Liturgista teologiaa (johdanto)

Tulostettavaa versiota ei enää tueta ja siinä voi olla renderöintivirheitä. Päivitä selaimesi kirjanmerkit ja käytä selaimen tavallista tulostustoimintoa sen sijaan.

Johdanto artikkelisarjaan Liturgista teologiaa, kirjoittanut isä Andrei Verikov.

LITURGIA

Mikä on liturgia?

Jumalan armo on rajaton ja pyhyyden tunteminen saa ihmisen sielun janon tyydytettyä ja mielen rauhoittumaan.

Liturgia on jumalanpalveluksista kaikkein keskeisin. Kenties olisi helpompi sanoa, että kaikki itse asiassa rakentuu liturgian ympärille. Sanan liturgia voi tulkita tarkoittamaan julkista palvelutehtävää, toimea ja toimintaa. Onkin hyvä huomata, että liturgia ja jumalanpalvelukseen osallistuminen on aina palvelusta ja toimintaa, eikä vain paikallaan olemista. Liturgia on todellista Kristuksen kohtaamista ja juuri liturgiassa seurakunnasta tulee täydellinen. Liturgiassa toteutetaan Eukaristiaa - Kiitosuhria, jossa tuon uhrin kantavat kaikki Kirkon jäsenet, "kuninkaallinen papisto", jonka ylimmäisenä pappina on Kristus itse.

Liturgiaa ei voida ikinä täydellisesti selittää ja kuvata, vaan sen ymmärtäminen edellyttää siihen osallistumista. Täydellinen osallistuminen tapahtuu silloin, kun osallistutaan Herran Pyhästä Ehtoollisesta, joka edellyttää ortodoksisen kirkon jäsenyyttä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että jäsenyys tekisi jostakin yli-ihmisen, joka ymmärtäisi liturgian merkityksen käänteentekevällä tavalla. Tosiasia on, että me hyvin harvoin pohdimme sitä, että mikä on liturgian syvin olemus ja sen merkitys siitä osallistuvalle ihmiselle. Kirkkoon ja sen jumalanpalveluselämään liittyvät asiat vaativat aina perusteita ja kaikelle on syynsä. Emme saisi tehdä asioita ainoastaan tavan ja toistamisen vuoksi. Tuolla perusteellahan on saatettu toistaa myös mahdollisia virheitä ja tällöin myös jostain äärimmäisestä poikkeuksesta on tullutkin itse sääntö. Liturgisen teologian avulla onkin pyritty avaamaan liturgiaa niin, että se ei jäisi meille ulkoiseksi tai muodolliseksi toimitukseksi, jonka syvin olemus jää meiltä hämärän peittoon.

Liturginen kriisi

Eräs tunnetuimmista meidän päiviemme liturgisen teologian uranuurtajista oli isä Alexander Schmemann (+1983). Hänen mielestään ortodoksinen kirkko on potenut "liturgista kriisiä". Tällainen toteamus saattaa hämmentää monia, mutta lainaan seuraavaksi isä Alexanderia:

Kirkon elämän ainoan sisällön, jumalanpalveluksen, todellista sisältöä ei ymmärretä. Ylivoimaista enemmistöä ortodokseja ei kiinnosta jumalanpalveluksen merkitys. Jumalanpalvelus hyväksytään ja koetaan kuuluvaksi mystiseen ja esteettiseen, muttei loogiseen muotoon. Se liikuttaa uskovan sielua pyhyydellään, mystisyydellään ja "tuonpuoleisuudellaan". Kaikki, mikä sattuu kuulumaan sen piiriin, hukutetaan mutkikkaisiin ja vertauskuvallisiin selityksiin." - (A. Schmemann, 1994, Johdatus liturgiseen teologiaan, s. 29)

Tuo edellä oleva isä Alexanderin huomio liturgisesta kriisistä on myös yksi ortodoksisen kirkon keskeisimmistä haasteista. On tosiaan totta, että suurta osaa ei kiinnosta jumalanpalveluksen syvällinen merkitys, mutta samaan hengenvetoon voi todeta, ettei tätä merkitystä ole kovin suurella kiinnostuksella haluttu edes avata. Saattaa ollakin juuri niin, että nykyihminen haluaisi kirkon jumalanpalveluksesta jotain enemmän kuin vain "vertauskuvallisia selityksiä". Hän haluaa tietää, että miksi juuri hänen pitäisi tulla kirkkoon ja osallistua jumalanpalveluksiin ja tietysti, miksi hänen tulisi osallistua Herran Pyhästä Ehtoollisesta.

Tästä on juuri kysymys. Ei ole missään nimessä riittävää jos kirkonmiehet vain hokevat, että kaikkien tulisi mennä kirkkoon ja osallistua pyhistä mysteerioista koska se on jokaisen kristityn velvollisuus. On totta, että kaikkien todella tulee osallistua Kirkon elämään, mutta ilman perusteluja jätämme kaiken puolitiehen. Lapsenkin voi houkutella ja yllyttää johonkin ilman sen kummempia perusteluja, mutta ymmärrämme varsin hyvin, että aikuinen ihminen haluaa perusteluja sille, miksi hänen tulisi tehdä näin.

Ilman perusteluja jätämme kaiken puolitiehen

Hyvin monelle jumalanpalvelus ilman sen kummempia selityksi riittää ja tämähän on totta. Jumalan armo on rajaton ja pyhyyden tunteminen saa ihmisen sielun janon tyydytettyä ja mielen rauhoittumaan. Ehtoollisessa itse Kristuksesta osallistuminen on kaiken tämän ajallisen täyttymys, sillä siinä ihminen on jo siirtynyt tämän ajallisen yläpuolelle. Liturgiaan ja Ehtoolliseen osallistumista ei voi tietenkään tyhjentävästi kuvata, sillä sehän on sananmukaisesti mysteerio. Meidän ei siis tarvitse väittää, etteikö jumalanpalvelus vaikuttaisi, vaikka emme sen sisällöstä kaikkea aina ymmärräkään.

Mutta perusteluja tarvitaan siksi, ettei uskosta ja jumalanpalveluksesta tule tapauskoa tai palvelusta, jota tehdään siksi, kun "näin täytyy vain tehdä". Kristuksen aikana fariseukset ja lainopettajat olivat lopulta sääntöjen ja kultin orjia. He keskittyivät kaikkiin muotoasioihin niin suuresti, että lopulta he unohtivat, miksi niin ylipäätään tehtiin ja mikä oli sen merkitys. Muistammeko kuinka lainopettajat raivostuivat Kristukselle, kun Hän paransi sairaita sapattina. Ihminen tarpeineen oli tuossa lainopettajien ajattelussa jätetty sivuun ja sapattia vietettiin pelkästään sapatin vuoksi.

Sama vaara on nykypäivänä esimerkiksi paastoamisessa ja katumukseen osallistumisessa. Hyvin monelle ainut perustelu on se, että näin kuuluu tehdä, koska se on "kirkon tapa". Mihin on unohtunut se tosiasia, että paastoamme, jotta voisimme luopua turhasta ja auttaa samalla hädässä olevia. Katumukseen menemme taas siksi, että haluamme todella muuttua ja korjata elämässä olevia epäkohtia. Tietysti, aina voi joku lohduttaen sanoa, että "hyvä kun edes tavan vuoksi ihmiset tekevät näitä asioita", mutta tavan vuoksi tekeminen ei ole riittävää, jos meillä on mahdollisuus oppia ymmärtämään asioiden todellinen merkitys niin, että me palavasti ja omasta vapaasta tahdosta haluamme tehdä näitä asioita, koska tiedämme niiden hyödyttävän meitä itseämme.

Isä Andrei Verikov