Kristillinen elämä ja hengellinen kasvaminen (opetuspuhe)

Mitä on kristillinen elämä ja hengellinen kasvaminen?

Mikä tekee ihmisestä kristityn? Joku saattaisi vastata tähän, että kristitty on henkilö, joka on luonnollisesti kastettu ja että hän käy myös säännöllisesti kirkossa. Hän myös kotiloissa rukoilee ja tutkii hengellistä kirjallisuutta. Paaston aikana hän osaa oikealla tavalla muuttaa ruokavaliotaan. Nämä ovat varmasti sellaisia asioita, jotka ensimmäisenä tulevat mieleen kun puhutaan kristitystä ihmisestä. Mutta tähän sisältyy paljon asioita.

Kristitty – Kristuksen seuraaja, Kristuksen puolella olija

Ensinnäkin on lähdettävä liikkeelle siitä, mitä ymmärrämme sanalla "kristitty". Lyhyesti, tällainen on ihminen, joka on nimenomaan Kristuksen seuraaja ja Hänen puolellaan. Ajatellaanpa vaikka sitä, kuinka nykyään ihmiset valitsevat puolensa esimerkiksi penkkiurheilussa. He uhraavat aikaa ja rahaa oman suosikkijoukkueensa otteluiden seuraamiseen, he ostavat kaikenlaisia joukkueeseen liittyviä tuotteita, eivätkä he mistään hinnasta luopuisi omasta joukkueestaan vaikka se ei aina pärjäisikään niin hyvin. Meillä Suomessa ei ole edes niin fanaattisia urheilujoukkueiden kannattajia kuin muualla Euroopassa. Kysyin kerran hieman leikkimielellä erään kreikkalaisluostarin kilvoittelijalta, että minkä jalkapallojoukkueen puolella hän oli. Ja vastaus oli, että "Ei kenenkään, sillä hän on ainoastaan Kristuksen puolella".

Pystyisimmekö me aina ja joka tilanteessa sanomaan, että olemme Kristuksen puolella? Ei meidän tarvitse edes aina sanasta sanaan sanoakaan, että "olen Kristuksen puolella", vaan pystyisinkö omilla teoillani osoittamaan sen, että olen Kristuksen puolella. Suurena vaarana tässä maallistuneessa maailmassa on, että on paljon helpompaa kannattaa urheilujoukkuetta kuin Kristusta.

Voimme ottaa taas esimerkin tämän päivän maailman menosta. Lähes jokaisella nuorella on oma esikuva, johon hän haluaisi samaistua. Yleensä tämä henkilö on näyttelijä tai laulaja. Nuori puhuu lakkaamatta omasta esikuvastaan, "idolistaan", keräilee tämän kuvia ja julisteita seinät täyteen, katsoo ja kuuntelee tämän kaikki roolisuoritukset sekä musiikkikappaleet. Voisi siis sanoa, että nuori täysin sokeasti seuraa tuon oman idolinsa tekoja ja puheita, olivat ne sitten hyviä taikka pahoja. Aikuinen toteaisi tähän vain, että lapsen maailmahan on niin mustavalkoinen ja hän on niin ehdoton omissa näkemyksissään, koska hän ei osaa järkeillä asioita aikuisen tavoin.

Lapsen usko – uskoa ehdoitta

Entä sitten aivan pienet lapset? Nämä seuraavat vanhempiaan joka paikkaan ja luonnollisesti jo siitä syystä, että he ovat riippuvaisia omista vanhemmistaan. Pienet lapset ymmärtävät, että he eivät voisi olla ilman vanhempiaan. Ja vaikka lapsen mielestä vanhemmat eivät aina huomioisikaan heitä tarpeeksi, niin siitä huolimatta he ehdoitta rakastavat vanhempiaan. He ovat myös huomattavasti anteeksiantavaisempia ja käytännössä he eivät tunne käsitettä pitkävihaisuus.

Mutta eikö tästä Kristuskin juuri puhu? "Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä, että olet salannut tämän järkeviltä ja viisailta, mutta olet ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt". (Luuk.10:21)

Usko Jumalaan ja Kristuksen seuraaminen vaativat lapsen uskoa. Meidän tulisi nuorten tavoin ihannoida Kristusta ja Hänen pyhiään, pyrkiä tulemaan samankaltaisiksi ja tällä tavoin jumaloitua. Ja vielä enemmän meidän tulisi oikeastaan pienten lasten tavoin rakastaa Jumalaa ehdoitta. Ei järkeilemällä tai laskelmoiden niin kuin vanhempi ihminen saattaisi joskus tehdä. Samoin meidän tulisi olla anteeksiantavaisia ja pyrkiä olemaan ilman pitkävihaisuutta.

Tällaista on lapsen usko ja oikeanlainen lapsenmielisyys. Järkeä voi ja tuleekin aina käyttää, mutta sen tulee olla "sisäistä järkevyyttä", josta puhutaan eräässä Ennen pyhitettyjen lahjain liturgian rukouksessa. "--vapauta kaikki aistimme kuolettavasta himosta ja aseta niille hyväksi johtajaksi sisäinen järkevyys. Silmä karttakoon kaiken pahan katsomista, korva turhia sanoja, kieli sopimattomia puheita--"

Uskonmukaiset teot

Todellisella kristityllä on siis tuota lapsen uskoa ja hän tunnustaa olevansa Kristuksen puolella. Tämä tietysti edellyttää uskonmukaisia tekoja, sillä sanoohan pyhä apostoli Jaakob kirjeessään seuraavasti: "--mitä hyötyä siitä on, jos joku sanoo uskovansa mutta häneltä puuttuvat teot? Jos veljenne tai sisarenne ovat vailla vaatteita ja jokapäiväistä ravintoa, niin turha teidän on sanoa: Menkää rauhassa, pitäkää itsenne lämpimänä ja syökää hyvin, jos ette anna heille mitä he elääkseen tarvitsevat. Näin on uskonkin laita. Yksinään, ilman tekoja, se on kuollut." (Jaak.2:14-17)

Kristityn elämässä on siis uskonmukaisia tekoja ja voidaan yleisemmin puhua siitä, että eletään uskonmukaista elämää. Tämä on sellainen asia, että se harvemmin toteutuu oikealla tavalla. Ihmisellä on suuri kiusaus ryhtyä elämää kaksoiselämää, jossa hän kulkee sekä maallisen virran mukana, että toisaalta viettää uskonmukaista elämää. Mutta sellainen elämä ei voi olla oikeata kristityn elämää. Voimmeko sanoa, että nyt olen Kristuksen puolella, mutta huomenna taas ehkä en. Onko vaarana tehdä Kirkosta ja Kristuksesta sellainen turvapaikka, jonne mennä ainoastaan hädän hetkellä.

Kaksoiselämän kiusaus

Onhan meillä arkisessa elämässäkin vaarana läheistemme suhteen tehdä samalla tavalla. Joidenkin ystävien tai tuttujen puoleen käännymme ainoastaan silloin kun tarvitsemme heiltä apua tai neuvoa, muutoin emme pitkään aikaan ole heidän kanssaan missään tekemisissä. Vaarana onkin, että teemme Jumalasta samanlaisen "kaverin", johon turvaudumme ainoastaan hädän hetkellä. Se ei ole reilua ja ennen kaikkea silloin me teemme haittaa nimenomaan itsellemme ja omalle hengelliselle kasvulle.

Tuo kristitylle vaarallinen kaksoiselämä tuo esiin myös sellaisia piirteitä, että ollessaan hyvä kristitty, hän myös väheksyy ja jopa tuomitsee muita. Tämä voi tulla esille esimerkiksi kirkkokäyttäytymisessä. Kuinka suuri onkaan kiusaus ryhtyä kesken jumalanpalveluksen tutkimaan ja tarkkailemaan sitä, että tekeekö toinen ihminen asiat niin kuin ne "kuuluisi" tehdä. Aina voi opastaa jotakuta jos hän selvästi ei tiedä miten asiat tehdään. Tämäkin kuuluisi tehdä hyvässä ja rakentavassa hengessä. Kirkossa oleminen ei ole erinäisten asioiden suorittamista, vaan rukoilemista, jota nämä erinäiset asiat tukevat.

Oikein tai väärin

Olemmeko miettineet tarkemmin tuota slaavilaistyylisen ristin alhaalla olevaa vinoa poikkipuuta? Tiedämmekö sen merkityksen? Suoran viittauksen löydämme tietysti kärsimysevankeliumin kahdesta ryöväristä, joista toinen tunnusti oman syyllisyytensä ja kääntyi Kristuksen puoleen. Hän pelastui ja tästä muistuttaa myös tuo vino poikkipuu.

Mutta yhtä lailla se on muistutuksena meille siitä, että asiat voi aina tehdä, joka oikein tai väärin. Me emme näet kirkon opetuksen nojalla löydä maallisen ja kristillisten ihanteiden välistä "kultaista keskitietä". Voidaan hyvin yksinkertaisesti sanoa, että me joko kuljemme kohti Jumalaa, eli jumaloidumme tai sitten kuljemme pois Jumalasta, jolloin me teemme syntiä.

Kristitynkin elämä on hyvin usein aallokkoista. Välillä ollaan hengellisessä elämässä kovassa nousussa, mutta saattaa tulla aikoja, jolloin alamäki voi olla pelottavankin rajua. Monesti ihminen oppii ymmärtämään hengellisten asioiden merkityksen vasta tuolla aallonpohjalla.

Ehtoollinen hengellisen masennuksen torjujana

Tärkeintä on kuitenkin se, että me emme lannistu omien syntiemme tähden. Yksi sielunvihollisen juonista on saada ihminen hengelliseen masennukseen, jolloin hän luopuu kaikesta pelastuksen toivosta. Tuolloin hänellä ei myöskään enää ole halua eikä pyrkimystä kohti parempaa, koska hän ajattelee, ettei kuitenkaan pysty millään tavoin lähestymään Jumalaa.

Tämä ajattelu liittyy myös omalla tavallaan Ehtoollisen mysteerioon. Tosiasia on se, että me emme ikinä ole täysin kelvollisia osallistumiaan siitä, mutta voimme joutua pahaan kierteeseen, jos jätämme sen väliin liian useasti. Silloin yhä enemmän ja enemmän tunnemme olomme kelvottomaksi siihen ja sitä me myös olemme, koska tällä tavoin hiljalleen etäännymme Kristuksesta. Ehtoolliseen tuleekin osallistua säännöllisesti, mutta aina suurella kunnioituksella ja vakavuudella.

Ymmärrämme erääksi Kirkon tärkeimmäksi tehtäväksi hengellisen kasvatuksen ja valmennuksen, jotta meistä tulisi hyviä ihmisiä. Me ihmiset osaamme olla kuitenkin hyvin vaativia ja usein olemme myös hyvin kärsimättömiä ja haluaisimme nähdä työn tuloksen mahdollisimman nopeasti. Moni kokeekin pettymyksen siinä, että hengelliset asiat eivät edisty, vaikka omasta mielestään on yrittänyt parhaansa mukaan rukoilla ja paastota.

Hengellinen kasvu

Hengellinen kasvu jos mikä, on asia joka vaatii paljon aikaa. Olisi hulluutta kuvitella, että parin vuoden säännöllinen kirkossa käyminen olisi saattanut ihmisen "korkeampaan hengelliseen tilaan". Jopa erämaaisät ja suuret kilvoittelijat ovat todenneet sen tosiasian, että vuosikymmenten kilvoittelu on saattanut heidät tuntemaan ainoastaan yhden asian varmuudella. Sen, kuinka kaukana he lopulta ovat siitä hengellisestä täydellisyydestä.

Sielunvihollinen yrittää parhaansa mukaan saattaa ihmisen hengelliseen alennustilaan ja epätoivoon. Sen vuoksi sitä vastaan on taisteltava rukouksella ja paastolla, vaikka monesti tuntuisikin siltä, että juuri rukouksessa ja paastossa on epäonnistunut.

Mutta yksikään rukous ei kuitenkaan ole turha. Ihminen saavuttaa aina jotain kun hän rukoilee ja pyrkii teoissaan lähemmäksi Jumalaa. Tuota kasvua ei välttämättä heti huomaa. Kristus kehottaa keräämään "aarteita taivaaseen". Tämä tarkoittaa juuri sitä, että meidän voi olla joskus vaikea edes paljain silmin huomata kaikkea sitä, mitä olemme jo saaneet kerätyksi. Kristitty pääsee nauttimaan näistä hengellisistä aarteista vasta Jumalan valtakunnassa.

Hengellinen ylpeys

Mutta hengellisessä kasvussa ja ihmisen uskonvakaumuksessa voi olla myös se nurja puoli, joka on hyvin petollinen. Kysymys on nimittäin siitä, että ihminen ei pyri tuohon hengelliseen kasvuun. Hän saattaa kuvitella, että muutaman vuoden säännöllinen kirkossa käyminen ja hengellisen kirjallisuuden lukeminen on saattanut hänet sellaiselle tasolle, jotta hänen ei tarvitse pyrkiä enää ylemmäs.

Löydämme tällekin asialle hyvän esimerkin maalliselta puolelta. Erään tutkimuksen mukaan autoilijoiden joukossa suurin riskiryhmä ei ole niinkään ne henkilöt, jotka ovat juuri saaneet ajokortin, vaan ne, joilla se on ollut jo muutaman vuoden. He näet kuvittelevat olevansa hyviä kuskeja, vaikka todellisuudessa heillä ei ole vielä asiasta kertynyt todellista vankkaa kokemusta ja taitoja.

Sama on hengellisen elämän ja kasvun suhteen. Suurimmat vaarat syntyvät juuri silloin, kun ihminen kuvittelee osaavansa asiat hyvin. Näin sielunvihollinen juuri toimii. Se ei jatkuvasti kiusaa ihmistä, vaan antaa tämän kuvitella, että kiusauksista ja kaikesta pahasta on päästy eroon. Mutta hetkenä jota ihminen ei tiedä, tämä kiusaaja tulee takaisin mukanaan seitsemän vielä pahempaa heimolaistaan.

Tämän opetuksen Kristus on itse meille kertonut seuraavasti: "Kun saastainen henki lähtee ulos ihmisestä, se harhailee autioilla seuduilla ja etsii lepopaikkaa, mutta ei löydä. Silloin se päättää: 'Minä palaan kotiini josta lähdin.' Kun se sitten tulee ja löytää huoneensa lakaistuna ja hyvässä järjestyksessä, se hakee seitsemän vielä pahempaa henkeä, ja ne tulevat sisään ja asettuvat sinne asumaan. Näin sen ihmisen tila on lopussa pahempi kuin alussa." (Luuk.11:24-26)

Eräs isä onkin sanonut, että hän kokee todellista huolestumista silloin, jos hänen rippilapsensa sanoo, että kaikki on hengellisessä elämässä ja uskonvakaumuksessa kunnossa. Kysymyshän on silloin siitä, että tuolloin ihminen ei enää pyri kasvamaan lähemmäksi Jumalaa ja todellisuudessa hän saattaa loitota Jumalasta kovaa vauhtia.

Kristityn elämän jatkuva harjoittaminen

Kristityn elämän tulisikin olla jatkuvaa liikkeellä oloa. Paikallaan oleminen ei tuota hyvää tulosta. Löydämme tähän hyvän rinnastuksen ruumiillisen kunnon ylläpitämisestä. Ei riitä, että me pelkällä lepäämisellä valmistautuisimme johonkin urheilusuoritukseen, vaan meiltä vaaditaan levon lisäksi myös jatkuvaa harjoittelua. Sama pätee rukoukseen ja hengelliseen kasvuun, sillä me emme paikallaan olemalla voi saavuttaa hyviä tuloksia.

Eräs kristityn perusvelvollisuuksista on toteuttaa Kristuksen lähetyskäskyä. Siihen liittyy Evankeliumin (ilosanoman) eteenpäin vieminen. Tämäkään ei tapahdu paikallaan olemalla, vaan itse asiassa kovalla vauhdilla, juosten.

Mirhantuojanaiset lähtivät kiireesti viemään ilosanomaa ylösnousseesta Kristuksesta. Samoin tekivät ne kaksi opetuslasta, jotka olivat kulkeneet Kristuksen kanssa Emmauksen tietä.

Tämän tulisi olla meille osoituksena siitä, että Evankeliumia ei voi julistaa vaivihkaa tai hiipimällä. Jos näin tapahtuu niin pitää silloin ihmetellä, että puuttuuko meiltä palava usko ja vakaumus Kristuksen ylösnousemuksesta. Toisaalta, kysymys voi olla myös siitä, että tuo ilosanoman julistaminen voi vaatia meitä uimaan maailman menossa myös vastavirtaan.

Tämä on kuitenkin päivän haaste ja keskeinen osa kristityn elämää. Maailmassa ovat valloillaan omat ihanteet, jotka eivät käy aina käsi kädessä Kristuksen opetuksen kanssa. Meiltä vaaditaan nyt sitä rohkeutta ja uhrautuvaisuutta elää uskonmukaista elämää ja sen myötä julistaa kuolleista ylösnoussutta Kristusta!

isä Andrei Verikov