Konevitsan luostari

Konevitsan luostari perustettiin vuonna 1393 pyhittäjä Arseni Konevitsalaisen toimesta. Luostari sijaitsee Laatokan saarella ja sen toiminta oli Neuvostoliiton aikana pitkään lamaantuneena. Nykyään saarella toimii aktiivinen Venäjän ortodoksisen kirkon alainen luostari.

Luostarin perustaja

Luostarin perustaja pappismunkki Arseni oli venäläinen, kotoisin Novgorodista. Hän eli kolmisen vuotta Kreikassa Athos-vuorten luostarissa (todennäköisesti Hilandarin luostarissa) ja palasi sieltä takaisin Venäjälle tuoden mukanaan uusia tapoja ja käytäntöjä venäläiseen ja karjalaiseen uskonelämään, muun muassa hesykastisen mystiikan perusteet.

Lähtiessään Athokselta hän sai luostarin johtajalta, igumenilta, lahjaksi Jumalanäidin ikonin ja igumeni ennusti Arsenin peustavan luostarin pohjolaan. Arseni kilvoitteli ensin Valamon luostarissa, mutta siirtyi sieltä etsimään yksinäisyyttä muualle. Hän joutui Laatokalla myrskyyn ja ajautui Konevitsan saarelle, joka oli vanha karjalainen pakanallinen uhripaikka. Kuuluisin uhripaikoista oli Hevoskivi (ven. konj kamenj), jossa uhrattiin keväisin uhreja muun muassa karjaonnen parantamiseksi.

Luostari perustetaan Konevitsan saarelle

Arseni koki joutumisensa saarelle Jumalan johdatuksena ja hän nousi saarella olevalle kukkulalle, pystytti ristin ja ryhtyi rakentamaan itselleen asumusta, keljaa. Tätä pidetään Konevitsan luostarin alkuna.

Seuraavien vuosisatojen aikana Konevitsan luostari koko monia mullistuksia ja oli usein Ruotsin ja Novgorodin välisten sotien jaloissa. Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323 alue oli alistettu Novgorodin arkkipiispan alaisuuteen ja luostari kukoisti. Keskiajalla Konevitsa oli yksi Venäjän suurista ortodoksisista kulttuurikeskuksista, jonka tuotoksia kirkkotaiteen eri saroilta levisi ympäri Karjalaa ja Venäjää.

1500-luvulla luostari koki useita vastoinkäymisiä. V. 1553 tulipalo poltti kirkkoja ja irtaimistoa ja kohta sen jälkeen sota Venäjän ja Ruotsin välillä ruhjoi luostaria ja veljestö pakeni turvaan Novgorodiin. Ruotsalaisten ei onnistunut kuitenkaan hävittää luostaria kokonaan ja v. 1597 munkit palasivat saarelle takaisin.

Luostari sotien myllerryksissä

Pienen rauhallisemman ajan ja rakentamisen jälkeen alkoi 1600-luvulla uusi ahdinko, jonka aiheutti muun muassa Laiska-Jaakkona tunnettu sotapäällikkö Jaakko de la Gardie. Munkit joutuivat jälleen lähtemään evakkoon saareltaan. Jaakko de la Gardien joukot tunkeutuivat saarelle, polttivat puurakennukset, hävittivät kaksikerroksisen kivikirkon perustuksiaan myöten. Tiilistä tehtiin muun muassa luterilaisia kirkkoja.

Suuren pohjan sodan (vv. 1700-1721) voittojen ansiosta Konevitsa pääsi jälleen Venäjän ja sen tsaarin Pietari Suuren alaisuuteen ja hallintaan ja Konevitsan luostari perustettiin uudelleen vuonna 1718.

Seuraavien vuosisatojen aikana luostari koki niin nousuja kuin laskuja. Tulipalot vaivasivat ajoittain, uutta rakennettiin paljon ja henkisellä puolellakin koettiin niin hyvä aikoja kuin huonojakin aikoja muun muassa surullisen ajanlaskuriidan eli kalenterikiistan vuoksi.

Suomen alaisuuteen

Vuodesta 1921 Konevitsa kuului Suomen autonomisen ortodoksisen kirkon alaisuuteen, vaikka veljestö valtaosin oli venäjänkielistä. Venäjän mullistuksien, vallankumouksen ja Neuvostoliiton syntymisen myötä siteet sinne kuitenkin heikkenivät ja toiveet menneestä taloudellisesta ja hengellisestä vauraudesta hiipuivat. Munkit alkoivat anoa Suomen kansalaisuutta ja vannoivat uskollisuuden valan Suomen hallitukselle juhlallisessa tilaisuudessa 29.5.1921. Läsnä oli muun muassa Viipurin läänin maaherra, myöhemmin koko Suomen presidentti, Lauri Kristian Relander.

Ajanlaskukiista syveni Suomen ortodoksien kanssa ja sitä pahensi vielä Suomen ortodoksisen kirkon liittyminen Konstantinopolin Ekumeenisen Patriarkan alaisuuteen. Useita munkkeja erotettiin tai he erosivat luostarin veljestöstä ja luostarissa toimi erilaisia ryhmiä erilaisine tapoineen ja palveluksineen.

Talvisota ja jatkosota

Uusi sota katkaisi uudelleen luostarin toiminnan vuonna 1939 ja kaikki komennettiin pois saarelta ja arvokkain omaisuus evakuoitiin samalla. Talvisodassa luostarin rakennukset säilyivät hyvin pommituksilta. Munkit olivat palanneet luostariin ja kokoontuivat pommituksien aikoina kirkkoon rukoilemaan. Välirauha pakotti veljestön kuitenkin jättämään luostarin maaliskuussa 1940. Hieman kaoottisessa tilassa tapahtuneessa muutossa jäi saarelle muun muassa suuri kirjasto, ikonostaasi ja kirkonkellot suurimmaksi osaksi.

Karjalan takaisin valtauksen yhteydessä osa munkeista palasi saarelle lokakuussa 1941 inventoimaan neuvostoliittolaisten tekemiä vaurioita ja tuhoja. Seuraavan kevään kesän munkit saivat elää saarella melko rauhassa, mutta syksyllä 1942 alkoivat taas pommitukset ja munkit joutuivat lähtemään vielä kerran sotaa pakoon. Tällä kertaa pako jäi pysyvämmäksi.

Luostari muuttaa manner-Suomeen

Veljestö muutti Suomeen asumaan ensin evakossa ollessaan Kannonkoskelle Terelän koululle, jossa he asuivat yli kolme kuukautta. Sodan loputtua tuli ajankohtaiseksi etsiä pysyvämpää asuinsijaa ja sellainen löytyikin Pohjois-Savosta Keiteleen kunnasta Hamulan kylästä. Sinne Keiteleen Hiekkaan, kuten sitä myös kutsuttiin, perustettiin Saastamoinen Oy:ltä ostetulle tilalle jälleen kerran Konevitsan luostari.

Vanhentuva veljestö harveni, luostarin arkitöiden teko vaikeutui, kalusto ja kiinteistö rappeutui, taloudelliset vaikeudet alkoivat, kylmät ja ankarat sääolosuhteet huononsivat elinoloja. Monien muutosten ja vaikeuksien kautta jäljellä oleva veljestö päätettiin siirtää muutama vuosi aikaisemmin perustettuun Uuden Valamon luostariin v. 1956, jolloin sinne muutti enää vain yhdeksän veljestön jäsentä.

Vanhan Konevitsan elpyminen

Vanha Konevitsan luostari Laatokan saarella oli muussa käytössä muun muassa sotilaiden tukikohtana lähes viidenkymmenen vuoden ajan. Olojen helpotettua saarelle alkoi muuttaa uusia rukoilijoita ja vanhan luostarin toiminta alkoi elpyä. Vuonna 1991 vanhaan Konevitsan luostariin määrättiin johtajaksi (venäläisen perinteen mukaan varajohtajaksi) arkkimandriitta Nazari, joka aloitti aktiivisen luostarin jälleenrakentamisen muun muassa suomalaisten ortodoksien ja pyhiinvaeltajien avulla ja talkootyöllä. Luostarin ilme on kohentunut huomattavasti, vaikka neuvostojäljet olivatkin kammottavia. Vanha hautausmaa oli tasoitettu jalkapallokentäksi, rakennukset olivat hirvittävässä kunnossa ja satama ja monet muut paikat täynnä ympäristölle vaarallisia jätteitä ja roskia.

Joulukuussa 1991 Konevitsan luostarin pääkirkon alta löydettiin perustajan, pyhittäjä Arseni Konevitsalaisen pyhäinjäännökset, joiden myötä luostarin toiminta on viime vuosien aikana suuresti elpynyt.

Luostarin johtajat

• Pyhittäjä Arseni vv. 1393 – 1444
• igumeni Johannes
• igumeni Avraami
• igumeni Tarasi vv. 1530 – 1554
• igumeni Serapion
• igumeni Aaron
• igumeni Gerasim v. 1551
• igumeni Trifili v. 1553
• igumeni Pimen
• igumeni Matteus
• igumeni Johannes
• igumeni Varlaam v. 1558
• igumeni Gideon v. 1583
• igumeni Gennadi v. 1585
• igumeni Leonti vv. 1597 – 1610
• pappismunkki Tiihon vv. 1718 – 1719
• munkki Bogolep
• munkki Sakarias
• munkki Varlaam v. 1743
• munkki Alipi vv. 1751 – 1758
• munkki Aleksi v. 1758
• pappismunkki Ignati vv. 1759 – 1762 k. 1779
• pappismunkki Tarasi vv. 1762 – 1781 k. 1787
• munkki Gerasim v. 1781
• pappismunkki Joanniki vv. 1783 – 1785
• vt.johtaja, igumeni Nazari v. 1785
• munkki Patermufi vv. 1785 – 1786
• pappismunkki Feofan v. 1786 (Feodor Adamovitš, 1750 – 1838)
• pappismunkki Joona vv. 1785 – 1790 k. 1805
• pappismunkki Adrian vv. 1790 – 1798 (Vasili Blinski, 1722 – 1812)
• pappismunkki Varfolomei vv. 1789 – 1801
• pappismunkki Damaskin vv. 1801 -1803 (Dimitri Vasiljev, 1755 – 1825)
• pappismunkki Arkadi vv. 1803 – 1807 (1761 – 1816)
• pappismunkki Ilarion vv. 1807 – 1823 (Joann Kirillov, 1776 – 1850)
• pappismunkki Joanniki vv. 1823 – 1825 (Ivan Kožmin, 1765 – 1825)
• vt.johtaja, pm Tiihon v. 1825 (Timofei Paperovski, 1784 – 1840)
• igumeni Nikon vv. 1825 – 1830 (Nikifor Kepishev, 1769 – 1835)
• igumeni Pietari vv. 1830 – 1832 (1790 – 1834)
• igumeni Venjamin vv. 1832 – 1833 (Vladimir Manuilov, 1780 – 1846)
• igumeni Georgi vv. 1833 – 1839 (1773 – 1840)
• igumeni Amfiloki vv. 1839 – 1858 (1792 – 1858)
• igumeni Herman vv. 1858 (Georgi Jamandi, 1824 – 1896)
• igumeni Israel vv. 1859 – 1884 Ivan Andrejev, 1792 – 1884)
• arkkimandriitta Pimen vv. 1884 – 1895 Pjotr Gavrilov, 1827 – 1903)
• igumeni Makari vv. 1895 – 1907 (Miron Ivanov, 1831 – 1907)
• igumeni Nikandr vv. 1908 – 1919 (Nikita Saprykin, 1855 – 1919)
• igumeni Tiihon vv. 1919 – 1920
• igumeni Amfiloki vv. 1920 – 1926 (Aleksei Kulakov, 1875 – 1946)
• vt.johtaja pm Isaaki vv. 1926 – 1927 (Ivan Seliverstov, 1882 – 1938)
• vt.johtaja pm Varlaam vv. 1927 – 1929 (Vasili Trofimov, 1863 – 1935)
• igumeni Mavriki vv. 1931 – 1944 (Mihail Serechin, 1892 – 1944)
• igumeni Pietari vv. 1944 – 1954 (Pauli Jouhki, 1910 – 1980)
• vt.johtaja pm Dorofei vv. 1954 – 1957 (Nikifor Beljakov, 1875 – 1957)
• vt.johtaja pm Maksim vv. 1957 – 1964 (Mihail Hlopotin, 1881 – 1964)
• arkkimandriitta Nazari vv. 1991 – 1999 (Nikolai Lavrinenko 1952 - )
• pappismunkki Mstislav vv. 1999 – 2001 (Mihail Dietshina, 1967 - )
• igumeni Isidor vv. 2001 – 2007 (Igor Minaev, 1961 - )
• igumeni Aleksanteri vuodesta 2007 (Aleksi Arva)

Kirjallisuutta ja linkkejä

Pappismunkki Arseni: Konevitsan luostari (Otava), 1993

Petri Juhani Raivo: Hiekan Pyhä Konevitsan luostari (Ylä-Savon Instituutti), 1990

Konevitsan luostarin kotisivut: http://www.konevets.spb.ru/

Konevitsa ry:n kotisivut: http://www.konevitsary.fi/

Hannu Pyykkönen