Isä Jarmon papiksi vihkimisestä 30 vuotta

Isä Jarmo Hakkarainen tunnetaan tuotteliaana ortodoksiteologina ja kirjailijana. Kesäkuun 10. päivänä 2014 tuli kuluneeksi 30 vuotta hänen papiksi vihkimisestään. Isä Jarmo on kirjoittanut yli 20 teosta ja lukuisan määrän teologisia artikkeleita, jotka käsittelevät erityisesti Bysantin historiaa ja viime vuosina erityisesti kirkon terapeuttista teologista opetusta. Hän on toiminut teologian opettajana Joensuun yliopistossa, myöhemmin Itä-Suomen yliopistossa vuodesta 1988.

Opettajan työnsä ohessa hän tunnetaan helposti lähestyttävänä sielunhoitaja, jonka työhuoneeseen on matala kynnys. Ihmisistä kiinnostunut isä Jarmo ottaa mieluusti vastaan kaikki ihmiset.

Isä Jarmo. Olet syntyisin Sotkamosta. Veljesi isä Pentin vanavedessä halusit kirkon työhön. Kuopion Pappisseminaarin jälkeen jatkoit jatko-opintoja pyhän Ristin seminaarissa Bostonissa. Mikä sai sinut alun perin lähtemään juuri Ristin seminaariin?

Tomoksen viesti on muuttumaton

Siihen oli useita syitä, mutta yksi syy liittyi mielenmaisemassani Suomen ortodoksisessa pappisseminaarissa viettämiini neljään vuoteen. Pappisseminaari oli pieni ja sisäänlämpiävä opinahjo, jossa muodollisesti opetettiin teologiaan liittyviä kokonaisuuksia. Mutta tulevan papin työn kannalta tärkein: opettajien pastoraalinen esikuva ja hengellinen ohjaaminen jäivät pappiseminaarissa vaatimattomiksi.

Pappisseminaarin aikani (1975-1979) päättyi kirkkopoliittisesti ristiriitaiseen vuoteen 1978-1979, jolloin paljossa suomalaisen yhteiskunnan yhteiskunta-poliittiset ajatukset ohjailivat eräitä kirkkokuntamme papiston jäseniä ja maallikoita arkkipiispan Paavalin (k. 1988) tukemana ajamaan autokefaliaa eli kirkon täydellistä itsenäisyyttä Ekumeenisesta patriarkaatista.

Autokefalia-ajatus nousi esille papiston luentopäivillä Kuopiossa syksyllä 1977, jolloin venäläisen Metropolia-kirkon alaisen Pyhän Vladimirin seminaarin professori John Meyendorff (k. 1992) totesi alustuksessaan, että Suomen ortodoksisessa kirkossa tulisi olla vähintään kolme hiippakuntaa.

Tämän kirkkopoliittisen episodin seurauksena kirkkokuntaan perustettiin nopeasti kolmas eli Oulun hiippakunta. Se aloitti toimintansa jo 1.1.1980.

Kirkkokunnan autokefaliahuuma osoitti koruttomasti, miten välinpitämättömästi ja asiantuntemattomasti suomalaiset autokefalian markkinoijat suhtautuivat autonomisen kirkkomme kanoniseen kivijalkaan eli Konstantinopolin Ekumeenisen patriarkaatin myöntämään Tomos-asiakirjaan (6.7.1923).

Tomoksen viesti on yhä 2000-luvulla ajankohtainen: Suomen ortodoksisen kirkon tulee sitoutua Konstantinopolin äitikirkossa noudatettavaan pyhien kanonien tulkintaan ja kirkon ulkosuhteita koskeviin määräyksiin.

Konstantinopolin ekumeeninen istuimen pitkä historia osoittaa, että se on Kirkon pyhien kanonien pastoraalisen tradition ja järjestyksen noudattamisen herkkä vartija. Tässä se palvelee ortodoksisten paikalliskirkkojen hengellistä hyvinvointia.

Kuuliaisuus ja ykseys äitikirkkoon on suomalaisen paikalliskirkkomme Kirkon pyhään traditioon sitoutumisemme keskeinen nimittäjä. Kuuliaisuutta ja ykseyttä Konstantinopolin äitikirkkoon ei osoittanut arkkipiispa Paavali, kun hän kutsui syksyllä 1978 papiston päiville venäläisen Metropolia-kirkon esimiehen, metropoliitta Teodosioksen.

Moskovan patriarkaatti hyväksyi Amerikan venäläisen Metropolia-kirkon autokefalian 1970. Konstantinopolin patriarkaatti ja muut vanhat patriarkaatit eivät hyväksyneet tätä autokefalia-julistusta, vaan pitivät sitä pyhien kanonien vastaisena.

Siksi hänen pyhyytensä Konstantinopolin patriarkka Demetrios vaati arkkipiispaa perumaan Teodosioksen virallisen kirkollisen matkan Suomeen. Tämä metropoliitan matkan peruuntuminen nosti autofalia-asian ripeästi esille. Arkkipiispa Paavali viittaa siihen Aamun Koiton (N:o 3/1979) kirjoituksessaan: Suomen ortodoksinen kirkko ja autokefalia.

Tästä sitoutumisesta Konstantinopolin patriarkaatin pastoraaliseen huolenpitoon haluttiin eroon hinnalla millä hyvänsä arkkipiispa Paavalin ja Pappien liiton ja Kanttorien liiton johtokuntien ajamissa autokefaliapyrkimyksissä.

Opiskelijaelämään autokefalia –kiista vaikutti siten, että pieni pappisseminaarilaisten ryhmä jakaantui autokefalian puolustajiin ja vastustajiin.

Pyhien Isien Teologia on Kirkon omatunto

Pyhän Ristin teologisen koulun opiskeluvuodet Yhdysvalloissa Brooklinessa, Bostonissa (1980-1983 ja 1986-1987) merkitsivät minulle suuntautumista ortodoksiseen teologiseen ajatteluun ja elämään. Näiden vuosien aikana opin vähitellen ymmärtämään, että ortodoksisen kirkon jokapäiväisellä elämällä on teologinen sisältö ja päämäärä.

Pyhien Isien Teologia on Kirkon omatunto. Se ei tarkoita käsitteellistä filosofista pohdiskelua tai modernin länsimaisen ns. teologian mukaista rationalismia, vaan ihmisen hengelliseen parannukseen tähtäävää tiedettä. Kristus on Kirkossa parantaja, lääkäri, joka huolehtii ihmiselämän moninaisista vammoista.

Pyhän Ristin teologisessa koulussa sain tähän Kirkon terapeuttiseen elämänasenteeseen tärkeän lähtökohdan. Myöhemmin Kirkon empiirinen ja askeettinen teologia tuli minulle entistä läheisemmäksi.

Kirkon teologian päämäärä on syvimmiltään parantaa ihminen synnin sairaudesta ja johtaa hänet Jumalan eheyttävään maailmaan. Piispat ja papit kutsutaan pyhässä pappeudessa elämän Jumalan kansan kirkollisina terapeutteina. Heidän tärkein tehtävänsä on johtaa esimerkillään ihmisiä parantumiseen. Se on mahdotonta, jos he eivät itse ole ensin parantuneet syntien ja himojen sairauksista.

Yhdysvalloissa viettämiesi vuosien aikana sait välimatkaa Suomeen. Millaiset eväät sait Bostonista? Opettajana kohtasit monia tunnettuja ortodoksiteologeja. Syntyikö jo noilla Ristin seminaarin aikoina ajatuksia, joista arvioit olevan hyödyllistä suomalaisten pappien osata tai tietää? Mikä on mielestäsi kristinuskon merkittävimpien opettajien Basileios Suuren ja Johannes Krysostomoksen syvin viesti tämän päivän suomalaiselle ortodoksisuudelle?

Välimatka Suomeen teki minulle henkisesti monin tavoin hyvää. Aloin vähä kerrassaan löytää ortodoksisen teologian ja elämän rakennuspuita. Holy Crossin opiskeluvuosina harjaannuin ymmärtämään, että ortodoksinen kirkko on Pyhien Isien ja Pyhän Tradition Kirkko.

Oman aikamme paikallisessa suomalaisessa ortodoksisessa kirkossa ei juurikaan tunneta kiinnostusta Pyhien Isien teologista perinnettä kohtaan. Tämä koskee sekä Kirkon papiston jäseniä, pappeuteen valmistautuvia kuin maallikoitakin. Meidän olisi hyvä sivistää sydäntään Pyhien Isien Teologian ajattomalla rikkaudella. Silloin papiston jäsen ei möläyttäisi jossakin maakuntalehdessä, että ortodoksisen kirkon 2000-vuotinen perinne on ”iso riippakivi”.

Ortodoksinen pappi on rippi-isänä Kirkon terapeutti. Pyhien Isien terapeuttinen teologia palvelee Kirkon ykseyden asiaa, luo oikean suhteen uskoon ja elämään, suojelee kirkon jäseniä uskon ja elämän vääristymiltä ja antaa hengellisiä voimia torjua moniarvoisen ja vapaamielisen yhteiskunnan kiusaukset.

Bostonin vuosien opettajistani haluan nostaa esiin yhden: etiikan professori, isä Stanley Harakaksen. Hän sai minut kiinnostumaan ortodoksisesta sosiaalietiikasta. Se oli minulle jotain teologisesti virkistävää.

Ortodoksinen kirkko on yhteisön kasvamisen paikka. Kirkon yhteisöllisen elämän etsiminen merkitsee ortodoksikristitylle vastuuntuntoisen ihmisyyden tien kulkemista.

Suomalaisessa yhteiskunnassa puhaltavat toisenlaiset tuulet. Ihmiset vetäytyvät entistä enemmän yhteisöllisestä vastuustaan ja sysäävät käsittelemättömät pelkonsa usein syyttömien niskaan.

Nämä ihmiset tuntevat syvää vastenmielisyyttä vammaisuutta, vanhenemista ja ihmiselämän särkyneisyyttä kohtaan. He salaavat inhonsa näitä ihmisiä kohtaan syyllistämällä lähihoitajia, psykologeja, saattohoitajia, pappeja ja diakoniatyöntekijöitä.

Kirkon suurten sosiaalisen vastuun opettajien, pyhän Basileios Suuren ja pyhän Johannes Krysostomoksen ajaton viesti suomalaisille ortodokseille on: Kirkon lähetystyö on diakoniaa.

Samoin kuin Kristus ei tullut maailmaan palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä monen puolesta (Matt. 20:28 ja Mark. 10:45), samoin myös Kristuksen Kirkko on tässä maailmassa palvellakseen ihmistä ja auttaakseen häntä kilvoituksen tiellä Jumalan valtakuntaan.

Pyhät Isät korostavat Kirkon teologian parantavaa ja palvelevaa luonnetta. Pyhien Isien terapeuttisen elämän esikuva on äärimmäisen ajankohtainen 2000-luvun alun suomalaisessa kristillisyyden jälkeisessä todellisuudessa.

Ortodoksit keskittyvät suomalaisessa paikalliskirkossa byrokratiaan, talouteen ja rakennuksiin, mutta koditon ja kärsivä ihminen usein unohdetaan. Kun ihminen tarrautuu ulkoiseen, hän samalla pelkää sisäisen elämän kehittämistä.

Kirkko muuttuu jäsenissään maailmalliseksi, kun se alkaa pitää itseään uskonnollisena laitoksena. Kirkon ja maailmallisen uskonnon välillä vallitsee suunnaton ero. Maallistunut kirkko on täynnä ihmisajatuksia ja käsitteellisiä ideoita.

Apostolinen ja katolinen kirkko on parantava lääke, jota voidaan kutsua myös kirurgiaksi.

Kirkon rakkaus on läsnä olevaa. Eukaristinen liturgia on esirukousta, veljellistä rakkautta ja lähimmäisen tuskan ja hädän kohtaamista. Hengellinen kasvaminen edellyttää Jumalan hyveiden toteuttamista arjessa. Kukin meistä on ihmispersoona siinä määrin kuin hän luo eukaristiassa rakastavan suhteen Jumalaan ja lähimmäisiin.

Ortodoksisen kirkon Pyhille Isille usko Kristukseen merkitsee Hänen vastaanottamistaan Jumalan elämänä ja valkeutena. Ortodoksinen elämä on myönteistä, se kumpuaa ylösnousemuksen ilosta ja sen hyväksymisestä. Me tarvitsemme nykyään kipeästi tätä Kirkon aitoa henkeä voittaaksemme elämäämme hallitsevan ahneuden, hyötyajattelun ja ulkokultaisuuden.

Sinulla on vankka kokemus pappien koulutuksesta Suomessa. Mikä on uuden papin suurin haaste ryhtyessään papin työhön?

Valtaosalla ortodoksisen paikalliskirkkomme papistosta on hyvin heterogeeninen kirkollinen tausta. Vain harvoilla heistä on emotionaalista ja käytännöllistä yhteyttä arkiseen ortodoksiseen seurakuntaelämään. Tai sitten mahdolliset uskonnolliset kokemukset ovat peräisin joistakin pienistä järjestöistä tai ryhmistä. Tiedetään yleisesti, että pienten yhteisöjen elämää säätelevät entropian lainalaisuudet: mitä pienempi yhteisö, sitä häiriöalttiimpi se on.

Työnsä aloittavalle ortodoksipapille on tärkeää, että hänellä on laaja yleissivistys, ortodoksisen teologisen ja myös muun ihmisenä kasvamista tukevan kirjallisuuden tuntemus ja ennen muuta ortodoksisesta elämästä kasvavat ihmissuhteet.

Erityisesti suosittelen nuorelle ortodoksiselle papille perehtymistä ortodoksisten isien psykoterapeuttista ajattelua ja käytäntöä käsittelevään kirjallisuuteen. Esimerkkinä haluan mainita metropoliitta Hieroteos Vlahoksen aihepiiriin liittyvät teokset, joita on käännetty myös englanniksi.

Hänen teoksensa ovat tietenkin myrkkyä aikamme vapaamielisille, moderniin länsimaiseen ajatteluun, psykologiaan ja filosofiaan tukeutuville ortodoksioppineille. He ovat juopuneet uskonnollisesta ”suvaitsevaisuudesta”. Siksi he julistavat esipaimen Hieroteoksen varottavaksi esimerkiksi siitä, millä tavalla ortodoksisesta teologiaa ei ”kannattaisi tehdä” 2000-luvulla.

Kirkon Pyhät Isät eivät opeta sielunhoidosta kapeasti. He tunnistavat ihmismielen käsittelemättömät traumat eli hengellisen elämän puuttumisesta johtuvat vammat, sanojen tavoittamattomissa olevat kätketyt häpeän, narsismin ja voimattoman vihan jäljet, joihin muodollinen ja sanallinen anteeksiantaminen ei koskaan ulotu.

Tässä yhteydessä on syytä painottaa erityisesti, että henkilökohtaiset lukukokemukset tai harrastukset eivät koskaan korvaa ortodoksisen teologian perusteellisia opintoja.

Pyhien Isien mukaan ortodoksinen teologia on empiiristä. Askeesi, rukous ja armeliaisuus ovat ortodoksisen teologian tuntemuksen avaimia. Jotta pappi voisi harjoittaa pastoraalisessaan työssään teologiaa, hänellä täytyy olla askeesin kokemus teologiasta. Ei riitä, että hän pelkästään ajattelee teologisesti, hänen tulee myös elää teologisesti.

Ajassamme on usein ongelmana se, että Bysantin kirkon teologian terapeuttinen luonne ja ydin jää avautumatta uudelle papille. Papillisen tietämyksen puutetta yritetään peittää esimerkiksi esteettisillä liturgisilla muodoilla ja liturgisten rubriikkien paljoudella.

Sääntö muodostuu silloin jumalanpalveluksen keskeiseksi nimittäjäksi, vaikka ortodoksisen jumalanpalveluksen tulisi aina merkitä lähimmäisen kohtaamista Kristuksessa.

Meidän on ryhdyttävä näkemään suomalaisessa ortodoksisessa paikalliskirkossa, että kaikki palvelevat omalla paikallaan Kristusta. Kaikki palvelevat kaikkia. Papiston ja maallikoiden liturginen suhde merkitsee yhteistä palvelemista. Mutta miten se toteutuu, jos kirkkokansa ei esimerkiksi kuule piispan tai papin lukemia eukaristisia rukouksia vaikkapa pyhän Basileios Suuren liturgiassa. Kirkkokansa seurailee papistoa ja kuoroa kuin jotakin teatteriesitystä.

Paikalleen pysähtynyt liturgisuus jättää jumalanpalveluksen kansalle vieraaksi ja tuntemattomaksi. Kirkkokansa ei silloin osallistu aktiivisesti liturgiaan, joten se ei myöskään vaikuta hoitavasti heidän elämäänsä. Sunnuntain liturgiapalvelus ei yhdisty ihmisten arkipäivän elämään.

Suomessa puhutaan paljon monikulttuurisuudesta. Siitä huolimatta on syytä muistaa, että ortodoksinen pappi palvelee ihmisiä suomalaisessa elämänpiirissä. Suuren etnisen voiman ja muodollisesti oikeassa olemisen ihailemisen sijaan ortodoksipappi tarvitsee Pyhien Isien hengessä nöyryyttä kunnioittaa lähimmäistään myös hänen särkyneisyydessään.

Moniarvoisen suomalaisen yhteiskunnan arvottomuuden keskellä ortodoksisen paikalliskirkon tulee hahmottaa Kirkon perinteen hengessä kasvatustavoitteitaan. Ortodoksinen kirkko ei ole paikalleen pysähtynyt getto, vaan yhteisessä eukaristiassa palveleva yhteisö. Ortodoksinen usko ei ole muusta eristetty asia ihmiselämässä: se on luonteeltaan ihmisen kokonaispersoonallisuutta koossapitävä ja ohjaaja kirkollinen tekijä.

Ortodoksinen liturgisuus on syvän yhteisöllistä, lähimmäisestä välittävää kasvamista ja kasvattamista. Ortodoksisen kirkon liturgisen elämän sanallinen ja kuvallinen aines ilmaisee uskovien yhteisöllistä kokemusta ja samalla myös ohjaa sitä.

Rationaalinen opetus on hengetöntä, yksinomaan emotionaalinen on puolestaan sokeaa. Kirkon liturgia korostaa, ettei ketään ihmistä jätetä yksin. Uskon kasvattaminen on sydämen asia. Ortodoksinen oppiminen tarkoittaa sydämen sivistystä. Kirkon Pyhän Perinteen mukaan se sisältää ihmisen älyn, tunteet, sielun ja ruumiin.

Kirkon Pyhät Isät muistuttavat meitä, että jos laiminlyömme käytännön kristillisen elämän, on kirkollisuutemme hedelmätöntä ja vaarallista. Pyhien Isien lähestymistapa Kirkon oppiin ja elämään on ehkä parhaiten koottavissa yhteen sanalla perinne (kreik. paradosis).

Papin työn ainutlaatuisena innoittajana on Kristuksen antama esikuva paimenen kutsumuksen hoitamisesta. Nuori pappi lankeaa usein narsistisen ihmisen ansaan. Hän takertuu helposti palauteihmisyyteen ja itsesäälin armottomiin syövereihin. On hyvä muistaa pyhän Johannes Krysostomoksen opetus, jonka mukaan papin tehtävä ei ole miellyttää ihmisiä, vaan julistaa evankeliumia.

Olet ollut teologien kouluttajana vuodesta 1988 lähtien. Tuona aikana olet nähnyt monia muutoksia koulutuksessa. Pitkään on puhuttu kirkon omien opintojen järjestämisestä, mutta ylätaso on ne aina padonnut. Millä tavalla Sinun mielestäsi teologikoulutusta voisi kehittää niin, että se palvelisi entistä paremmin kirkkoa?

Suhteessa kirkkokunnan strategiaan koulutuksen järjestämisen kysymykset liittyvät ennen muuta kirkon yhteisöllisyyteen: koulutuksen järjestäminen ei tule onnistumaan menestyksellisesti ilman koko kirkon (piispojen, hiippakuntien ja seurakuntien) sitoutumista yhteisesti järjestettyyn ja kaikille yleisesti tarjottuun perus-, jatko – ja lisäkoulutukseen.

Selkeät ja yhteiset koulutusjärjestelyt edistävät kirkon strategiassa korostettua työntekijöiden ammattitaidon ylläpitämisen ja kehittämisen tukemista, työhyvin vointiin panostamista ja kirkon työpaikkojen vetovoimaisuuden varmistamista.

Vuotta 2015 koskevan vision kannalta paikalliskirkon koulutuskysymykset liittyvät olennaisesti työntekijöistä huolehtimiseen. Ollakseen vision mukaisesti etsivä, palveleva ja ylistävä jumalanpalvelusyhteisö, kirkon toimissa ja tehtävissä olevien ihmisten tulee kokea Suomen ortodoksinen kirkko työnantajaksi, joka toimii aidosti visionsa hengessä.

Kirkon tarjoama ja (edellyttämä) koulutus liittyy olennaisesti vision toteutumiseen; palveleehan kirkko omia työntekijöitään tarjoamalla heille työelämän tarpeisiin vastaavia, yhtenäisiä ja kaikille tarjolla olevia ammatillisia työkaluja.

Tällä hetkellä kirkko ei kanna vastuuta ”harrastuksen nojalla” hengellistä työtä tekevistä työntekijöistään. Voidaanko ajatella, että harrastuksen pohjalta toimivan papiston ja kanttorien toimintaedellytykset ovat kirkon työssä hyvät ilman minkäänlaista, hengellistä ja teologista tehtäviin valmentavaa koulutusta?

Oto-pappien ja kanttorien koulutuksen järjestäminen osoittaisi, että kirkko huolehtii vastuullisesti harrastuksen perusteella hengellistä työtä tekevistä työntekijöistään sekä seurakuntalaisista, joiden parissa nämä työtään tekevät.

Ortodoksisen paikalliskirkon yhtenä koulutukselliseen taustaan liittyvänä ongelmana on ollut ja on edelleen hengellisen johdon eli piispojen ortodoksisen teologisen koulutuksen vähäisyys ja tasokkaan ortodoksisen yliopistollisen koulutuksen puuttuminen.

Viime vuosikymmeninä kirkkokunnassa on pyritty papiston akateemisen koulutustason kohottamiseen. Tulevaisuudessa on syytä kiinnittää vakavaa huomiota kirkollisen johdon eli piispojen teologisen koulutustason nostamiseen, jotta se vastaisi esimerkiksi Kreikan tai Balkanin maiden käytäntöä. Sinänsä on mielenkiintoista, että esimerkiksi muutoin joissakin asioissa kriittiset kirkolliskokouksen maallikkoedustajat ovat olleet tästä asiasta hiljaa.

Suomessa on ollut tapana mytologisoida joidenkin teologisten akatemioiden, esimerkiksi Leningradin hengellisen akatemian teologista ja hengellistä merkitystä. Näin varsinkin kun kirkkokuntaan on uutta piispaa valittu. Todellisuudessa Leningradin hengellinen akatemia kuvasti kai lähinnä skolastista 1800-luvun lopun venäläistä näennäisortodoksista toistoteologiaa.

Vain jos paikallisen suomalaisen ortodoksisen kirkon piispoiksi valitaan hyvän ortodoksisen teologisen koulutuksen saaneita kirkonmiehiä, voidaan ehkä vastaisuudessa odottaa piispakunnalta riittävän syvää hengellistä ja pastoraalista herkkyyttä ja kirkollisen myötäelämisen lahjaa johtaa pohjoisen kirkkomme hiippakuntia.

Ortodoksinen universaali kirkko korostaa yhtenäisyyttään. Tosiasiassa, ainakin hallinnon tasolla, kirkko on hajallaan. Ukrainassakin toimii kolme erillistä kirkkoa. Mikä voisi olla ratkaisu kirkkojen sisäisen järjestyksen saavuttamiseksi?

Ukrainan ja Krimin viimeaikaiset tapahtumat ovat osoittaneet kouriintuntuvasti, miten ruusunpunaiset näyt ortodoksian ydinalueista ovat särkyneet poliittisen vallan ja etnoimperialismin puristuksessa. Tämä venäläisen poliittisen vallan ja etnoimperialismin näky ei ole uusi.

On hyvä muistaa, että Ukrainan ortodoksinen kirkko syntyi yli 1000 vuotta sitten.

Se säilyi noin 700 vuotta Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisena yhtenäisenä kirkkona, kunnes 1600-luvun lopulla se pakotettiin tsaarin epäkanonisella mahtikäskyllä Moskovan patriarkaatin alaisuuteen. Rooman kirkon 1600-luvulla harjoittama pakkokäännytys lisäsi Ukrainan kirkollista hajaannusta.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen (1991) ortodoksinen kansallismielisyys on ollut nousussa, ja Venäjän valtio ja ortodoksisen kirkon välit ovat läheiset.

Krimin asema Venäjän ortodoksisen kirkon ”helmenä” alkoi korostua uudelleen 1990-luvulla. Tärkeille paikoille pystytettiin ortodoksisia ristejä tataarimuslimien vastustuksesta huolimitta, luostareita korjattiin ja niiden toiminta alkoi uudelleen. Krimin alueella on siis edelleen vertauskuvallista merkitystä koko venäläiselle identiteetille.

Ukrainassa toimii kolme ortodoksista kirkkoa: Moskovan patriarkaatin alainen Ukrainan ortodoksinen kirkko, siitä 1990-luvulla eronnut Kiovan patriarkan alainen Ukrainan ortodoksinen kirkko ja kolmantena Ukrainan autokefaalinen kirkko, joka syntyi Ukrainan itsenäisyyden aikana 1920-luvulla.

Kun tänä päivänä lähestytään ortodoksisessa maailmassa Kirkon kanonista perinnettä, on syytä palauttaa mieliin, että varsinkin 1800-luvulta lähtien ortodoksisen kanonisen lain akateeminen valtavirta omaksui Itä- ja Etelä-Euroopan akatemioissa läntisen tavan tulkita ortodoksista kanonista perinnettä lähinnä maallisen kanonisen ja muodollisen lakiteorian hengessä. Ne vääristävät ortodoksisia kanonisia tekstejä ja jättivät ottamatta huomioon, miten

Bysantin kanoninen perinne määrittelee itsensä, kuvaa lakia ja laillisuutta.

Ortodoksisen maailman hallintoalueiden kriisien yhteydessä on syytä muistaa, ettei Bysantin kirkkoa hallittu ahtaasti kanonien tai lakien vaan paljon enemmän Kirkon hengellisen lain hengessä.

Ortodoksisten kirkko sisäisten ongelmien ratkaisemiseksi on tarpeellista havaita, että ekumeeniset synodit ja kanonit ovat enemmän kuin vain tekstikokoelma ja yhteen koottu sääntöluettelo. Kukin ekumeeninen kirkolliskokous vahvisti profeetallisesti Kirkon yhteisen äänen harhauttavia teologisia mielipiteitä ja erehdyksiä vastaan.

Ortodoksiset paikalliskirkot voivat eheytyä vain jos ne sitoutuvat luovasti ekumeenisten kirkolliskokousten perintöön ja tehtävään ja ovat niille uskollisia. Ekumeenisten kirkolliskokousten Isät vastustivat harhaoppisten röyhkeyttä, tuhoavaa yksilöllisyyttä ja itsekeskeisyyttä.

Tätä röyhkeyttä ja itsekeskeisyyttä edustaa monissa ortodoksissa paikalliskirkoissa sitoutuminen etnisyyteen tai kieleen.

On välttämätöntä muistaa, että Kirkon kanonisten tekstien tutkiminen ja arvioiminen on tärkeä osa Pyhien Isien tekstien tutkimista. Pyhät kanonit ovat Pyhien Isien tekstejä. Ne todistavat siitä, miten he ymmärsivät kirkollisen lain, laillisuuden ja järjestyksen. Samoin ne todistavat, kuinka Pyhät Isät suhtautuvat Kirkossa valtaan ja yhteisön valvontaan.

Suomeen on tullut viime vuosina kohtalaisen paljon ortodokseja maahanmuuttajia. Millä tavoin heidän sielunhoitonsa tulisi järjestää, ettei eriytyminen jatkuisi? (Osa venäläisistä maahanmuuttajista on liittynyt Moskovan patriarkaatin seurakuntiin Helsingissä).

Suomen ortodoksiseen kirkkoon liittynyt jäsenmäärään nähden yllättävän paljon ortodoksisia maahanmuuttajia.

Muistan kotiseurakunnastani Kajaanista, että seurakuntaan muutti 1990-luvulla runsaasti serbokroaatteja, afrikkalaisia ortodokseja ja venäläisiä. Erityisen kiinnostavana koin Afrikan vanhojen kirkkojen edustajat ”kotoutuivat” välittömästi Kajaanin liturgiseen kirkkotilaan, mutta etenkin venäläiset vertailivat usein keskustelussa ”omaa venäläistä” ortodoksista perinnettä suomalaiseen perinteeseen: milloin oli kyseessä kirkkokalenteri, milloin ikonitaide, naisen asema, jne.

Yleisesti voidaan todeta, että Kajaanin ortodoksisessa seurakunnassa maahanmuuttajien sopeutumista auttoi, että seurakunnan kirkkoherralla, isä Pentillä oli hyvät ja toimivat suhteet kaupungin vastaanottoviranomaisiin, koululaitokseen ja kaupungin johtoon. Myös kirkkoherran ekumeeniset käytännön suhteet estivät maahanmuuttajiin muutoin kohdistuneen käännytystyön. Tämä kaikki muodosti tärkeän osan maahanmuuttajiin kohdistuvasta sielunhoitotyöstä. Isä Pentin säännölliset vierailut ortodoksisissa maahanmuuttajaperheissä lisäsivät merkittävästi ihmisten sitoutumista Kajaanin ortodoksiseen seurakuntaan.

Kotouttamista auttoivat etenkin maahanmuuttajien lapset, jotka oppivat varsin nopeasti suomen kielen. Kielellistä rikkautta täydensivät maahanmuuttajien omaan kielitaustaan kuuluvien pappien vierailut.

Pieni kirkkokuntamme on uhrannut paljon voimavaroja erityisesti Venäjältä muuttaneisiin, mutta heidän identiteettinsä on eräiden suomalaisten ortodoksipappien hymistelystä huolimatta hyvin kriittinen suhteessa heidän mielestään maallistuneeseen suomalaiseen ortodoksisuuteen.

Toivon, että suomalaisessa kulttuurissa ilmenevä hieno venäläisen kirjallisuuden ja musiikkiperinteen tuntemus ja arvostaminen, jota näkyy etenkin 1920-luvulla Suomeen muuttaneiden emigranttivenäläisten kulttuurisukujen ja heidän jälkeläistensä ansiosta, silloittaisi osaltaan gettoutumisen ja ulkoa ohjattavuuden sijaan venäläisiä näkemään ortodoksisen perinteen kansallisen moninaisuuden.

Tällä tarkoitan, että kussakin itsenäisessä valtiossa elävät ortodoksit ovat Kirkon kanonisen perinteen mukaisesti yhden ja saman hengellisen johdon alaisia.

Viime aikoina on puhuttu paljon pappien hyvinvoinnista. Tilanne ei näytä olevan kovin hyvä. Gradututkielman mukaan papit eivät tunnu viihtyvän työssään. Myös suoranaisia irtisanoutumisia on ollut. Mistä syystä papit eivät jaksa?

Koen osin hämmentävänä aikamme kirkollisessa keskustelussa työpaikkaviihtyvyyden ja henkilökohtaisen hyvinvoinnin painotukset. Lähestymistapa tärkeään kysymykseen on maailmallinen ja tämän puoleinen. Tärkeintä tässä katsantokannassa näyttää olevan työsuoritusten palkallinen taso, tai henkilökohtaisen identiteetin suojeleminen.

Ortodoksisen kirkon perinteinen pastoraalinen näky lähtee puolestaan siitä, että papin pastoraaliseen työhön liittyy olennaisena kärsimysten ja elämän pettymysten myönteinen kohtaaminen.

Henkisenä painolastina pappien työssä jaksamiselle voi nähdä paikalliskirkon hallinnolliset muutokset ja uudet työntehostamispyrkimykset. Kun viime vuosina Suomen ortodoksisessa kirkossa on työstetty ”toimivia ja innovatiivisia” hiippakunnallisia hallintomalleja, ihanteena näyttävät olevan suurista teknisistä organisaatioista ja niiden hallitsemisesta otetut mielikuvat.

Profaaneista angloamerikkalaisista uustayloristisista malleista Suomen ortodoksiseen ympätyt esikuvat puristavat työn yhä kapea-alaisemmaksi keskitetyn valtakoneiston tarkkailukohteeksi.

Frederick W. Taylorin (k. 1915) kehittämässä liikkeenjohto-opissa oli perusajatuksena, että työnsuorituksessa oli parempi seurata tarkasti työntekoa ja kehittää sen pohjalta parempia työtapoja kuin luottaa traditioon ja vanhoihin käytäntöihin. Näistä opeista syntyi työn mittaus ja –kellotus sekä rationalisointityön perusta. Vaarallisinta taylorismissa on, että siinä romutetaan paikallinen ihmisyys ja ihmisarvo.

Hiippakunnan piispan tulee kantaa hengellinen vastuu papiston hyvinvoinnista

Ortodoksinen kirkko hyväksyi muutaman vuosi sitten ensimmäisenä kirkollisena yhteisönä Suomessa hallinnollisen tuotannollisen toimintamallin ja sitoi Kirkon perinteiset virat toimenkuviksi.

Toimenkuvat ankkuroitiin seurakuntaneuvoston henkilöstöryhmän luottamukseen sidotuksi työsuhteen jatkuvuuden tai päättymisen areenaksi. Tässä vallankäytössä esim. papin psykosomaattinen sairaus tai käyttäytymiseen työssä vaikuttavat stressitekijät jäävät usein vaille huomiota: nopea ja tehokas tilanteen katkaiseminen – ja kaikki on ohi.

Tämä seurakuntaneuvoston valta esittää piispalle papin erottamista työsuhteesta muistuttaa Neuvostoliiton vuosikymmenien takaista elämänmenoa.

Ortodoksisen seurakuntakentän tuntemus eli ruohonjuuritaso ja pitkäjänteisten pastoraalisten ihmissuhteiden luomiselle on nykyisessä suomalaisessa papin työn ihanteessa vähän sijaa. Papin pastoraalisen työn horisontaaliset ja vertikaaliset tasot ovat syvähenkisen ihmisyyden kannalta paljossa kadoksissa.

Papiston hengellinen hyvinvointi liittyy erottamattomasti papin ja piispan pastoraaliseen suhteeseen. Hiippakuntapiispan tulee kantaa hengellinen vastuu papistosta ja sen hyvinvoinnista.

Pyhien kanonien mukaan piispaksi vihityn tulee harjoittaa pastoraalisessa toiminnassaan Kirkon uskon teologisia hyveitä. Piispalla tulee olla hengellisen arviointikyvyn lahja. Hän ei saa sotkea hengellisenä isänä toimimiseen omia himojaan ja itsekkäitä päämääriään.

Piispan kutsumuksena on palvella kirkossa kaikkia. Piispan tehtävän hoitamisen tulee ilmetä hänen elämästään. Pyhien Isien mukaan piispan tulee olla Kirkon pyhän tiedon ja taidon mies.

Piispan ja papin usko vaatii askeesia. Se edellyttää molemmilta tarmokasta ja jaloa sielua, joka nousee aistimaailman ja ihmisjärkeilyn yläpuolelle. Ortodoksikristityn on mahdotonta tulla uskolliseksi Kirkon jäseneksi muuten kuin nousemalla elämän kärsimyksissä maailman hyväksyminen tapojen yläpuolelle.

Kirkonmiehet, jotka yrittävät kohottaa itsensä ”palveltaviksi” ja käyttävät tässä hyväksi Kirkon palvelutehtävää, pilkkaavat Kristusta ja Hänen Kirkkoaan. Hän, joka käyttää kirkollista arvovaltaa alistaakseen muita, itse asiassa orjuuttaa lähimmäisiään.

Tie Jumalan valtakuntaan käy lähimmäisten kautta. Pyhä Eukaristia on modernin ihmisen kipein kohtaamispaikka, sillä hän elää yksilöllisyytensä vankilassa. Hänen elämästään puuttuu rakkauden, huolenpidon, minuuden, mielenrauhan ja kirkollisen vakaumuksen läsnäolo.

Mitä ohjeita antaisit kirkon palvelukseen hakeutuvalla nuorelle keväällä 2014?

Nyt on ortodoksisen kirkon terapeuttisen teologian ja sen vastaan ottamisen aika. Ihmiselämän päämääränä on Kirkon Pyhien Isien mukaan hengellinen parantuminen. Ortodoksisessa perinteessä teologia ja hengellinen elämä merkitsevät samaa. Ne ovat erottamattomat.

Kirkon merkittävät Isät: Basileios Suuri ja Johannes Krysostomos korostavat opetuksissaan papin hyveellisen elämän tärkeyttä ja pitävät sitä välttämättömänä edellytyksenä pyhään pappeuteen pääsemiselle. Kirkon pyhä pappeus ei ole subjektiivinen oikeus tai palkkio jostakin, vaan Jumalan antama lahja miehelle Kirkon terapeuttiseen työhön.

Ilman jumalallisia hyveitä papin elämä ja paimentyö on menestyksetöntä jopa vaarallista. Se on tuhoisaa hänelle itselleen ja myös Kirkon hänen hengelliseen huolenpitoonsa ja ohjaukseensa antamille ihmisille. Pyhän Gregorios Teologin (k. 390) mielestä pastoraalisessa työssä on vaarallisinta, että pappi opettaa muita, mutta ei tiedosta omaa tietämättömyyttään Kirkon opista ja käytännön elämästä.

Siispä kirkon palvelukseen hakeutuvan nuoren ihmisen tulee tehdä valinta Jumalan ja maailman elämän väliltä. Se on meidän kaikkien ortodoksikristittyjen kutsumus ja kuuliaisuuden kuva.

Ortodoksisen uskon sisältö on evankeliumin mukainen, mutta sen käytännön toteuttaminen on Suomessa kaukana evankeliumin ja Pyhien Isien ihanteesta.

Ortodoksiseen opetukseen kuuluu aina rakentavan kriittinen arvio maallisesta elämänmenosta, jonka keskellä myös ortodoksisen paikalliskirkon jäsenet elävät.

Ortodoksisesta kasteopetuksesta nousevana kutsumuksena on taistella askeesissa tämän maailman epäjumalia vastaan ja niitä on nykyään leegio: menestys, aineellinen hyvinvointi, hyvä yhteiskunnallinen asema, turvallisuus ja raha.

Maailmallinen ihminen ei palvele Jumalaa eikä lähimmäistä. Sellaisen kuvitteleminenkin on silkkaa teeskentelyä, tekopyhyyttä ja petosta.

Muista nuori kirkon työhön hakeutuva, että ortodoksinen kirkko on profeetallinen ja eskatologinen yhteisö. Kirkossa ei ole maagista pyhyyttä. Kirkon jumalanpalvelus jatkuu ortodoksisena todistuksena ja palvelemisena maailmassa.

Kirkon luonne on pyhä ja papillinen. Pappi on ensisijaisesti Kirkon terapeutti Kristuksessa. Kirkko on hengellinen sairaala, ja Lääkäri on Kristus.

Papin tehtävä on johdattaa omalla esimerkillään ihmisiä Jumalan rakkauden ja huolenpidon yhteyteen. Siihen tarvitaan paljon Jumalan rakkautta.

(Haastattelu tehtiin toukokuussa 2014.)

Juha Riikonen
tutkija