AK: Igumeni Nestor
Ortodoksi.netista
Kirkkomme Aamun Koitossa - osa 27
Aamun Koitto julkaisi oheisen kirjailija Tito Collianderin artikkelin Valamon luostarin igumeni Nestorista kesäkuussa ilmestyneessä lehdessään nr. 14-15/1980.
Igumeni Nestor - Vanhan Valamon luostariperinteen säilyttäjä
Igumeni Nestor oli maallikkonimeltään Jakov Kisselenkov. Hän syntyi 19. lokakuuta 1887 Kalugan läänissä. Saapui Valamoon 21. kesäkuuta 1905. Vihitty munkiksi 1918, diakoniksi 1922 ja pappismunkiksi 1926. Valittu luostarin valvojaksi 1948, rahastonhoitajaksi 1949 ja luostarin johtajaksi 1952. Leningradin metropoliitta Grigori vihkinyt igumenin arvoon Leningradissa p. Nikotaoksen katedraalissa 24.10.1952. Kuoli 14.9.1967.
---
Kun isä Nestor vuonna 1952 tuli valituksi Uuden Valamon luostarin igumeniksi (johtajaksi), voidaan olettaa syyn olleen hänen vahva kunnioituksensa vanhan Valamon perinteisiin. Hän oli viisas ja avarakatseinen, avoin eikä kuitenkaan taipuvainen kompromisseihin. Silti häneltä puuttui se fanatismi eri kysymyksissä, joka juuri silloin oli melko yleinen johtavien munkkien keskuudessa.
Vanha Valamo oli jo vuosisatojen ajan kuulunut ns. omavaraisiin luostareihin eli työluostareihin – itsensä elättäviin yhteisöihin. Ainoastaan suola, sokeri ja tee tuotiin ulkoa. Kaikki muut elintarvikkeet saatiin omilta viljelmiltä, metsistä ja ympäröivistä omista kalavesistä. Omat munkit ja oppilaat suorittivat kaiken tarpeellisen työn eri pajoissa ja lisäksi luostarin perinteeseen kuului omavaraisuuden ohella myös omista asioista päättäminen.
Tietysti tämä luostarijärjestys antoi leimansa munkkien elämänkatsomukselle. Kun he ulkoisten olosuhteiden paineen vuoksi joutuivat jättämään luostarisaarensa, kantoivat he luonnollisesti mukanaan näkemyksensä luostariperinteestä. Isä Nestor heidän joukossaan.
Igumenina ollessaan isä Nestor joutui kohtaamaan monia vaikeuksia, joihin samalla oli etsittävä ratkaisu. Aikaa myöten kävi vanhan Valamon käytäntöjen noudattaminen mahdottomaksi: ympäristö oli aivan toinen, elinolosuhteet olivat uudet. Vanhuus, sairaus ja kuolema asettivat toiminnalle yhä suppeammat rajat. Maanviljelystä ei kohta enää voitu hoitaa, lehmät oli myytävä, hevoset kävivät tarpeettomiksi. Kirkossa harvenivat sekä laulajien – vanhastaan isä Nestor kuului heihin – että rukoilijoiden rivit.
Syvin luostariperinne, kuuliaisuus, kuri, rukous, oli kuitenkin tallella, vaikka voimat pettivät. Ja sen, että voimat pettivät, sen huomasi. Rappio tuli yhä ilmeisemmäksi.
Lopulta tilanne vaikutti aivan kestämättömältä. Kunnan terveydenhoitolautakunta kävi tarkastamassa ja kauhistui. KirkollishalIitus haki avustuskeinoja; tilanteen ei voitu sallia jatkuvan sellaisenaan.
Igumeni Nestor tarkasteli kyllä tapahtumia realistisesti. Mutta hänen katsantokantansa oli munkin. "Meidät on tänne kuljetettu ja asiamme on kestää loppuun saakka. Pysyä paikallamme."
Että sairaat vietiin kunnansairaalaan, oli hyvä. Samoin, että käymälät uudistettiin. Mutta kun haluttiin palkata maallikkoa – ei kirkonmiestä – tilanhoitajaksi ja emäntää – naista – hoitamaan keittiötehtäviä, silloin hän esitti vastalauseen. Eräässä kirjeessä, jonka hän lähetti minulle heti pääsiäisen jälkeen 1964, hän kirjoittaa:
"Nyt on jo suurta kurjuutta kaikessa, sekä huonetiloissa että ruokailussa. Kuten tiedätte, olen minäkin aivan rampa, eivätkä muut isäni ole kaukana minusta. Ja lisäksi, kuten ehkä olette kuullut tai lukenut lehdestä, meitä ahdistavat ei-toivotut ja kutsumattomat hyväntekijät suunnitelmineen, joita meidän luostariperinteidemme kannalta ei voi hyväksyä, he vuodattavat krokotiilinkyyneleitä, tahtovat auttaa vanhus-parkoja...
Antakaa anteeksi, rakas Tit Akimitsh, että olen sortunut vuodatuksiin, mutta sairaalle tämä on hyvin raskasta ja epämiellyttävää."
Kirje kuvastaa juuri sitä yksinkertaista suorasukaisuutta, joka oli igumeni Nestorile ominaista.
Ja monien muistikuvien joukosta, joita minulla on Uudesta Valamosta, nousee nyt igumeni Nestor esiin, tukeva hahmo istumassa valkoisella liinalla katetun suuren teepöydän ääressä. Samovaarista heijastuu ikkunan valo seinistä meitä katselevat hänen edeltäjiensä – Nazarin, Damaskinin – kauniisti maalatut muotokuvat, ja niin pian kuin lasi on juotu tyhjäksi, sen täyttää jälleen hymyilevä isä Simforian, joka siihen aikaan oli igumeni Nestorin avustajana.
- Mitä ihmeen tyhmyyksiä tämä nyt on? Mitä he oikein ajattelevat? Mekö alkaisimme syödä naistenruokaa? Sopiiko sellainen luostarille? Olkoon, että Dimitri on raihnas, mutta — nainen! Ei!
Igumeni Nestor ei ole katkera – se ei luontunut hänelle. Hänen äänestään ei kuvastu myöskään mielipahaa tai vihaa. Hän tuntuu olevan yksinomaan kiihtynyt. Ikään kuin keksintö palkata emäntä olisi ajattelematon, tyhmä pila.
Ja kun se sitten muuttui todellisuudeksi, kun emäntä otettiin palvelukseen, niin igumeni Nestor kieltäytyi syömästä "naistenruokaa". Isä Simforian sai laittaa munkeille sopivaa ruokaa. Ja sellaisena tilanne jatkui igumeni Nestorin kuolemaan asti (1967). Silloin oli isä Simforianin vuoro tarttua igumeninsauvaan. Näille vanhuksille se oli raskas kantaa.
Mutta tukeutuen juuri siihen sauvaan igumeni Nestorin nähtiin joka aamu ja joka ilta kulkevan koko vartalo horjuen ja keinuen pihan yli kirkkoon. Matkahan ei ollut pitkä, mutta särky polvissa teki joka askeleesta hänelle piinan.
Harvoin hän pystyi toimittamaan asemansa edellyttämiä jumalanpalveluksia, yhä harvenevassa kuorossa pakotti särky hänet usein laulamaan istuviltaan. Paksujen kulmakarvojen alla syntyi otsaan syviä poimuja ja särky kouristi kasvoja.
Se, joka näki hänet näinä hänen viimeisinä vuosinaan, ymmärtää niin hyvin hänen määritelmänsä itsestään: "olen rampa".
Hänen viimeinen kirjeensä meille, päivätty 3.1.1965, oli vastaus joulutervehdykseen, jonka olimme lähettäneet hänelle ja luostariveljille.
"Herra Teitä pelastakoon myötätunnostanne meitä vanhuksia kohtaan, mutta minkäs teet, sellainen on munkin osa; minkäänlaista kilvoittelua ei meillä ole ja niin lähettää Herra meille voimiemme mukaan joitakin murheita. Mutta kaikesta kunnia Jumalalle, Hän tietää, mikä on meille hyödyllistä."
Tito Colliander
(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr.14-15/1980, joka ilmestyi 25.6.1980, sivuilla 263-264 [s.7-8])