Bysantin keisarikunnan yhteiskuntarakenteesta ja talouselämästä (opetuspuhe)

Bysantin yhteiskunta muistutti rakenteeltaan pyramidia, jonka huipulla oli keisari. Hänen alapuolellaan oli hallitseva eliitti, jota kutsuttiin aatelistoksi. Seuraavana oli laaja kerros, johon kuuluivat niin sanotut keskivertobysanttilaiset. Alimpana olivat köyhät ja sivistymättömät ihmiset.

Bysantin yhteiskunnan hallitseva luokka oli aristokratia

Bysantin yhteiskunnan hallitseva luokka oli aristokratia. Sitä kutsutaan toisinaan myös aatelistoksi, mutta sana ei merkitse samaan kuin keskiajan läntisessä maailmassa. Asiallisempaa on käyttää nimityksiä silmäätekevät tai arvossapidetyt. Arvossapidettyjä henkilöitä löytyi senaatista, armeijasta, kaupan alalta, papistosta, maakuntahallinnosta, keisariperheestä ja hallitsijan suosikeista. Aristokratian taloudellinen valta perustui maaomaisuudesta saatuihin vuokriin ja veroihin. Siksi yhteiskunnan hallitseva luokka vastasi keisarikunnan kaupallisesta ja teollisesta toiminnasta.

Ortodoksisen kirkon asema oli keisarikunnassa erikoinen, osittain myös ongelmallinen. Yleisesti bysanttilaiset eivät katsoneet Kirkon papiston kuuluvan mihinkään yhteiskuntaluokkaan. Ortodoksinen kirkko jäikin yhteiskunnassa omaksi kerrostumakseen.

Patriarkka Atanasios I:n (patriarkkana 1289-1293 ja 1303-1311) ja keisari Andronikoksen kirjeenvaihdosta ilmenee, että ortodoksinen kirkko muodosti hengellisen säädyn. Bysantin kirkon valta ja arvostus kasvoivat keisarikunnan myöhäiskaudella.

Ortodoksisen kirkon arvo kohosi 1200- ja 1300-luvulla ykseyden ja jatkuvuuden takaajana poliittisesti hajanaisessa bysanttilaisessa maailmassa. Athos-vuoren luostarit siirrettiin 1312 Bysantin keisarin jurisdiktiosta patriarkan hallintoalueeseen.

Ensimmäisen kerran historiansa aikana Bysantin kirkko oli aloitteellinen keisarillisen lainsäädännön luonnostelemisessa. Aloitteellisuus keskittyi patriarkka Atanasios I:n toimintaan. Patriarkka puolusti arvovaltaansa karkottamalla Konstantinopolista piispoja, jotka olivat epäkanonisesti jättäneet hiippakuntansa Vähässä-Aasiassa turkkilaisten valloitusten takia.

Anatolian ylänkö oli keisarikunnan tehokkain laidunalue

Bysantin keisarikunnan tärkeimmän sosiaalisen ryhmän muodostivat maanviljelijät. Maatalousväestön keskeinen tuotantoyksikkö oli perhe, joka myös valvoi tuotantokeinoja (ei välttämättä omistussuhteessa). Perhe olikin yhteiskunnallis-taloudellisen yksikkö, jonka hyvinvointi perustui suurelta osin sen jäsenten työhön. Bysantin keisarikunnassa samoin kuin yleensä muissa keskiajan yhteiskunnissa perhe oli sekä biologinen että sosiaalinen yksikkö, joka perustui verisukulaisuuteen ja sukulaisuuteen avioliiton kautta.

Bysantin keisarikunta oli maatalousvaltainen. Maataloudesta oli peräisin suurin osa Bysantin rikkauksista. Huomattavimman hyödyn maataloudesta saaduista voitoista korjasi valtio. Maatalous oli keskeinen elinkeino Balkanin keskialueen vuoristolaaksoista aina hedelmälliselle Niilin alueelle ja Etelä-Italian rannikkotasangoilta ja kukkuloilta Pohjois-Syyrian tasangoille. Se takasi kylille ja kaupungeille olemassaolon ja valtion verotuloille perustan.

Maataloustuotannon voimistumista nopeuttivat keskiajan ekologiset muutokset, jotka alkoivat jo roomalaisella kaudella ja jatkuivat Bysantin kukistumisen (1453) jälkeenkin. Maaperän eroosio oli huomattavaa erityisesti Aigeianmeren Vähän-Aasian puoleisella rannikkolinjalla. Ylämaa-alueet eroosioituvat vähitellen ja jokilaaksot kuivuivat. Kreikassa eroosio oli huomattavasti hitaampaa kuin Vähässä-Aasiassa. Muutamat Vähän-Aasian antiikin aikaiset satamakaupungit ovat tänä nykyään muutaman kilometrin päässä sisämaassa.

Kaupankäynti ja käsiteollisuus olivat kohtuullisen tärkeitä paikalliselinkeinoja etenkin kaupunkien taloudessa, mutta keisarikunnan taloudessa niiden kokonaismerkitys jäi vähäiseksi. Karjankasvatus tarvitsi vähemmän työvoimaa kuin viljanviljely, ja siksi se oli Bysantissa paras tapa kehittää vaurautta. Tehokkain laidunalue oli Anatolian ylänkö. Se oli suureksi osaksi viettävää ylämaata ja sopi laiduntamiseen mainiosti.

Metsänhoito ja viininviljely olivat suurmaanomistajille ihanteellisia erikoistumisen muotoja. Kun harvat talonpojat omistivat maata, monet heistä omistivat nimenomaan viinitarhoja. Viinitarhat merkitsivät tärkeää rikkauden lähdettä. Niitä ostettiin, myytiin ja annettiin myötäjäisinä.

Toinen tärkeä tuotannon muoto oli sikojen, lampaiden ja vuohien kasvattaminen. Se yhdistyi läheisesti muihin maatalouden muotoihin. Sikojen kasvattaminen oli halpaa ja sopi hyvin köyhille maanviljelijöille. Lampaat ja vuohet tarvitsivat vähemmän heinää ja laidunmaata kuin nautakarja. Vuohet eivät tarvinneet hyvälaatuista ravintoa, ja niille kelpasi ravinto, jota muut kotieläimet eivät syöneet. Bysanttilaisen sosiaaliasteikon pohjalla elivätkin pienviljelijät, joilla oli muutama sika, lammas tai vuohi.

Bysanttilaisen maatalouden esittelyssä on paikallaan mainita myös mehiläishoito, suolantuotanto ja kalastus. Mehiläistuotantoa harjoitettiin laajasti, sillä oli ainoa saatavissa oleva makeutusaine ennen sokeriruo’on viljelyn kehittämistä. Hunajan tuottamiseen tarvittiin runsaasti kukkia ja eläinten laidunmaat soveltuivat parhaiten mehiläisille.

Bysantin suolantuotannosta tiedetään vähän, vaikka suolan tuottaminen oli yleistä. Suolaa löytyi monista Anatolian ylätasangon järvistä.

Kalastus oli rannikkoseuduilla, jokien ja järvien läheisyydessä ravinnonsaannin ja toimeentulon tärkein lähde. Maanomistajat vuokrasivat korvausta vastaan vesioikeuksia kalastajille.

Teollisuutta ja rakennustoimintaa

Bysantin keisarikunnan keskiajan tärkein teollisuuden muoto oli vaateteollisuus. Varakkaat ihmiset käyttivät runsaasti varoja yhteiskunnallisen aseman mukaiseen pukeutumiseen. Bysanttilaiset alkoivat pukeutua aikaisempaa paremmin 1000- ja 1100-luvulla. Varakkaat ihmiset käyttivät runsaasti varoja yhteiskunnallisen aseman mukaiseen pukeutumiseen.

Yleisin vaatteiden materiaali oli villa, mutta hienoja vaatteita valmistettiin silkistä, puuvillasta ja pellavasta. Bysantin hovi kuluttikin paljon silkkiä.

Silkkituotteita annettiin lahjoina ulkomaalaisille diplomaateille ja keisarin lähipiirille. Niin ikään kirkot ja luostarit olivat bysanttilaisen tekstiiliteollisuuden suurkuluttajia. Bysanttilaisella kaudella silkkiäispuun viljelyä harjoitettiin siinä määrin, että Konstantinopolin ja 1200-luvun Nikean tekstiiliteollisuuden tarpeet tulivat tyydytetyiksi. Niin ikään kirkot ja luostarit olivat bysanttilaisen tekstiiliteollisuuden suurkuluttajia. Konstantinopoli oli Euroopan ensimmäinen merkittävä silkkikeskus.

Lasiteollisuus oli Bysantissa 700- ja 800-luvulla vähäistä, mutta 900- ja 1000-luvulla se kehittyi. Ylellisten lasituotteiden valmistus säilyi Konstantinopolin etuoikeutena. Esimerkiksi kuvioituja lasimaalauksia säilyi Konstantinopolin 1100-luvun kirkoissa, mutta ei maakuntien kirkoissa.

Tärkeä bysanttilaisen kaupallisen toiminnan muoto oli rakentaminen. Bysanttilaisen arkkitehtuurin historiasta on kirjoitettu paljon, mutta arkkitehtuurin merkitystä taloushistorian näkökulmasta on tarkasteltu vähän. Tämä johtuu osaltaan luotettavien lähteiden puuttumisesta. Rakentaminen voidaan jakaa omakotirakentamiseen, kirkkorakentamiseen, linnoitustöihin ja julkisten yhteyksien, kuten siltojen, rakentamiseen.

Rakennustoiminta vilkastui myös Bysantin keisarikunnan pienissä kaupungeissa 1000- ja 1100-luvulla. Niiden väkiluvun kasvu ja talouden elpyminen heijastivat maaseudun talouden kehitystä. Kaupunkien rakennustuotannossa näkyi suurtilallisten ja kaupunkilaisten suotuisa taloudellinen tila. Arkeologiset löydöt antavat jonkinlaisen käsityksen kaupunkitaloista. Näiden talojen rakentamisessa ei ollut juurikaan suunnitelmallisuutta. Talot rakennettiin, koska asunnoista oli pulaa. Rakentamisessa käytettiin hyväksi vanhojen raunioiden materiaalia, eikä rakentamisen taso ollut järin korkea. Talot muodostuivat usein pienistä ja epäsymmetrisistä huoneista.

Omavaraisuus oli Bysantin taloudellisen kehityksen olennainen osa, ja sitä tukivat keisarin virkakoneisto, armeija, kirkko ja maalliset maanomistajat. Bysantin valtiolla oli tärkeä tehtävä maatalouden ylituotannon ohjaamisessa tuottajilta eteenpäin. Valtiolla oli rahanlyönnin yksinoikeus, kun sitä vastoin keskiajan läntisessä Euroopassa oikeus oli feodaaliherrojen käsissä.

Maakuntien poliittinen ja taloudellinen valta siirtyi suurmaanomistajille

Bysantin valtion puuttuminen talousasioihin saattoi ilmetä myös muilla alueilla. Kun Konstantinopoliin luotiin 900-luvulla laajamittaista yksityiskauppaa, valtio asetti tarkat säännöt kiltojen toiminnalle. Talouden kriisiaikana keisari puuttui virkamiehineen ammattikuntien toimintaan pitääkseen viljan hinnan alhaisena.

Valtio ei kuitenkaan ollut ainoa talouden vaikuttaja keisarikunnassa. Yhteiskunnassa vaikuttivat suurmaanomistajat ja talonpojat, joko valtiosta riippuvaisina tai täysin itsenäisinä. Heidän kaupankäyntinsä oli sekä kotimaista että kansainvälistä.

Rahajärjestelmä säilyi kestävänä ja joustavana koko keisarikunnan historian. Se palveli hyvin valtion verotusjärjestelmää ja kaupallisia tarpeita.

Bysantin keisarikunta oli talouselämältään koko pitkän historiansa ajan monenkirjava. Valtiolla oli keisarikunnan taloudessa tärkeä tehtävä, mutta ainoa taloudellinen toimija se ei koskaan ollut. Bysantin keisarikunnan hallinto nieli runsaasti varoja ja rasitti maaseudun asukkaiden taloutta. Niin sanotun maaveron lisäksi he joutuivat maksamaan valtion virkamiesten ja armeijan ylläpitämiseen tarkoitettua lisää.

Geoponika on ainoa bysanttilaiskaudelta säilynyt maataloustoimintaa käsittelevä teos. Se on peräisin 500-luvulta, mutta kirjoitettiin uudelleen 900-luvulla. Teos osoittaa, kuinka tehokkaasti bysanttilainen maatalous osasi käyttää hyväksi maaseudun voimavaroja, ja siitä näkyy myös, miten ajan sosiaaliset virtaukset vaikuttivat maataloustuotantoon.

Bysantin keisarikunnan keskushallinnon rakenteellinen ongelma liittyi 900-luvun alussa maakuntien ylimysluokan poliittisen, sotilaallisen ja taloudellisen vallan kasvuun. Ylimysluokan sotilaallinen valta perustui aluearmeijoiden hallintaan. Johtavien sukujen edustajat valvoivat maakuntahallinnon korkeita virkamiehiä. Vaikutusvaltaisimmat suurmaanomistajat elivät Vähän-Aasian sisäosissa, Anatolikonissa, Kappadokiassa ja Paflagoniassa. Talonpojat alistettiin näillä alueilla lyhyessä ajassa suurviljelijöiden käskyvaltaan.

Suurmaanomistajat tehostivat maatilojen tuotantoa, mutta heidän rahallinen sijoituksensa maataloustuotantoon oli häviävän pieni osa heidän kokonaisvarallisuudestaan.

Maakuntien poliittinen ja taloudellinen valta siirtyi vähitellen suurmaanomistajille. Maakuntien sotajoukot muuttuivat 900-luvulla lähes yksityisiksi sotajoukoiksi. Hallituksen vastainen kapinointi keisari Basileios II:n hallituskauden (976 - 1025) alussa osoitti, että alueellinen armeija oli uskollinen Anatolian suurmaanomistajalle, ei Bysantin keisarille.

Bysantissa rajoitettiin 900-luvun lopulla suurmaanomistajien taloudellista ja sotilaallista valtaa, joka oli kehittynyt keisarikunnan keskushallinnolle poliittiseksi uhkaksi. Tämä tulee selvästi esille keisari Basileios II:n novellassa vuodelta 996. Novellan täytäntöönpano suojeli viljelijöitä aikaisempaa lakia paremmin suurtilallisten juonitteluilta.

Keisari määräsi takavarikoitavaksi joidenkin suurtilallisten omaisuuden ja pakotti heidät maksamaan talonpoikien maksamattomat verot. Yksi näistä suurtilallisista oli bysanttilainen kenraali Eustatios Maleinos. Hän oli Anatolian sotilasaristokratian ehkä rikkain ja vaikutusvaltaisin edustaja. Suvulla oli laajoja maatiloja Kappadokian Kesareassa ja Galatian Ankyrassa. Eustatios osallistui aristokraattien kapinaan keisari Basileiosta vastaan. Kenraalin kuoleman jälkeen hänen omaisuutensa takavarikoitiin.

Bysantin itsenäisten maanviljelijöiden yhteiskunnallisen aseman kehittyminen on epäselvä. Heillä oli periaatteessa täydet maanomistusoikeudet niin kauan kuin he suorittivat fiskaalimaksunsa valtiolle. Itsenäisten talonpoikien asema oli epävarma katovuosien ja valtion virkamiesten ahneuden takia.

Valtio edellytti, että verot maksettiin korkealuokkaisina kultarahoina. Tämmöinen vaatimus loi ongelmia useissa maatalousyhteisöissä ja pahensi rikkaiden maaomistajien ja kyläläisten yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Valtion ja suurtilanomistajien puristuksessa itsenäinen maanviljelijäväestö vähitellen hävisi.

Bysantin tutkijat ovat eri mieltä siitä, miten Bysantin sosiaalisen rakenteen voisi määritellä. Näkemysten erilaisuus jakaa tutkijat perinteisesti kahteen joukkoon, niihin, jotka soveltavat keisarikuntaan käsitettä feodalismi, ja niihin, jotka eivät tätä käsitettä halua käyttää.

Bysantin laajaan keskiluokkaan lukeutui menestyviä kauppiaita, puhujia, tehtailijoita ja keskisuurten maatilojen omistajia. Keskiluokasta kehittyi vahva poliittinen oppositio hallitsevaa aristokraattista eliittiä vastaan.

Orjuus oli bysanttilaisen yhteiskunnan pysyvä piirre

Kauppiasluokan alapuolella eli yhteiskunnassa päivätyöläisten, kerjäläisten, varkaiden ja prostituoitujen joukko. Vaikka prostituutio oli keisarikunnassa lain mukaan laitonta ja ilotalojen pitäjille säädettiin ankaria rangaistuksia, ei sitä onnistuttu kitkemään pois. Majatalojen, tavernojen ja kylpylöiden omistajat kohensivat usein tulojaan pitämällä ilotyttöjä. Prostituutio oli vakava yhteiskunnallinen ongelma, johon liittyi alhaista kaupankäyntiä ja rikollisuutta.

Orjuus (kreik. douleia) oli bysanttilaisen yhteiskunnan pysyvä piirre. Sen paremmin kirkko kuin valtiokaan ei yrittänyt kumota tätä perittyä instituutiota. Keisari Aleksios I Komnenos (k. 1118) piti orjuutta epäkristillisenä ilmiönä, mutta hänet pakotettiin säilyttämään orjuus instituutiona. Keisari sai kuitenkin aikaan lainsäädännön, jolla parannettiin orjien elinoloja. Hän sai voimaan lain, jolla tunnustettiin orjien solmima avioliitto, vaikka siltä olisi puuttunutkin isännän suostumus. Orjat määrättiin solmimaan kirkollinen avioliitto.

Orjat luokiteltiin köyhien erityisryhmäksi. Heillä oli vähän laillisia oikeuksia. Orjilla ei voinut olla omaisuutta, eivätkä he voineet todistaa oikeudessa.

Orjat eivät muodostaneet välttämättä yhtä erityistä sosiaaliluokkaa tai etnistä ryhmää. Jotkut heistä oli myyty orjiksi perheen köyhyyden takia, toiset olivat sotavankeja. Jotkut orjista olivat pikemmin palvelijoita kuin orjia. Orjia käytettiin maatiloilla työvoimana. Jotkut heistä olivat aristokraattisten perheiden lasten palvelijoina, toiset taas työskentelivät kirkkojen ja luostareiden maatiloilla ja maallisten isäntien henkivartijoina.

Bysantin keisarikunnan historia päättyi 1453

Bysantin keisarikunnan historia päättyi tiistaina 29. toukokuuta vuonna 1453. Keisarikunnan viimeinen keisari Konstantinos XI kaatui tuolloin Konstantinopolia puolustaessaan.

Ottomaanit valloittivat kaupungin kreikkalaisten luopioiden avustuksella. Turkkilainen sulttaani Muhammed marssi voittosaatossa kaupunkiin, jonka Rooman keisari Konstantinos Suuri oli aikanaan perustanut kristillisen keisarikunnan pääkaupungiksi. Bysantin keisaria ei enää ollut. Ortodoksinen kirkko halvaannutettiin pelokkaaksi joukoksi, joka oli täysin riippuvainen islaminuskoisen sulttaanin oikuista.

Ensimmäinen turkkilaisvallan aikainen Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Gennadios Skolarios (k. noin 1473) säilyi uskollisena ortodoksiselle kristillisyydelle. Ortodoksisuus muodosti hänen identiteettinsä tärkeimmän ulottuvuuden.

Turkkilaisten saapuminen valloittajina Konstantinopoliin 1453 ei ollutkaan hänelle pelkästään kansallinen tuho, kansakunnan joutuminen ottomaanien orjuuteen, vaan paljon enemmän poliittinen ja uskonnollinen tuho. Skolarios kirjoitti:

”Meillä ei ole keisaria, ei kirkon eikä sanan vapautta”.

Ottomaanien alainen kreikkalainen kansanosa koki monia nöyryytyksiä. Kristittyjen oli pukeuduttava erottuvasti, uusien kirkkojen rakentaminen estettiin kaupungeissa ja kirkkoja purettiin moskeijoiden ympäristöstä. Myös lukuisia ortodoksikristittyjen vanhempien otettiin väkivalloin janitsaareihin ja pakotettiin kääntymään islamilaisuuteen. Paluu ortodoksiseen uskoon merkitsi kuolemanrangaistusta.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Angelov, Dimiter, 2007, Imperial Ideology and Political Thought in Byzantium, 1204-1330. Cambridge.
• Beck, Hans-Georg, 1994, Das byzantinische Jahrtausend. 2. ergänzte Auflage. München.
• Constantelos, Demetrios J., 1992, Poverty. Society and Philanthropy in the Late Mediaeval World. New York.
• Foss, C., 1976, Byzantine and Turkish Sardis. Cambridge, Mass. & London.
• Hakkarainen, Jarmo
  • 1992, Bysantin talouselämän kehitys (900-1200). Joensuu.
  • 1993, Bysantin maataloustuotanto, väestönkasvu ja sosiaaliset suhteet. – Ortodoksia 42. Ortodoksisten Pappien Liitto. Pieksämäki.
  • 2011, Bysanttilaisten isien terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon haaksirikkoa. – Bysantin terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon perikatoa. Joensuu.
  • 2013, Bysantin kaksi maailmaa – Kirjoituksia Bysantin keisarikunnasta ja Pyhien Isien terapeuttisesta teologiasta. Joensuu.
• Haldon, John, 2002, Byzantium. A History. Wiltshire.
• Laiou, Angeliki, 2007, The Economic History of Byzantium. – The Economic History of Byzantium From the Seventh through the Fifteenth Century. Vol. 1. Washington D.C.
• Laiou Angeliki E. & Morrisson Cécile, 2007, The Byzantine Economy. Cambridge.
• Vryonis, Speros, Jr., 1971, The Decline of Medieval Hellenism in Asia Minor and the Process of Islamization from the Eleventh through the Fifteenth Century. Los Angeles.