Narsistisen tyhjyyden tyranniaa (opetuspuhe)
Ortodoksi.netista
Nykyihmisen narsistisen tyhjyyden tyranniaa
Maailman julmuus kasvaa Jumalan hylkäämisestä
Kirkon ensimmäisten vuosisatojen isät ja opettajat huolehtivat monipuolisesti uskovien hengellisen elämän syventämisestä. Heidän päämääränään oli uskovien dogmaattisen teologian, Raamatun selityksen, kanonisen ohjauksen, pastoraalisen huolenpidon, hengellisen eheytymisen ja kasvamisen syventäminen. He ymmärsivät syvästi, että Kirkko on uuden luomisen mysteerio ja Jumalan Valtakunnan salaisuus. Jumalanpalvelus yleisesti ja aivan erityisesti pyhän eukaristian mysteerio muodostaa akselin, jonka ympärillä pyörii Kirkon ja sen jokaisen yksityisen jäsenen elämä.
Ihminen palvelee ja ylistää jumalanpalveluksessa Jumalaa ja ammentaa siitä elämäänsä Pyhän Hengen armon. Pyhät mysteeriot liittävät hänet Kristuksen Ruumiiseen ja niiden kautta hän kasvaa syvemmin kiinni Kirkon elämään. Ortodoksinen liturgia on ylentämistä ja nousemista ylös. Se on myös Kirkon uskollisen jäsenen dynaaminen vastaus Jumalan lahjoihin, hyväksyntä ja kasvaminen noiden lahjojen täyteyteen. Kirkko ei keskity itseensä, vaan maailman pelastamiseen.
Ortodoksisen kirkon hengellisen elämän täyteys kasvaa ristiinnaulitusta ja ylösnousseesta Kristuksesta, joka muutti kuolleiden hautausmaan elävien ihmisten yhteisöksi. Kirkon hengellinen kauneus ja harmonia kasvaa Jumalasta. Elämän rumuus ja julmuus puolestaan ilmaisee ihmisen erottautumista Hänestä. Maailman elämän rumuus kasvaa Jumalan hylkäämisestä ja kapinasta Häntä vastaan.
Ortodoksisen kirkon hengellinen elämä on kirkollista ja yhteisöllistä. Se ei ole yksilön Kirkon ulkopuolista puuhastelua. Kirkon isät opettavat, ettei hengellisestä elämästä erotettu teologia voi auttaa ihmistä kirkollisen elämän syventämisessä.
Kirkon jäsenen tulee elää Kristuksessa lähimmäisilleen. Kirkon jäsen kuuluu enemmän Jumalalle kuin itselleen. Hän tulee osoittaa teoillaan sen, mitä ei voi ilmaista sanoilla. Kirkollisesti viisas ihminen erottaa toisistaan totuuden ja valheen, oikean ja väärän, hyvän ja pahan.
Ortodoksisessa elämässä Jumalan ja lähimmäisen rakastaminen kuuluu niin läheisesti yhteen, että ilman toista toinenkin jää epätäydelliseksi. Tässä piilee aikamme Kirkon elämän haavoittuvin alue. Kirkko, joka pysyy jäsenissään omahyväisenä ja välinpitämättömän lähimmäisten suhteen eikä palavasti kommunikoi uskostaan ympäröivän maailman kanssa on tuomittu epäonnistumaan lähetystehtävässään. Ortodoksisen kirkon askeesi on yhteisöllistä askeesia, lähimmäisen kohtaamista ja kasvamista tuossa kohtaamisessa.
Länsimaisen yhteiskunnan taloudelliset järjestelmät johtavat ihmisiä kapeaan ja toiminnalliseen maailmankuvaan. Ne keskittävät ihmisten ajatukset ajalliseen elämään ja aineellisten hyvyyksien hankkimiseen ja kuluttamiseen. Liberaalihumanismi on tehnyt tästä kaikesta ihmiselämän keskeisen huolenaiheen, jossa ei ole sijaa ihmisen hengellisen elämän kehittämiselle. Sama sairaus vaivaa myös monia kirkon jäseniä.
Aikamme hengellisyyden kriisi kasvaa ihmisen hybriksestä, ihmisen traagisesta uskosta, että hän voi elää ilman Jumalaa. Ihmisen röyhkeys tekee hänet sokeaksi ja kuuroksi ortodoksisen kirkon elämän arvoille. Ihminen on tullut “hulluksi” rationaalisuuden nimissä.
Kristus kutsuu ihmisiä sanoutumaan irti ylpeydestään. Hän kehottaa heitä ottamaan ristinsä ja seuraamaan Häntä. Risti sisältää taistelun langenneen ihmisyyden himoja ja haluja vastaan. Ihmisten hengellisen tien kulkeminen alkaa synnistä luopumisella. Ihmiset ottavat vapaan tahtonsa mukaisesti vastaan Jumalan rakkauden.
Modernin ihmisen sielunelämän tyhjyys
Kulutusyhteiskunta taistelee ihmisen hengellisen elämän keskeisiä perusteita vastaan. Se merkitsee Kirkon elämän ihanteen vastaisuutta. Kulutushysterian vallassa elävä ihminen on yksilöllinen, aistillinen, levoton, itseriittoinen ja tyydyttämätön olento. Hänen hedonistisen naamionsa takaa paljastuu ihmissielu, joka potee itsekeskeisessä narsismissaan hirvittävää yksinäisyyttä. Hän elää oman narsisminsa helvetissä. Länsimainen elämäntyyli ruokkii ihmistä hänen narsismissaan, koska jo pienellä lapsella pidetään riippumattomuutta läheisistä ihmisistä itsenäisyyden osoituksena.
Narsistinen luonnehäiriö on itsetunnon ja ihmissuhteiden häiriö. Heikko itsetunto saa ihmisessä aikaan sen, että narsistinen ihminen loukkaantuu herkästi eikä kestä minkäänlaista itseensä kohdistuvaa arviointia. Heikko itsetunto ajaa ihmisen alituiseen huomionkipeyteen, jolloin tällaisen ihmisen täytyy koko ajan olla ihailtu ja huomattu.
Narsistiselle ihmiselle on luonteenomaista jatkuva liikkeellä olemisen tarve, levottomuus ja usein lyhytjänteisyys. Hän on suunnattoman itsekeskeinen ja kyvytön huomioimaan muita. Hän uskoo olevansa aina oikeassa, ja hänellä on mielestään oikeus tehdä mitä hän haluaa ja tulkita esimerkiksi kirkon sääntöjä omalla tavallaan.
Narsistinen ihminen on muiden kanssa sen takia, että heistä on hänelle jotakin hyötyä. Heikko itsetunto saa aikaan tarpeen manipuloida ja hallita toisia ihmisiä.
Moderni ihminen on kadottanut sielussaan uskon Jumalaan. Hän on käyttänyt väärin vapauttaan ja se on johtanut hänen sielunsa hirvittävään tyhjyyteen. Oma tyhjyys heijastuu toisiin. Siksi hänen koko käyttäytymisensä muodostuu epäaidoksi. Olematon yrittää olla ja saada muut vakuuttuneiksi siitä, että hän on. Hän ei myönnä itselleen eikä tietenkään muille ahdistustaan eikä pettymyksiään. Hän ei halua käsitellä niitä eikä siksi kykenekään siihen. Hänen “rakkautensa” kohdistuu kokonaan ja yksinomaan häneen itseensä.
Ihmisen tulee hylätä rakentamansa tyrannia. Vain silloin hän voi kasvaa lähimmäisensä kohtaamiseen. Ortodoksisen kirkon opetuksen mukainen “vapaus” tarkoittaa ihmisen näennäisvapauksien kukistamista. Ihminen ikävöi rauhaa ja vapautta. Mutta hän voi saavuttaa rauhan ja vapauden vasta, kun hän on ensin vapautunut himoistaan ja heikkouksistaan eli synneistään.
Kirkko kutsuu ihmisiä pyhyyteen
Ortodoksinen kirkko kutsuu ihmisiä hengelliseen tervehtymiseen eli pyhyyteen. Pyhittäjä Johannes Siinailainen (k. 600) kehottaa meitä suhtautumaan vakavasti omiin synteihimme, mutta olemaan armollisia toisten ihmisten heikkouksille. Pyhittäjälle lähimmäisen kohtaamisen avainkäsitteitä ovat empatia, filantropia, hyväsydämisyys ja ihmisyys.
Me toimimme usein päinvastoin. Me olemme evankeliumin vertauksen vanhemman veljen kaltaisia (Luuk. 15:29-30). Koska hän ei rakastanut nuorempaa veljeään, hän ei edes yrittänyt ymmärtää veljeään.
Ortodoksisen kirkon elämä kutsuu meitä omistautumaan kokonaisvaikutteisesti Jumalan rakkaudelle. Pyhien isien mukaan ihminen ei voi elää hengellistä elämää, ellei hän luovu maailmasta. Maailmasta luopuminen tarkoittaa radikaalia muutosta ihmisen suhteessa maailmaan ja maailmalliseen elämään.
Kun ihminen tarkastelee sydäntään Kirkon katumuksen hengessä, hän havaitsee olevansa taipuvainen pahaan. Mielen pimeys merkitsee Jumalan armon menettämistä, ihmisen hengellisten kykyjen alistamista himoille ja maailmallisuudelle. Ihmisen mielen pimenemistä himoissa seuraavat synninteot.
Kilvoittelija kitkee Jumalan rakkauden avulla “vanhasta ihmisestään” pahat tottumukset ja yhteydet. Vasta tämän valmistavan toiminnan jälkeen kilvoittelija voi rakentaa sisäistä hyveiden maailmaa. Pyhä Basileios Suuri (k. 379) ilmaisee asian selkeästi:
- “Meidän on mahdotonta ottaa vastaan Jumalan armoa, ellemme ensin ole ajaneet pois pahat himot, jotka ovat vallanneet sielumme.”
Autiomaaisät opettavat meille, että kilvoittelija oppii kärsimysten ja menestysten kautta hiljaisuuden siunauksen. Heidän syvänä vakaumuksenaan on, ettei Jumala ole koskaan kaukana kilvoittelijan hengellisestä taistelusta. Jumalan rakkaus synnyttää hänessä ilon. Hän ei pelkää Jumalaa, vaan oppii rakastamaan Häntä, sillä rakkaus karkottaa pelon (Joh. 4:18).
Sekä hyveet että paheet syntyvät sielussa. Sielu synnyttää luonnostaan hyveitä, mutta paheita vastoin tahtoaan. Kun himojen vedet vyöryvät sieluun, ne sekoittavat ja hämmentävät sisäisen hiljaisuuden mereen. Ne kuljettavat ihmissieluun kaikenlaista ajatusten mädännäisyyttä ja pohjamutaa.
Ortodoksinen seurakunta on eukaristinen yhteisö. Kirkko elää Jumalan Hyvyyden terapeuttisesta tuntemisesta ja kokemisesta. Kirkon jäsenten lähetystyön tehtävänä on vapauttaa Kristuksessa maailma Saatanan vallasta, synnin kuoleman ja kaiken muun orjuudesta.
Ortodoksinen identiteetti ei toteudu ilman ortodoksista käytäntöä, sillä usko ilman tekoja on kuollut (Jaak. 2:26). Kaikki hyvät teot ovat Jumalan Rakkauden hedelmää, sillä Jumalan Rakkaus opettaa uskoville sanojen lisäksi myös tekoja.