Bysantin kirkon terapeuttisesta teologiasta

Pelastuminen on enemmän kuin anteeksiantamusta

Pyhä Gregorios Palamas (k. 1359) kehitti Jumalan tuntemisen kokemusperäisen käsitteen. Hän näki aikansa teologiset erimielisyydet ortodoksisen tradition läpi. Hän tunsi pyhien isien opetuksia, palveli Jumalaa, eli ja opetti pyhien isien opetuksen mukaan. Palamas käytti teologisessa opetuksessaan Aristoteleen logiikkaa, mutta ei turvautunut irrationaaliseen mystisismiin todistaakseen, että persoonallinen kokemus on kristillisen teologian tärkein asia. Hän näki Barlaam Kalabrialaisen, Gregorios Akindynoksen ja Nikeforos Gregoraksen eli hesykasmin vastustajat ensisijaisesti vanhojen harhaoppien edustajina ja seuraajina.

Hesykasmin vastustajat hyökkäsivät Kirkon jumaluusoppia ja kokemusta vastaan. Siksi pyhä Gregorios ei pelkästään toistanut pyhien isien opetuksia taistelussa näitä uusia harhaopettajia vastaan, vaan myös todisti Pyhän Hengen innoittamana luovasti ortodoksisen kirkon kokemuksesta. Palamistinen teologia lähtee siitä, ettei Jumalaa voi oppia tuntemaan rationaalisen ajattelun kautta, vaan ainoastaan yhteydessä Jumalaan eli ihminen palautettuna luonnolliseen tilaansa voi saada välittömän tiedon ja kokemuksen Luojastaan.

Pyhä Gregorios oli vakuuttunut, että ihmisen on mahdotonta omistaa Jumala sisimmässään tai yhdistyä Hänen käsittämättömään valkeuteensa, ellei ihminen puhdistu hyveen kautta ja nouse itsensä yläpuolelle. Hän kirjoittaa “Pyhää hiljaisuutta harjoittavien puolustuksessa”:

“Me emme pidä sanojen ja ajatusten kautta löydettyä tietoa oikeana käsityksenä, vaan sitä tietoa, joka tulee osoitetuksi tekojen ja elämän kautta. Tällainen tieto ei vain ole totta, vaan se on myös varmaa ja muuttumatonta“.

Palamas puolusti teologisessa opetuksessaan kristillisen kokemuksen todellisuutta. Pelastuminen on enemmän kuin anteeksiantamusta. Se merkitsee ainutlaatuista ihmisen uudistumista, jonka saavat aikaan Jumalan luomattomat energiat. Ortodoksisessa yhteisössä on olemassa todellinen Jumalan näkeminen, tieto korkeimmasta kokemuksesta, teot ja elämä. Ne ovat bysanttilaisen teologian tutkimuskenttä. Jumalan läsnäolo on yksinkertaisesti asia, ei sanoja, käsitteitä ja puheita. Käsitteillä ja sanoilla ei ole väliä, jos asiat säilyvät samoina ja järkkymättöminä.

Kristillinen elämä on yhteyttä Jumalaan

Ortodoksisen kirkon hengellistä ohjausta ei voi ymmärtää teologisesti ilman sen yhteyttä Kirkon pappeuteen ja hengellisen isyyden terapeuttiseen palvelutehtävään. Kirkon jäsenten luovuttamaton päämäärä on kasvaa hengellisessä parantumisessa Jumalan rakkauteen, sillä Kristus parantaa Kirkossa.

Ihmisen parantaminen Kristuksessa tarkoittaa mielen, sydämen ja ajatusten parantamista. Himojen parantaminen vaatii ihmiselämän kestävän työn. Ortodoksisen kirkon elämässä jumalanpalvelus ja pyhät mysteeriot nähdään terapeuttisena metodina ja kohtaamisena. Ortodoksinen pappeus on hengellisenä lääkärinä toimimista ja moninaisten sielun sairauksien hoitamista. Ihminen on synnin tekojen haavoja kantavanakin Jumalan rakkauden ja terapian kohde.

Kirkon katumuksella on eskatologinen näkökulma. Kirkon antropologia, kristologia, ekklesiologia ja eskatologia liittyvät läheisesti ortodoksiseen psykoterapiaan. Siinä ilmaistaan todellisesti Kirkon jäsenen parantumisen ja pelastumisen yhteys. Parantuminen samastuu pelastukseen, Kristukseen yhdistymiseen ja jumaloitumiseen (kreikaksi: theosis). Katumus määrittelee välttämättömät ehdot sille, että ihminen voisi jakaa Jumalan Valtakunnan, joka on Jumalan luomattoman valkeuden näkemistä. Kristillinen elämä merkitsee ihmisen yhteyttä Jumalaan ja hänen jumaloitumistaan erilaisin astein. Katumus aloittaa tämän elämän, mutta katumuksen hengellinen ilmasto ei koskaan lakkaa olemasta, koska ihminen on epätäydellinen, ja Jumala on täydellinen.

Pyhittäjä Johannes Siinailaisen teos Portaat on ensimmäinen systemaattinen analyysi ihmissielun sairaudesta ja ihmisen hengellisen terveyden palautumisesta. Hänen mukaansa papin keskeinen tehtävä on parantaa “henkiseen orjuuteen” joutuneita. Parantaminen ei tapahdu inhimillisen tiedon avulla, vaan papin yhteistyössä Jumalan luomattomien energioiden kanssa. Siksi pyhittäjä opettaa:

“Hyvä kapteeni pelastaa laivan, ja hyvä paimen tekee eläväksi ja parantaa sairastelevat lampaat.”

Pappi tarvitsee pastoraalisen terapian toteuttamisessa ennen muuta rakkauden hengellistä lahjaa. Hyvän paimenen ilmaisee rakkaus, sillä rakkauden tähden Paimen eli Kristus antoi ristiinnaulita itsensä.

Pyhittäjä Johannes Siinailainen puhuu usein himottomuudesta (kreikaksi: apatheia). Puhuessaan himottomuudesta pyhittäjä tarkoittaa papin sielunvoimien kirkastumista, hänen psykosomaattisten voimiensa liikettä kohti Jumalaa. Pappi tarvitsee terapeuttina himottomuutta, koska silloin hänellä on kyky erottaa toisistaan hyvä ja paha. Tuolloin pappi tietää, milloin toiminnot ovat lähtöisin Jumalalta ja milloin ne ovat peräisin Saatanalta.

Pyhittäjä Filoteos Siinailainen opettaa:

“Varjele mieltäsi äärimmäisen tarkasti. Heti kun tunnistat pahan ajatuksen, nouse sitä vastaan ja huuda Kristusta puoltajaksesi. Ja tuskin olet ehtinyt lopettaa, kun suloisin Jeesus vastaa sinulle: ’Katso, minä olen vierelläsi ja puolustan sinua.’ Kun rukous on saanut kaikki vihollisesi aloilleen, ryhdy jälleen tarkkaamaan mieltäsi. Ajatuksia alkaa taas vyöryä sieluusi: ne tulevat toinen toisensa jälkeen entistä runsaslukuisempina ja ovat hukuttaa sielusi. Mutta jälleen on paikalla myös Jeesus, jonka opetuslapsi herättää: Jumalana Hän nuhtelullaan tyynnyttää pahan puuskat.”

Pyhät isät kutsuvat sisäistä tarkkaavaisuutta myös pyhäksi hesykhiaksi eli hiljaisuudeksi. Ihmissielun parantuminen on ortodoksisen teologian keskeinen huolenaihe. Ihmissielu voi parantua ja puhdistua, jos sen rationaalinen puoli yhdistyy rukoukseen, itsekuriin ja rakkauteen. Sielu voi puhdistua näiden hyveiden kautta.

Pyhän Gregorios Palamaksen mukaan Kirkon hengellinen elämä rakentuu kokemukselliseen, osallistuvaan ja voimalliseen suhteeseen Jumalan ja ihmisen välillä. Kirkollisessa elämässä yhdistyvät toisiinsa Kirkon opetus ja käytäntö. Palamas opettaa, että katumus on kristillisen elämän alku, keskivaihe ja loppu. Katumus on lähtökohta kristilliselle elämälle, mutta se on paljon enemmän kuin vain psykologinen, lainomainen tai moraalinen tila. Katumuksella on teologinen sisältö. Katumus on elämän tie. Se on synnin vieraannuttaman ihmisen matkaa takaisin Jumalan yhteyteen.. Ortodoksinen psykoterapeuttinen käytäntö tarkoittaa ihmisen puhdistumista, kirkastumista ja jumaloitumista.

Taaborin jumalallinen valkeus on kiistattomasti luomatonta valkeutta, joka ratkaisevasti eroaa kaikesta ihmisen tuntemasta luodusta valosta. Kristuksen kirkastunut ruumis julistaa ihmisen Jumala-kuvan alkuperäistä kauneutta. Se osoittaa, millainen ihmisen ruumis olisi, ellei syntiinlankeemusta olisi tapahtunut.

Pyhä Gregorios syyttää niitä, jotka käyvät sotaa Valkeutta vastaan ja pitävät Taaborin valkeutta aistillisena ja luotuna. Heidän käsityksensä ei perustu Raamattuun eikä Pyhään Traditioon, vaan rakentuu "kreikkalaisten rationaaliseen sanaan" eli langenneen maailman viisauteen. Kristus heijastaa toisessa tulemisessaan Taaborin kirkkautta. Palamas korostaa, että jumalallinen kirkkaus ei ole fyysistä, aistein havaittavaa. Sen vuoksi sitä ei voi nähdä pelkästään fyysisin silmin. Kolme apostolia saattoivat nähdä Taaborilla Kristuksen kirkkauden, koska he kävivät läpi hengellisen muuttumisen.

Gregorios Palamaksen mukaan ihminen ei saavuta Jumalan tuntemista käsitteellisten lakien ja periaatteiden dialektisen metodin kautta. Jumalan tunteminen toteutuu karismaattisen kokemuksen kautta. Kokemus suodaan heille, joilla on puhdas sydän ja mieli. Heidän ruumiinsa ja sielunsa on kirkastunut Jumalan luomattomasta valkeudesta. Teologia edellyttää aina osallistumista uskon salaisuudesta. Jumalan tunteminen on elämää, toimintaa ja kokemusta. Jumalan kokemisessa ja osallistumisessa hänen elämäänsä, teologia ylittää intellektuaaliset ja rationaaliset lait. Bysanttilainen teologia ymmärsi teologian kokemuksena ja elämänä. Se erotti luodun todellisuuden tutkimisen ja tuntemisen luomattoman Jumalan todellisuuden kokemuksesta.

Todellinen usko johtaa ihmisen hyveelliseen elämään ja hengelliseen täydellistymiseen eli jumaloitumiseen. Pyhä Dionysios Areopagita korostaa, että

"pelastuminen on mahdollista ainoastaan jumaloitumisen kautta, ja jumaloituminen on Jumalan kaltaisuuden saavuttamista ja yhdistymistä Häneen".

Hengellinen asennoituminen teologiaan

Ihmisen tulee harjoittaa sitä, mitä bysanttilaiset kutsuvat hyveeksi. Hyve käsittää uskon, toivon ja rakkauden, sisäisen tarkkailun ja rukouksen harjoittamisen. Sitä kautta ihminen siirtyy tietämättömyyden ja erehdyksen pimeydestä tiedon ja ymmärryksen valkeuteen. Tämä ylöspäin suuntautuva liike alkaa uskosta. Todellinen usko koostuu ihmissielun vapaaehtoisesta omistautumisesta Kirkon opetukseen ja opetuksen mukaiseen elämään.

Bysantin teologisessa omistautumisessa kristologiaan ja sen mukaisissa väittelyissä kehittyi näkemys Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta. Sen luovan synteesin kehitti pyhittäjä Maksimos Tunnustaja (k. 662). Hänen mukaansa ihminen luotiin niin, että Jumala saattoi tulla ihmiseksi. Ihminen jumaloitettiin Kristuksen lihaksitulemisessa. Kristus yhdistää kaiken Itseensä. Hän yhdisti saastattomassa syntymässään miehen ja naisen sukupuolet. Pyhän elämänsä kautta Hän liitti yhteen maailmankaikkeuden ja paratiisin.

Bysantin patristinen, sakramentaalinen ja liturginen perinne käsittivät ihmisen vapauden osan olennaisena pelastuksessa. Hylätessään Jumalan ihmisen vapaus tuhoaa itsensä. Ihminen lakkaa olemasta Jumalan ulkopuolella alkuperäisesti ja todellisesti inhimillinen olento. Saatana orjuuttaa ihmistä kuoleman kautta. Tämä näkemys on keskeisesti esillä Maksimos Tunnustajan teologisessa opetuksessa. Hän julistaa voimakkaasti inhimillisen, luodun tahdon olemassaoloa Kristuksessa. Siihen perustuu bysanttilainen teologinen käsitys ihmiselämän kohtalosta.

Kirkon teologian parantava luonne

Bysantin teologia on ortodoksisen kirkon kokemuksellista teologiaa. Bysanttilaiset eivät harjoittaneet teologiaa otaksumien ja filosofisen pohdiskelun, vaan kokemuksen kautta. Heidän hengellisen elämän kokemuksensa rakentui Jumalan ilmoittamaan totuuteen. Siksi heidän teologiansa oli empiiristä. Hengellinen täydellistyminen merkitsee sydämen puhdistumista, ihmismielen kirkastumista ja jumaloitumista. Hyveet ovat Jumalan energiaa ja Jumala asettaa hyveet ihmissydämeen. Ihminen näkee vaivaa ja taistelee. Jumala ei jätä häntä yksin. Jumala ja ihminen taistelevat yhdessä syntiä ja pahuutta vastaan. Bysantin teologian ihmiseen liittyvässä opetuksessa on keskeistä ihmisen parantaminen.

Katumus on ihmisen palaamista luonnottomuudesta luonnonmukaisuuteen eli paholaisesta Jumalaan. Katumus merkitsee elämän suunnan ja elämäntapojen radikaalia muutosta, ihmisen suuntautumista aineellisista asioista hengellisiin, ulkoisesta maailmasta Jumalaan. Se on Kirkon jäsenen keskeistä työtä.

Bysanttilainen liturgia välittää uskoville elämän merkityksen, tarkoituksen ja auttaa heitä näkemään, ymmärtämään ja arvioimaan ihmisen langennen tilan tragedian mutta myös kaikille Kristuksessa tarjottavan uuden elämän mahdollisuuden. Bysantin uskovien yhteiskunnallinen tietoisuus kasvoi yhteisestä liturgiasta, pyhästä eukaristiasta. Liturgian yhteinen rukous ja uskonnollinen kasvatus kehottivat Kirkon jäseniä kirkastamaan yhteiskunnan elämää. Kirkon uskolliset jäsenet eivät huolehtineet vain ihmissielujen pelastumisesta. He kantoivat vastuuta myös lähimmäistensä nälästä, sairaudesta ja kodittomuudesta.

Bysantin kirkko otti Pyhässä Eukaristiassa vastaan identiteettinsä “tulevan mysteeriona” ja Jumalan Valtakunnan läsnäolona, Valtakunnan, joka “on tuleva”. Bysanttilainen jumalanpalvelus on liikettä kuolemasta elämään, epäoikeudenmukaisuudesta oikeudenmukaisuuteen, väkivallasta rauhaan, vihasta rakkauteen, anteeksiantamattomuudesta anteeksiantamiseen, itsekkyydestä jakamiseen, hajaannuksesta ykseyteen.

Bysanttilaisessa traditiossa korostetaan Kirkon teologian parantavaa luonnetta. Siksi hengellisessä elämässä korostuu vanhus eli hengellinen ohjaaja, sielujen ja ruumiiden parantaja, sakramentaalinen elämä, koko luonnon oikeaan jumalalliseen arvoon saattaminen ja lopuksi sovinto kaikkien luomakuntaan kuuluvien olentojen kanssa.

Ohjaajavanhus “synnyttää” oppilaansa Pyhässä Hengessä ja sen kautta. Ohjaajavanhus on sellaisenaan Pyhän Hengen palvelija, jossa elää alati odottamisen asenne, Pyhän Hengen avuksi huutaminen. Pyhä Johannes Krysostomos oli vakuuttunut, ettei Kirkossa olisi ilman Pyhää Henkeä paimenia ja opettajia.

Pyhä Henki ilmaisee ohjaajavanhuksen arvovallan ja autenttisen rakkauden. Hengellisen ohjaajan päämääränä ei ole asettaa sääntöjä ja rangaistuksia, vaan tarjota persoonallinen terapeuttinen suhde hengelliselle lapselle. Bysanttilainen teologinen tieto tarkoittaa kokemuksellista osallistumista Jumalan elämästä, ykseyttä ja Jumalan näkemistä. Bysanttilainen teologia on Kirkon terapeuttista elämää. Se edellyttää osallistumista uskon salaisuudesta.

Pyhyys merkitsee bysanttilaisen teologian mukaan ylentämistä, sen eheyden pelastamista, katoamattomaksi tekemistä ja kirkastumista. Kirkon terapeuttinen teologia on paitsi parantavaa myös palvelevaa. Siellä, missä ihmisten kesken vallitsee sorto ja pakkovalta, on poikettu Kirkon pyhittävästä ja parantavasta menetelmästä.

Kirkon terapeuttinen teologia on luonteeltaan pelastavaa ja realistista, kun taas moraalinen uskonto kadottaa opin jumalallisen autenttisuuden ja muuttuu luonteeltaan sakramentaalisesti symboliseksi. Kirkon terapeuttinen teologia kehottaa voimallisesti uskovia rakkauteen, diakoniaan ja katumukseen, kun taas moraaliin rakentuva uskonto kehittää auktoriteetin ja voimistaa legaalista ja juridista henkeä. Ortodoksinen kirkko kehottaa jäseniään toteuttamaan jokapäiväisessä elämässä keskinäistä rakkautta ja veljeyttä.

Bysanttilaiset isät opettavat, että uskon Kirkon elämään on perustuttava kyvylle nähdä pahuus eri muodoissa kaikkialla, missä sitä on. Kirkkoruumiissa on myös paljon kielteisiä voimia, jotka uhkaavat sen jäseniä vieraannuttamisella ja turmeluksella. Kirkko osoittaa kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa maailman sairauden ja ongelmat ja julistaa ihmisille Jumalan suunnitelman maailmankaikkeuden kirkastumiseksi.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Cavarnos, Constantine, 1968, Byzantine Thought and Art. Belmont.
• Chryssavgis, John
  • 1998, The Way of the Fathers. Exploring the Patristic Mind. Thessaloniki.
  • 2003, In the Heart of the Desert. The Spirituality of the Desert Fathers and Mothers.

Bloomington.

• • 2004, John Climacus. From the Egyptian Desert to the Sinaite Mountain. Aldershot.
• Filoteos Siinalainen, pyhittäjä, 1991, Henkisestä raittiudesta. - Filokalia III osa. Kokoelma pyhien kilvoittelijoiden kirjoituksia. Koonneet Makarios Notaras ja Nikodeemos Athosvuorelainen. Vanhasta kreikasta suomentanut sisar Kristoduli (Lampi). Pieksämäki.
• Florovsky, Georges, 1961, St. Gregory Palamas and the Tradition of the Fathers. - Sobornost 4.
• Hakkarainen, Jarmo
  • 2004, Bysantin kulttuuriperintöä ja läntisiä vaikutteita. Joensuu.
  • 2008, Haavoitettu parantaja. Ortodoksinen pappi sielujen lääkärinä Kristuksessa. Joensuu.
• Hierotheos, metropolitan of Naupaktos, 2007, Hesychia and Theology. The Context for Man’s Healing in the Orthodox Church. Translated by Sister Pelagia Selfe. Levadia.
• Gregorios Palamas,pyhä, 1993, Kirje nunna Ksenialle. - Filokalia. IV osa. Kokoelma pyhien kilvoittelijaisien kirjoituksia. Koonneet pyhät Makarios Notaras ja Nikodeemos Athosvuorelainen. Vanhasta kreikasta suomentanut sisar Kristoduli (Lampi). Pieksämäki.
• Johannes Siinailainen, pyhittäjä, 1959, St. John Climacus. The Ladder of Divine Ascent. Tr. Archmandrite Lazarus Moore. New York.
• Mantzaridis, Georgios. I.
  • 1984, The Deification of Man: St. Gregory Palamas and the Orthodox Tradition. Crestwood.
  • 1988, Spiritual Life in Palamism. - Christian Spirituality. High Middle Ages and Reformation. Edited by John Raitt. New York.
• Matsukas, Nikos A., 2005, Ortodoksisen kirkon dogmaattinen teologia I. Johdatus ortodoksiseen tietoteoriaan. Jyväskylä.
• Staniloae, Dumitru, 2003, Orthodox Spirituality. A Practical Guide For the Faithful and a Defenitive Manual for the Scholar. Translated from original Romanian by Archmandrite Jerome (Newville) and Otilia Kloos. South Canaan.
• Vrame, Anton C., 1999, The Educating Icon. Teaching Wisdom and Holiness in the Orthodox Way. Brookline.
• Yangazoglou, Stavros, 1996, Philosophy and Theology: The Demonstrative Method in the Theology of St. Gregory Palamas. Teologisessa vuosikirjassa the Greek Orthodox Theological Review. Vol. 41. Number 1. Brookline.
• Yannaras, Christos, 1984, The Freedom of Morality. Crestwood.