Mitä ortodoksit ajattelevat naispappeudesta
Ortodoksi.netista
Arkkipiispa Paavali: Mitä ortodoksit ajattelevat naispappeudesta
(arkkipiispan kannanotto 1980-luvulta)
Kuva © Suomen ortodoksinen kirkkomuseo
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon huomenna alkavassa kirkolliskokouksessa äänestetään ns. naispappeudesta. Asiasta ei ortodoksisella kirkolla ole virallisesti mitään sanottavaa — kirkot tekevät itsenäisesti omat päätöksensä.
Mutta kun muodolliselta tasolta siirrytään kirkkojen omaan hengelliseen elintilaan, jossa kansankirkkomme kohtaavat toisensa samaa kansaa palvelevina veljeskirkkoina, eivät toisen osapuolen tekemät tärkeät ratkaisut ole toiselle yhdentekeviä. Ne voivat olla myötätuntoisen ilon taikka myös syvän surun aiheina.
Ortodoksisen kirkon kantaa naispappeuskysymykseen ei ole julkisuudessa käsitelty. Siitä on voinut syntyä käsitys, että ortodoksinen kirkko on niin vanhakantainen, ettei se kiinnitä huomiota naispappeuden kaltaisiin nykyaikaisiin ilmiöihin.
Me ortodoksit olemme kuitenkin seuranneet naispappeusasian kehittymistä luterilaisessa veljeskirkossamme. Kun nyt ratkaisun hetket näyttävät jo kolmannen kerran lähestyvän, on tunnustettava, että viimeiseen saakka toivomme ja rukoilemme, ettei veljeskirkkomme päätyisi ratkaisuun, joka olisi poikkeamista yhteiskristilliseltä perustaltamme.
Jos kuitenkin niin kävisi, olisi se — kuten ortodoksiset teologit mm. Amerikassa ovat naispappeuden tulosta sanoneet — traagista ajankohtana, jolloin kristilliset kirkot muuten etsivät keskinäistä yhteyttä ja ykseyttä. Merkitseehän naispappeus uutta ja pysyvää juopaa kirkkojen välillä.
Ekumeenisesti on valitettavaa, ettei Suomen Ekumeeninen Neuvosto ole missään vaiheessa näyttänyt varoitusvaloa, vaikka naispappeusasia on kehittynyt ratkaisuvaiheeseen. Tämä osoittaa, että sen ekumeeninen sitoutumattomuus on kyseenalaista.
Mitkä ovat pappeuskäsitteen tulkintaerot?
Onko sitten ns. naispappeudessa kysymys todella tärkeästä asiasta? Millaisena ortodoksinen kirkko sen näkee?
Eräät luterilaiset teologit selittävät, että naisten papiksi tuleminen ei ole lainkaan teologinen vaan käytännöllinen tasa-arvokysymys ja ettei apostolien aikainen käytäntö, josta Raamattu kertoo, sovi esikuvaksi 20. vuosisadan kirkolle. Päinvastaiseen tulokseen päätyvät taas ne luterilaiset teologit, jotka tulkitsevat samat Uuden testamentin kohdat edelleenkin ohjeelliseksi Jumalan sanaksi eivätkä sen perusteella voi hyväksyä naista papin virkaan.
Näin ilmeisesti joudutaan siihen murheelliseen tilanteeseen, jossa määräenemmistön äänin ratkaistaan, ketkä tulkitsevat Jumalan sanaa oikein ja ketkä väärin. Valitettavasti ei näytä olevan edellytyksiä sille, että kumpikin osapuoli pysähtyisi kuuntelemaan, mitä kirkko itse on kaikkina aikoina ja kaikkialla asiasta sanonut. Silloin kävisi selville, ettei pappeudessa ole kyse käyttäytymisnormeista — kuten siitä, saako nainen puhua seurakunnassa — vaan paljon syvemmästä ja kirkon olemukseen yltävästä asiasta.
Luterilaisessa veljeskirkossamme pappeutta ei pidetä sakramenttina eikä apostolista perimystä välttämättömyytenä. Siitä johtuu, että kun ortodoksit korostavat pappeutta hengellisenä ja sakraalisena armolahjana (vrt. 1 Tim 4:14; 2 Tim 1:6), luterilaiset mieluusti puhuvat saarnavirasta.
Kuitenkin myös luterilaisessa kirkossa papille kuuluu saarnaamisen lisäksi myös muiden armon välineiden, kasteen ja ehtoollisen sakramenttien, oikein hoitaminen.
Kun luterilaisen kirkon lehtorit saavat nykyisin kirkkoherran luvalla saarnata ja avustaa ehtoollisen jaossa, on ehtoollissakramentin itsenäinen toimittaminen kynnys, jonka vain miespappi voi ylittää.
Ortodoksin näkökulmasta tässä tullaankin asian ytimeen eli rajalle, jolle naispappeuden eteneminen Suomessa on toistaiseksi pysähtynyt. Mielestäni niin on tapahtunut enemmänkin vaistonvaraisesti tai johdatuksesta kuin teologisesti perustelluista syistä.
Mistä sitten alttarinsakramentissa on kysymys, kun niin ortodoksisen kuin katolisenkin näkemyksen mukaan sen toimittajan tulee olla mies-pappi?
Ehtoollissakramentissa tulee kokoontuneen seurakunnan ulottuville Kristuksen ylimmäispapillinen palvelus, jonka hän päätti Golgatalla. Kaikissa ehtoollisliturgian ns. anaforarukouksissa, jo apostolisten isien teksteistä alkaen, on keskeisenä seurakunnan kantama kiitos Jumalalle Isälle kaikista pelastusteoista ja erikoisesti hänen Pojastaan Jeesuksesta Kristuksesta, joka uhrasi itsensä maailman elämän puolesta ja antoi seuraajilleen käskyn viettää ehtoollista hänen muistokseen.
Siten ehtoollissakramentti on toisaalta Golgatan uhrin muistamista, toisaalta seurakunnan siitä kantama kiitos. Tämän kiitoksen seurakunta kantaa Jumalalle hengellisenä kiitosuhrina (vrt. 1 Piet. 2:5). Tämän kiitosuhrin, eukaristian, näkyvänä osana ovat leipä ja viini, jotka seurakunta puolestaan ottaa ehtoollisessa vastaan Kristuksen ruumiina ja verenä.
Ehtoollissakramentti (kreikaksi mysterion) on salaisuus, joka ei ole tarkoitettu selitettäväksi vaan hengellisesti koettavaksi todellisuuden irrationaalisessa tasossa. Alttarinsakramentin suppeakin luonnehdinta on kuitenkin lähtökohtana kun tutkiskellaan edelleen, miksi sakramentin toimittajan tulee olla miespappi. Vastaus tulee itsestään, kun vielä ensin kysymme, kuka oikeastaan on ehtoollissakramentin todellinen toimittaja.
Pappi Kristuksen ikonina
Ortodoksisessa ehtoollisliturgiassa on rukous, jonka pappi lukee ennen ns. suurta saattoa, jossa leipä ja viini kannetaan pyhälle alttarille. Tästä rukouksesta, jossa pappi rukoilee itselleen pappeuden armovoimaa palvellakseen Kunnian Kuningasta, saamme myös viittauksen siihen, kuka on sakramentin varsinainen toimittaja. Siinä ovat sanat: "Sinä, Kristus Jumala, olet sekä (uhrin) tuoja että tuotava, sekä vastaanottaja että muille jaettava."
Golgatalla Kristus antoi vapaaehtoisesti itsensä uhriksi.
Hän oli siis sekä uhrin tuoja että tuotava uhri. Sama uhrin tuoja ja tuotava hän on myös ehtoollisliturgiassa, tuossa muistamisen palveluksessa. Siinä hän on myös seurakunnan kantaman kiitosuhrin vastaanottaja sekä pyhässä ehtoollisessa muille jaettava.
Jos ehtoollisen sakramentin toimittaja on Kristus itse, kuten em. rukouksesta käy ilmi, niin mikä siinä on papin rooli? Pappeuden armolahjan saaneena hän palvelee Kristuksen persoonan välikappaleena. Hänhän toistaa Kristuksen sanat: "Ottakaa, syökää; tämä on minun ruumiini" ja "Juokaa tästä kaikki; tämä on minun veren..." Hän myös siunaa leivän ja viinin kädellä, jonka sormet muodostavat Kristuksen nimikirjaimet. Tuolloin leipä ja viini tulevat Pyhän Hengen kautta Kristuksen ruumiiksi ja vereksi.
Ehtoollisen sakramentissa palvelevaa pappia onkin sattuvasti sanottu Kristuksen ikoniksi (Diocleian piispa Kallistos Ware kirjassa Women and the Priesthood, New York 1983).
Ikoni on välikappale, jonka merkitys on alkukuvan kuvastajana. Kristus oli todellinen ihmispersoona — mieheksi syntynyt. Sen vuoksi myös vain miespappi voi olla Kristuksen ikonina aito.
Jos pappeus ja sen kiinteä yhteys ehtoollissakramenttiin ymmärretään siten kuin kirkko on sen alusta saakka ymmärtänyt, niin mikään vihkimys ei voi johtaa naista alttarinsakramentin toimittajaksi, ja koko sanonta "naispappi" on absurdi. Tämän ongelman kiertämiseksi ns. feministinen teologia, josta koko naispappeusidea on lähtenyt liikkeelle, on muuntanut kristillisen jumalakäsityksen siten, että Pyhästä Kolminaisuudesta on poistettu sen maskuliiniset nimikkeet "isä" ja "poika". Tämän mukaisesti selitetään, ettei Kristuskaan ollut mies, vaan sukupuolisesti neutraali, androgyyninen olento.
Näin puhtaaksiviljelty feministinen teologia, väittäessään, ettei Kristus ollut todellinen ihminen, tuhoaa myös raamatullisen näkemyksen ihmisen pelastumisesta. Jos Kristus ei ollut tosi ihminen eikä "kaikessa kiusattu samalla tavalla kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä" (Heb. 4:15), ei hän myöskään ole voinut olla syntiemme sovitus.
Naispappeuden viipymistä harmittelevien kuulee sanovan, että moisen "kehällisen" asian takia todella "tärkeät" asiat jäävät kirkossa hoitamatta. Mielestäni "kehällisenä" mainostettu naispappeusratkaisu voi todella muodostua Troijan puuhevoseksi, erään kirkolliskokouksen edustajan sanontaa lainatakseni. Kun se on ajettu sisälle, niin ennemmin tai myöhemmin siitä putkahtaa esille feministinen teologia kaikkine harhoineen. Millainen vastuu myös tulevien sukupolvien edessä!
Kun vuosikymmenien mittaan on oppinut kunnioittamaan perinteilleen uskollista evankelis-luterilaista kirkkoa ja näkemyseroista huolimatta iloitsemaan ystävyydestä monien tämän kirkon työntekijöiden ja jäsenten kanssa, niin tuntuu kuin pettäisin tämän ystävyyden, ellen ratkaisevalla hetkellä toisi esille niitä perusteita, joiden vuoksi ortodokseina emme voi suhtautua myönteisesti naispappeuteen. Jos naispappeus toteutetaan luterilaisessa kirkossa, tietää se myös yhteiskristillisen raamatullisen perustan pettämistä, jolla tähän saakka on ollut mahdollista vilpittömästi kehittää ekumeenista yhteyttä kohti Kristuksen käskyä "että he yhtä olisivat".
Kun olen kertonut niistä syistä, joiden vuoksi ortodoksinen kirkko ei voi muuta kuin suhtautua kielteisesti naisten papiksi vihkimiseen, niin toivottavasti lukijalle on samalla käynyt selväksi, ettei kielteinen kanta johdu lainkaan naisen persoonan väheksymisestä. Päinvastoin, ortodoksisessa perinteessä naisen persoona on mm. Neitsyt Mariassa korotettu "kerubeja ja serafeja jalommaksi", niin että Mariaa edelleenkin "kaikki sukupolvet ylistävät autuaaksi" (Lk 1:48). Ainoana syynä kielteiseen kantaan on Jumalan oma pelastusjärjestys, se että jumalihminen Jeesus Kristus syntyi mieheksi ja että kristillisessä pappeudessa jatkuu hänen ylimmäispapillinen palveluksensa nykyajassa ja aina "siihen asti kuin hän tulee" (1 Kor 11:26).