytymissäännöt, vaikka tällaisessa käsityksessä olemme saattaneetkin elää. Hyvä yleisohje ja toimintaperiaate voisi olla, että kirkon seinien sisäpuolella kaiken toiminnan tulisi tapahtua arvokkaasti.

Saako kirkossa istua?

Mitä yleisiä käyttäytymissääntöjä meidän tulisi tietää mennessämme ortodoksiseen jumalanpalvelukseen? Ensimmäisenä tulee mieleen kysymys, voiko ortodoksisessa kirkossa istua? Kirkoissa ei välttämättä ole paljoa penkkejä, mutta ne penkit, jotka kirkosta löytyvät, on ehdottomasti tarkoitettu istumista varten. Menemme kirkkoon rukoilemaan, emme niinkään istumaan tai seisomaan. Tietysti jumalanpalveluksessa on kohtia, joissa meitä kehotetaan seisomaan, esimerkiksi evankeliuminluku ja suitsutukset ovat tapahtumia joiden aikana on hyvä seistä. Liturgiassa koko eukaristiaosa on hyvin keskeinen, joten mahdollisuuksien ja voimien mukaan sen aikana tulee seistä. Jo eukaristiaosan alkusanat johdattavat tähän hyvin kirjaimellisesti:

”Seisokaamme hyvin, seisokaamme pelvossa, ottakaamme vaari, rauhassa uhratkaamme pyhää uhria”.

Kirkkoon ei kannata jättää tulematta sen vuoksi, ettei jaksa siellä seistä. Jos mietimme, niin eikö kuitenkin ole pienempi paha istua kirkossa kuin jättää kokonaan tulematta kirkkoon ja istua kotona?

Milloin teen ristinmerkin?

Toisena oleellisena asiana ortodoksisessa kirkossa on ristinmerkin tekeminen. Itse asiassa jo kirkkoon sisälle tultaessa tehdään ristinmerkki. Samoin ristinmerkkejä tehdään ahkerasti koko jumalanpalveluksen ajan. Kirjallisia ohjeita on vaikea antaa ristinmerkin tekemisestä, koska parhaiten sen omaksuu itse jumalanpalveluksessa. Yleisenä periaatteena on, että ristinmerkki tehdään rukouksen alkaessa ja päättyessä. Esimerkiksi silloin, kun lauletaan ”Herra armahda”. Samoin luontevaa on tehdä ristinmerkki puhuteltaessa Jumalaa, esimerkiksi veisattaessa (luettaessa) ”Kunnia olkoon Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle”. Hyvänä neuvona voisi sanoa vielä senkin, että ristinmerkkiä ei koskaan voi tehdä liikaa.

Sytyttäisinkö tuohuksen?

Kirkkoon tullessa on mahdollisuus ostaa tuohuksia, mehiläisvahasta tehtyjä kynttilöitä. Tuohuksen sytyttämistä voidaan pitää näkyvänä ja palavana rukouksen merkkinä, jonka kannamme Jumalan eteen. Tuohus on käytännössä myös uhrilahja, jolla tuemme kirkon toimintaa. Joissakin maissa kirkkorakennuksen kaunistaminen ja ylläpitäminen tapahtuu paljolti juuri niillä rahoilla, jotka on saatu tuohusten myynnistä.

Suitsuttaminen

Edellä mainittu suitsuttaminen kuuluu hyvin luonnollisella tavalla ortodoksiseen jumalanpalvelukseen. Suitsutus kuvaa Jumalalle kohoavaa rukousta, aivan kuten psalmissakin sanotaan:

”Nouskoon minun rukoukseni niin kuin suitsutussavu sinun kasvojesi eteen”.

Suitsutus on uhrilahja Jumalalle. Uhraamme jotain hyvää ja kallisarvoista, emme jotain huonoa ja tarpeetonta. Suitsutus myös omalta osaltaan korostaa sitä, että kaikilla aisteillamme voimme osallistua jumalanpalvelukseen. Pappi tai diakoni suitsuttaa monissa jumalanpalveluksissa koko kirkkosalin. Tällöin suitsutetaan niin ikoneille kuin myös läsnä olevalle kansallekin. Tapana on kumartaa silloin, kun meitä kohti suitsutetaan. Kirkosta ja sen käytännöstä riippuen tehdään myös tarvittaessa tilaa, jotta suitsuttaja voi suitsuttaa kirkon seinällä oleville ikoneille.

Suitsuttamisen lisäksi kirkossa kumarretaan silloin kun pappi tai piispa siunaa. Lisäksi tiettyjen rukousten aikana seisotaan kumartuneina. Tällaista rukousta edeltää kehotus ”Kumartukaamme Herran edessä”.

Oppimista omaksumalla

Käytännön asioita opimme parhaiten itse osallistumalla ja omaksumalla. Helpointa on kannustaa Filippuksen sanojen mukaisesti: ”Tule, niin näet”. (Joh.1:46) Suurimman vahingon teemme silloin, kun hukutamme ihmisen käyttäytymissääntöjen viidakkoon. Voimme kyllä tarvittaessa neuvoa, mutta sen tulisi tapahtua kauniilla ja kohteliaalla tavalla. Joskus on parempi olla sanomatta mitään. Ihminen ryhtyy luonnostaan toimimaan samalla tavoin kuin toiset, kunhan hän on saanut rauhassa seurata tapahtumia vierestä. Liian kovasanaiset huomautukset eivät opeta, vaan karkottavat.

Toteutamme rukousta hyvin monin eri tavoin. Joku tekee yhden ristinmerkin siinä, missä toinen kymmenen. Joku istuu enemmän palveluksen aikana, toinen ei ollenkaan. Yhteisen rukouksen tulee tapahtua arvokkaasti ja kaikella hartaudella. Se ei siis tarkoita sitä, että kaikkien pitää toimia kirkossa kellontarkasti samaan aikaan ja samalla tavalla. Olisi ahdistavaa tulla kirkkoon, jos pitäisi ajatella koko ajan sitä, että ”mitä muut minusta nyt ajattelevat?” Jumalanpalvelus on yhteisen päämäärän saavuttamista yhdessä. Yhteinen päämäärä on Jumalan palveleminen, jolloin pääsemme osalliseksi taivaallisesta jo tässä ajassa.

isä Andrei Verikov

Katso myös