Arkkipiispa Antoni luterilaisin silmin

AK 1937 / 12.11.1937 / nr. 46

(HUOM! Tekstissä on kaikki sanat ”kreikkalaiskatolinen” korvattu sanalla ”ortodoksinen” [Ortodoksi.net])

Antoni, Suomen ortodoksisen kirkon ensimmäinen arkkipiispa luterilaisen silmillä nähtynä

Kirj. Kaarlo Merikoski

Kuluva syksy on muistorikas Suomen ortodoksiselle kirkolle. Marraskuun 5. p:nä on kulunut 45 vuotta siitä, kun Suomen seurakunnista, jotka siihen saakka olivat kuuluneet Pietarin hiippakuntaan, muodostettiin oma erillinen hiippakunta. Sen piispaksi nimitettiin Antoni, Pietarin metropoliitan apulaispiispa. Antonin kuolemasta on marraskuun 14. päivänä kulunut 25 vuotta. Hänen nimensä on lähtemättömästi piirretty Suomen ortodoksisen kirkon aikakirjoihin ja Karjalan kansan sydämiin. Luterilaisille Antoni sen sijaan on melkein tuntematon. On sen tähden syytä syksyn muistopäivien johdosta lyhyesti selostaa hänen elämäänsä ja merkitystään ortodoksiselle kirkolle sekä koko maallemme.

Antonin maallikkonimi oli Aleksander Vasiljevits Vadkovski. Hän syntyi 15 p. elok. 1846 (u.l.) papin poikana Tambovin läänissä Keski-Venäjällä ja antautui isänsä jälkiä seuraten hengelliselle uralle. Päästyään v. 1870 Kasanin hengellisestä akatemiasta, hän jäi sinne toimimaan saarnataidon opettajana. Myöhemmin hän solmi avioliiton, mutta menetti pian vaimonsa sekä molemmat lapsensa. Jäätyään näin perheettömäksi Vadkovski (1883) teki munkkilupaukset ja vihittiin munkiksi, saaden samalla uuden nimen Antoni. Vastavihitystä munkista tuli pian erään Kasanissa olevan luostarin johtaja ja sai hän arkkimandriitan arvon. V. 1887 hänet määrättiin Pietarin hengellisen akatemian rehtoriksi ja vihittiin samalla apulaispiispaksi Pietarin hiippakuntaan, jossa ominaisuudessa hän joutui ensimmäiseen kosketukseen Suomen ortodoksisen kirkon kanssa.

Niinä aikoina, joina Vadkovski Kasanissa toimi, oli Venäjällä herännyt voimakas slaavilaisuuden harrastus. Sen kannattajia nimitettiin slavofileiksi ja heidän tarkoituksenaan oli länsimaisia kulttuurivaikutuksia vastustaen luoda luja, aitovenäläinen kansallishenki. Slavofiilien äärimmäinen aines sitä paitsi vaati kaikkien Venäjän alamaisuuteen kuuluvien vierasheimoisten kansojen venäläistämistä. Vadkovskin elämänkerran venäläinen kirjoittaja selittää, että tämä oli sangen kiinnostunut slavofiilien aatteisiin ja toteutti niitä elämässäänkin. Ja tosi on, että Vadkovski tämän itsekin eräässä teoksessaan myöntää. Mutta hänen toimintansa Suomessa oli myöhemmin niin täydellisesti vapaa kaikesta kansalliskiihkosta ja niin suopea Karjalan ortodoksien kansallisille pyrkimyksille, että hyvällä syyllä voi sanoa hänen slavofiilien aatteista omaksuneen vain sen, mikä niissä oli oikeutettua ja hyväksyttävää.

Ennenkuin lähdemme kuvailemaan Antonin toimintaa maamme ortodoksisen kirkon johtajana, on mielenkiintoista seurata häntä kahdella matkalla, jotka hän teki Suomeen vv. 1887 ja 1888 Pietarin metropoliitan Isidorin määräyksestä.

Antonin ensimmäisen matkan tarkoituksena oli Joensuun ortodoksisen kirkon vihkiminen. Vain muutamia kertoja sitä ennen olivat Venäjän kirkon korkeat johtajat Pietarista käsin olleet henkilökohtaisessa kosketuksessa täkäläisten seurakuntien kanssa. Antonin aiottu matka »Suomen erämaihin» herättikin sen tähden huomiota sekä hengellisten että maallisten viranomaisten keskuudessa. Suomen silloinen kenraalikuvernööri kreivi Heiden määräsi »suojellakseen piispaa mahdollisilta loukkauksilta» hänen mukaansa erään kansliansa virkamiehen. Muut seuralaiset olivat: Suomen hengellisen hallituksen puheenjohtaja, rovasti Vasili Glebov, Pietarin Aleksanteri- Nevskin luostarin varajohtaja, arkkimandriitta Jesaja, sekä diakoneja ja laulajia jumalanpalvelusten toimittamista varten.

Ennen matkalle lähtöä Glebov lausui piispalle vielä pelkonsa sen johdosta, että tämä uskalsi lähteä Suomeen. Mitä minulla sitten olisi pelättävää? kysyi tämä. Voihan joku fanaatikko vaikka sylkeä päällenne. En minä sellaista pelkää, naurahti piispa. Teen vain tehtäväni. Ja jos sitten satun myöhemmin tapaamaan sen luterilaisen pastorin, jonka seurakuntaan tuo henkilö kuuluu, sanon hänelle, ettei hänen laumansa ole kasvatettu kristillisessä hengessä.

Mutta aivan toisin kävi kuin oli pelätty. Joensuulaiset edustivat Suomea mitä parhaimmalla tavalla, niin että seaivan hämmästytti vieraita. Sekä kirkossa että piispan kunniaksi pidetyillä päivällisillä oli mukana luterilaisiakin, mm. heidän pappinsa, »sivistynyt ja miellyttävä mies sekä hyvä puhuja», kuten venäläiset myöhemmin häntä arvostelivat. Kun piispa seurueineen sitten lähti paluumatkalle Pietariin, oli häntä saattamassa molempien uskontojen tunnustajia, ja tilaisuus oli niin miellyttävä, että kenraalikuvernöörin lähettämä »suojelija» kyynelsilmin tunnusti aivan erehtyneensä ennakkoluuloissaan.

V. 1888 Antoni kävi uudelleen Suomessa. Eräs hänen seuralaisistaan on venäläisessä »Tserkovni Vestnik»-lehdessä yksityiskohtaisesti kuvannut mainittua matkaa. Kun tämä kuvaus sisältää monta kuvaavaa piirrettä sen aikuisen Raja-Karjalan oloista, selostan sitä lyhyesti:

Pietarista lähdettiin heinäkuun alussa ja suunnattiin kulku ensin Konevitsan ja Valamon luostareihin ja sieltä Salmin Mantsinsaarelle.

Mantsinsaarella sattui tapaus, jonka venäläinen kirjoittaja mielihyvin selostaa. Muutamat seurakuntalaiset lausuivat piispalle valittelunsa sen johdosta, ettei heille opeteta venäjän kieltä. Me tunnustamme samaa uskontoa kuin venäläiset ja olemme alituisesti asioissa heidän kanssaan. Siksi tarvitsisimme kielitaitoa, sanoivat he.

Seuraavana päivänä oltiin Salmin Tulemalla, joka jätti vieraisiin ikävän muiston, erittäinkin sen tähden, että luterilainen vaikutus selvästi oli Salmissa havaittavissa. Paljoa mieluisammat vaikutelmat saatiin Kitelästä. Mutta Suistamolla venäläinen kirjoittaja jälleen kohtaa luterilaisvaaran. Ja hän puhkeaa sen tähden sanomaan:

Meidän omien pappiemme rinnalla tekevät rajaseudulla työtä jumaluusopillisesti sivistyneet luterilaiset papit. Luterilaiset ovatkin kristillisyydessä paljoa korkeammalla tasolla kuin ortodoksiset.

Ortodoksinen Karjala on Suomen pimein ja tietämättömin kolkka. Onko sen tähden ihme, että toisuskoiset halveksuen suhtautuvat meidän kirkkoomme. Heidän mielestään tietämättömyys ja pimeys ovat oleellisia ortodoksiselle kirkolle.

Matkan seuraava päätekohta oli Sortavala, jonka kirkossa toimitettiin liturgiapalvelus samoin kuin edellisissäkin paikoissa.

Sortavalaisten päivällisillä, jotka piispan kunniaksi pidettiin, on kirjoittaja tehnyt useita havaintoja, jotka häntä suuresti ihmetyttävät. Hän ei oikein jaksa ymmärtää esim. sitä, että tilaisuudessa oli mukana muuan kansanmies, joka oli Suistamolta kyydinnyt piispan seuruetta Sortavalaan. Toinen kummastusta herättävä seikka oli suomalaisten halu pitää puheita päivällispöydässä ja kuunnella niitä. Puhe seuraa toistaan taukoamatta, sanoo kirjoittaja. Yksi on tuskin ennättänyt lopettaa, kun toinen jo alkaa, ja niin puhutaan loppumattomasti koko päivällisten aika.

Enin herätti kuitenkin hämmästystä se asema, mikä naisella näytti Suomessa olevan. Nainen oli kaikkialla ensimmäinen, oli sitten kysymys pitopöytään astumisesta tai mistä muusta tahansa. Nainen piispan päivällisetkin oli järjestänyt. Nainen hoiti pöydässä seurustelun, ja kun käytiin tutustumassa Sortavalan museoon, niin eikös vain hän sielläkin ollut ensimmäisenä äänessä. Tämä edustava nainen, joka näin on herättänyt venäläisten vieraiden huomion, oli kauppiaan rouva Elisabet Moldakoff, os. Siitoin.

Antoni kävi seuralaisineen myöskin Viipurissa, Lappeenrannassa, Haminassa, Helsingissä ja Turussa. Selostettuaan tarkoin matkan vaiheet kirjoittaja lopuksi tekee yhteenvedon saamistaan vaikutelmista.

»Suomen ortodoksisen väestön hengellinen tila on sangen alhainen ja suurimpana syynä siihen on vieraskielinen jumalanpalvelus. Jotakin on tehtävä tämän huutavan epäkohdan korjaamiseksi. Jos on helpompi kääntää jumalanpalveluskirjat suomeksi, kuin opettaa kansalle slaavin kieli, niin tehtäköön niin. Jos toinen vaihtoehto on helpompi, niin se valittakoon. Mutta kaikessa tapauksessa: Poliittiset näkökohdat eivät saa vaikuttaa tämän asian ratkaisuun».

Antonin matkaan liittyy muuan mielenkiintoinen lisäpiirre:

Jo pitkiä aikoja ennen hänen tuloaan olivat monet Raja-Karjalan karjalaissyntyiset papit olleet syvästi huolissaan sen tähden, että rajarahvaan hengellinen tila todella oli alhainen. Kun nyt Antonin kaltainen, valistunut ja kaikesta päättäen Suomen Karjalan parasta tarkoittava piispa tuli maahamme, heräsi ajatus hänelle selittää oloja lähemmin, kuin mitä hän lyhyellä tarkastusmatkalla itse oli voinut havaita. Sortavalan seminaarin ortodoksisen uskonnon opettaja Sergei Okulov oli päättänyt lähemmin puhua piispalle Karjalan seurakuntien oloista. Mutta se osoittausi mahdottomaksi. Venäläinen Glebov, joka hyvin tunsi Okulovin ja hänen mielipiteensä, järjesti niin, ettei piispa koskaan jäänyt yksikseen, ja Glebovin kuullen Okulov ei voinut Karjalan asiaa ottaa puheeksi. Sen tähden hän lähetti myöhemmin Antonille Pietariin laajan kirjelmän, jossa perinpohjin selitti Karjalan kirkon tilaa. Lopuksi Okulov lausui rohkean ajatuksen: Suomen ortodoksisista seurakunnista olisi muodostettava erikoinen hiippakunta, jolla olisi oma piispansa.

Suomen hiippakunnan syntysanat tulivat näin lausutuiksi. Vaikkei tuskin kukaan silloin uskaltanut rohkeata unelmaa totena ajatella. Neljä vuotta tämä suuri asia vielä kypsyäkseen vaati, mutta silloin se toteutui. 1892 Suomen hiippakunta perustettiin ja sen piispaksi määrättiin, kuten jo mainittiin, Antoni. Samalla hänet korotettiin arkkipiispan arvoon, vaikka Suomessa oli vain 23 seurakuntaa ja niissä yhteensä noin 24,000 jäsentä. Tätä lukumäärää kuitenkin lisäsivät maassamme satunnaisesti oleskelevat ortodoksit, kuten venäläinen sotaväki ym. Viralliset piirit olivat sitä mieltä, että tällä toimenpiteellä kohotettiin Suomen kirkon arvoa, ja olihan sitäpaitsi luterilaisillakin arkkipiispansa.

Heti arkkipiispaksi tultuaan Antoni kävi innolla ja hartaudella tekemään työtä hiippakunnassaan. Hänen korkeana päämääränään oli ortodoksisen väestömme hengellisen tilan kohottaminen, ja ne keinot, joiden avulla hän tähän tulokseen pyrki, olivat: kansankielinen jumalanpalvelus sekä samoin omakielinen alkuopetus.

Muutamia piirteitä arkkipiispa Antonin toiminnasta: Hänen aloitteestaan saatiin Pyhän Synodin varoilla suomenkielinen nuottiliturgia seurakuntia varten. Samoin julkaistiin muita hengellisiä kirjoja, kuten ”Kristinopin alkeet”. Suomenkielisiä raamattuja Antoni lähetti seurakunnille jaettavaksi. Suomen valtion stipendeillä hän toimitti suomalaisia nuorukaisia opiskelemaan Pietarin pappisseminaariin, jotta Suomen seurakuntiin saataisiin Suomen kieltä taitavia ja maan olot ymmärtäviä sielunpaimenia. Monena kesänä peräkkäin hänen toimestaan pidettiin Sortavalassa kirkkolaulukursseja, joiden tarkoituksena oli suomenkielisen ortodoksisen kirkkolaulun kohottaminen.

Antonin aikana päästiinkin siihen, että jumalanpalvelus useimmissa Karjalan seurakunnissa ainakin suurimmalta osaltaan oli suomenkielinen. Vain sellaiset kirkkolaulut, joihin ei suomenkielisiä sanoja ollut, laulettiin venäjäksi.

Suomenkielisten alkukoulujen perustamisesta Antoni myöskin innokkaasti huolehti. Hänen erottuaan arkkipiispan virasta, oli Raja-Karjalassa toiminnassa noin 70 alkukoulua, joista huomattava osa oli hänen aikanaan työnsä alkanut.

Alituisten tarkastusten ja käyntien avulla arkkipiispa tutustui seurakuntiinsa, ja yksimielinen käsitys oli se, että hänen aikansa oli Karjalan ortodoksisille seurakunnille todellinen hengellisen heräämisen ja kehityksen valoisa ja onnellinen aika.

Kuinka nyt on ymmärrettävä, että venäläisestä Antonista, joka aikaisemmin suuresti on ollut kiinnostunut kiihkokansallisten slavofiilien aatteisiin, Suomen ortodoksinen kirkko sai esipaimenen, jonka päämääränä oli kansankielinen jumalanpalvelus sekä suomenkieliset alkukoulut Raja-Karjalaan?

Etsiessä selitystä tähän, kiintyy huomio esim. seuraavaan asiaan:

Samanaikaisesti Antonin, silloisen Vadkovskin, kanssa toimi Kasanissa hengellisen akatemian opettajana ja siis Antonin työtoverina professori Nikolai Ivanovits Ilminski. V. 1872 hänestä tuli »vierasheimolaisia» kansoja varten Kasaniin perustetun seminaarin johtaja. Ilminski oli aikoinaan laajalti tunnettu siitä, että hän seminaarin johtajaksi tultuaan uhrasi kaikki voimansa näiden vierasheimoisten, siis myöskin suomensukuisten kansojen (votjakkien, tseremissien, mordvalaisten ym.) valistamiseksi erittäinkin uskonnollisessa suhteessa. Hän edisti innokkaasti hengellisen kirjallisuuden kääntämistä näiden kielille ja ajoi, vastustuksesta huolimatta, läpi sen periaatteen, että alkuopetus sekä jumalanpalvelus on kunkin kansan keskuudessa ainakin aluksi toimitettava kansan omalla kielellä. Professori Ilminski tunnettiin hyvin suomalaisissakin tiedemiespiireissä. Hyvillä neuvoilla ja ystävällisellä opastuksella hän aina auliisti ja tehokkaasti auttoi niitä suomalaisia kielentutkijoita, jotka 1880 ja 1890-luvulla oleskelivat Kasanissa ja joista esim. V. Porkka on mainittava.

Antonin oman kertomuksen mukaan hän on ollut hyvä ystävä Ilminskin kanssa, ja on siis luonnollista, että hän oli täysin selvillä niistä aatteista, joita Ilminski ns. vierassyntyisiin nähden edusti. Näyttääpä vielä siltä, että Antoni suorastaan ihaili Ilminskiä, sillä hän nimitti tätä »Koillis-Venäjän vierasheimoisten kansojen apostoliksi». Tuskin siis erehtyy otaksuessaan, että Antonilla jo Kasanin aikoina oli selvinnyt niiden periaatteiden oikeudenmukaisuus, joita hän Suomen Karjalassa myöhemmin toteutti.

Mutta ennen kaikkea Antoni oli todellinen sielunpaimen, jolle seurakuntiensa hengellinen kehitys oli kaikki kaikessa. Mikään politiikka ei saanut vaikuttaa tätä korkeata päämäärää tavoittelevaan työhön. Siinä suhteessa Antoni loistavasti erottuu tsaarivallan aikaisista seuraajistaan Suomen arkkipiispan istuimella. Hänen toimintansa maassamme sekä sitäpaitsi ne lausunnot, joita hänen aikalaisensa ovat hänestä antaneet, toteavat tämän.

Oli kuin olisi Suomelle suopea kohtalo hiukan tahtonut laskea leikkiä niiden venäläisten kustannuksella, jotka 1890- luvulla alkoivat määrätietoisen ja tarmokkaan työn Suomen Karjalan venäläistämiseksi. Heidän omassa keskuudessaan eli ja vaikutti suomensukuisten kansojen harras ystävä Ilminski, istuttaen ystävänsä Antoninkin mieleen sen vakaumuksen, että jokaisella kansalla on oikeus kuulla julistettavan ikuista totuutta omalla kielellään ja samoin saada opin ensimäiset alkeet äidinkielellä. Sama valvova kohtalo sitten lähetti näin valmistetun Antonin Suomeen muutamia vuosia ennen Bobrikoffia. Hän saapui tänne aikana, jolloin itärajan ortodoksisen väestön kansallistunto oli heräämässä, jolloin se alkoi olla tietoinen kuulumisestaan Suomen kansaan sekä suomalaiseen isänmaahan. Antonin, venäläisen miehen, silmien alla, hänen estämättään, mieluimmin hänen tukemanaan tuo tietoisuus levisi ja juurtui Suomen Karjalassa sortovuosien kynnyksellä. Sillä, että Antoni piti omakielistä jumalanpalvelusta sekä alkuopetusta Karjalan kansan kalliisiin oikeuksiin kuuluvina, oli varmaankin mitä suurin merkitys. Kun hän, kaikkien kunnioittama venäläinen, kerran oli omaksunut tämän ylevän periaatteen, oli sellaisen käsityksen syntyminen luonnollinen, että ne venäläiset, jotka sitä vastaan toimivat, eivät tarkoittaneet Karjalan kansan parasta, mikä katsantokanta jo sinänsä oli pohjana venäläistämistyön vastustamiselle.

Tietoja kirjoittajasta

Kaarlo Merikoski (lähde: Wikipedia)
Kaarlo Aukusti Merikoski (vuoteen 1906 saakka Lindstedt) syntyi 5.6.1878 Forssassa ja kuoli 22.2.1954 Helsingissä. Hän oli suomalainen opettaja, oppikirjojen tekijä ja kirjailija.

Hän valmistui kansakoulunopettajaksi 1901 ja atoimi opettajana mm. Porin maaseurakunnan Pihlavan koulussa ja Pyhtään Heinlahden koulussa. Hän oli Sortavalan seminaarin poikaharjoituskoulun yliopettaja 1911–1944, Sortavalan lyseon tuntiopettaja 1924–1932 ja Sortavalan kaupungin kansakoulujen tarkastaja 1923–1940.

Merikoski oli Sortavalan kaupunginvaltuuston puheenjohtaja tai varapuheenjohtaja 1923–1935. Hän toimi raittiuden edistämiseksi Laatokan Karjalassa, samoin kuin Venäjän vallan loppuaikana näiden seutujen kansallisten kouluolojen hyväksi. Kouluneuvoksen arvon hän sai 1938. Merikosken oppikirjatuotanto on laaja ja monialainen. Erityisesti laskennon, mittausopin ja kieliopin oppikirjat olivat uraauurtavia ja pitkään käytössä.

Kirjassaan ”Taistelua Karjalasta” Merikoski käsittelee Raja-Karjalan tapahtumia ennen vuotta 1939. Kirja ”Voimia ja vastavoimia” sisältää hänen kaunokirjallisen tuotantonsa ja lyhyen elämäkerran. Hänen huomattavin kaunokirjallinen teoksensa lienee 1936 ilmestynyt ”Uskonluopio”. Merikoski julkaisi myös Karjalassa toimineen rovasti Sergei Okulovin elämäkerran (1944).

Merikosken puoliso vuodesta 1902 oli Salli Nevalainen. Professori Veli Merikoski oli heidän poikansa.

Huomattava on, ettei arkkipiispa Antoni suinkaan ollut ensimmäinen venäläinen, joka harrasti kansankielistä jumalanpalvelusta ja omakielistä alkuopetusta Karjalan seurakunnille. Jo niin aikaisin kuin 1700-luvun lopulla on suomenkielistä ortodoksista hengellistä kirjallisuutta ollut olemassa. Ja erittäinkin on 1870 luku siinä suhteessa ollut sangen satoisa. Mutta kaikessa tapauksessa oli kansankielinen jumalanpalvelus liian paljon jäänyt riippumaan siitä, minkälainen pappi kulloinkin satuttiin seurakuntaan saamaan. Ja rajan rahvas oli vähitellen aikojen kuluessa niin tottunut kirkoissaan kuulemaan slaavin kieltä, että vanhempi väki piti sitä luonnollisena ja asiaan kuuluvana. Toistui Agrikolan aikainen tilanne, toisiin oloihin sovellettuna. Moni luuli, ettei Jumalaa edes saa lähestyä muulla kielellä kuin kirkkoslavonialla.

Itse ei Antoni suomenkieltä oppinut. Hän asui Pietarissa, ja työ Synodissa oli liian paljon aikaa vievää, niin ettei hän ennättänyt kieltämme harrastaa. Mutta hyvää tahtoa häneltä ei puuttunut. Ottaessaan osaa jumalanpalveluksiin hän säännöllisesti lausui suomeksi erään ns. piispan siunaukseen kuuluvan osan liturgiassa. Se kuului:

»Jumala, katso alas taivaasta, näe ja etsi viinipuuta ja suojaa se, jonka Sinun oikea kätesi on istuttanut» (Ps. 80:15,16).

Antonin kirjallinen työ on arvokas ja runsas.

Arkkipiispa Antonia kuvaava, vaikkei sillä olekaan mitään tekemistä hänen toimintansa kanssa meidän maassamme, on hänen suhtautumisensa kreivi Leo Tolstoin kirkosta erottamiseen. Suuri kirjailija oli ankarasti hyökännyt Venäjän valtiokirkkoa vastaan ja siitä hänen tietysti piti saada rangaistuksensa. Kun tavallisia keinoja, Siperiaan lähettämistä tms. ei tässä tapauksessa katsottu voitavan käyttää, keksittiin sellainen suunnitelma, että Tolstoi erotetaan kirkon yhteydestä. Mutta Antoni, joka silloin oli Pietarin metropoliitta ja Synodin jäsen, koetti ennen katastroofia saada aikaan sovintoa Toistoin ja kirkon välillä. Hän kirjoitti kreivitär Toistoille:

»... ettekö voisi käyttää voimaanne ja rakkauttanne siihen, että koettaisitte kääntää miehenne jälleen Kristuksen puoleen. Oi kreivinna! Rukoilkaa, että kreivi sopisi kirkon kanssa. Se päivä, jolloin hän tekisi sovinnon kirkon kanssa, olisi juhlapäivä koko Venäjän kansalle.»

Kreivitär ei pitkään aikaan edes vastannut metropoliitan kirjeeseen. Lopuksi hän lähetti muutamia, pienelle paperilappuselle kirjoitettuja rivejä:

»... ihmisen elämä ei ole hänen omassa vallassaan, mutta sitä enemmän ei sielumme ole meidän vallassamme. Jumalan tahto tässäkin asiassa tapahtukoon.»

Tunnettua on, että Synodi erotti kreivi Tolstoin oikeauskoisesta kirkosta.

Antonin aika Suomessa kesti kuusi vuotta. Pari kuukautta sen jälkeen, kun Bobrikoff oli määrätty Suomen kenraalikuvernööriksi, siirrettiin Antoni pois maastamme, Pietarin metropoliitaksi. Tässä siirrossa on tahdottu nähdä muuan alkaneen sortokauden ensimmäisistä toimenpiteistä. Tuntuu kuitenkin siltä, ettei asia niin ole, vaan että siirto oli luonnollinen. Pietarin metropoliitta Palladi oli kuollut ja Antoni oli kaikin puolin riittävän arvovaltainen ja ansiokas hänen seuraajakseen. Lienee vain ajateltava, että sattuma heti alussa järjesti Bobrikoffille mieluisamman arkkipiispan Suomeen kuin Antoni. Selväähän on, ettei näiden kahden päämiehen yhteistyö olisi voinut kauan jatkua.

Aleksander Vadkovskin, tambovilaisen köyhän papinpojan, virkaura oli loistava: pappi, akatemian opettaja ja rehtori, luostarin johtaja, arkkimandriitta, piispa, arkkipiispa, hengellinen kirjailija ja lopuksi korkea-arvoinen Pietarin metropoliitta. Tuntuu melkein siltä, ettei tämä olisi ollut mahdollista tsaarivallan aikuisessa virkavaltaisessa, mahtavien aatelissukujen Venäjässä. Ja kuitenkin se oli. Omituisin tuntein selailee syrjäinen, toiseen kirkkoon kuuluva, Antonin pitkää, rikasta ansioluetteloa. Kohdassa »Virkapalvelus ym.» on 15 tiheään kirjoitettua sarekesivua mitä arvokkainta ja edustavinta työtä Venäjän ja Suomen kirkkojen hyväksi. Ja tämän jälkeen seuraa välittömästi keisarin (Nikolai II:n) kiitoskirje, johon hän omakätisesti, korkein, nopealla kädellä piirretyin kirjaimin, on merkinnyt »Nikolai», koristaen nimikirjoituksensa vielä viidellä nimen pituisella koukerolla.

Antonin, Suomen ortodoksisen kirkon ensimmäinen arkkipiispan, työ Suomessa oli totisen kristityn, lämminsydämisen ihmisen, Karjalamme hartaan ystävän, oikeamielisen venäläisen ja laajakatseisen kirkon päämiehen siunauksellista työtä. Koko ortodoksinen Karjala muistelee syvin kiitollisuuden ja kunnioituksen tuntein »jaloa Antonia», kuten sanonta hänestä tavallisesti kuuluu. Mutta myöskin luterilaisella Suomella on syytä häntä myötätunnolla ja kunnioituksella muistaa.