Ylpeys on sielun hedelmättömyyttä (opetuspuhe)
Ortodoksi.netista
Kaksi voimaa taistelussa pahaa vastaan: rakkaus ja ykseys
Ortodoksisessa kirkkovuodessa olemme valmistautumassa valmistautumissunnuntaiden kautta suureen ja pyhään paastoon. Siksi on paikallaan kirjoittaa hengellisestä eheytymisestä ja parantumisesta. Ne yhdistyvät Kirkon perinteessä uskovien taisteluun syntiä ja vääryyttä vastaan.
Pyhä Johannes Siinailainen opettaa:
- Älä ihmettele, kun näet läheistesikin tulevan vihollisiksesi, sillä keveimmät ovat pahojen henkien työvälineitä, varsinkin niiden vihollisia vastaan.
Ortodoksisten isien mukaan hengellisen elämän perustana on hengellinen taistelu, jota me kutsumme Kirkon perinteen mukaisesti hengelliseksi elämäksi. Isät eivät korosta tätä taistelua naiivisti kahden rinnakkaisen voiman, hyvän ja pahan taisteluna. He toteavat realistisesti, että ihmiselämässä nämä voivat saattavat sekoittua keskenään. Pyhittäjä Maksimos Tunnustaja sanoo:
- Jokaisen hyveen vierellä vaanii myös pahe. Siksi pahat ihmiset eivät erota hyvää pahasta.
Jumala kutsuu ihmistä hengelliseen eheyteen. Eheytyminen on yhteyttä Kristuksen ristiin ja ylösnousemukseen. Ihmisen taistelu hyvyyden ja vapauden puolesta saatanaa vastaan on todellista ja olemuksellista. Kirkossa on kaksi keskeistä voimaa taistelussa pahaa vastaan: rakkaus ja ykseys.
Saatana pyrkii kaikessa tuhoamaan Kirkon yhteisen todistuksen. Ihmisestä tulee Kristuksessa erossa saatanan kaltainen, koska synti merkitsee saatanan pahuutta. Synti riisuu ihmisestä kaiken jumalallisen. Se lopettaa hänestä Jumalan kaipuun ja sysää hänet lopulta saatanan syliin.
Synti merkitsee sielun hulluutta. Synti teki tuhlaajapojan mielenvikaiseksi. Hän meni katumuksessa itseensä (Luuk. 15:17) Hän huusi äänekkäästi Jumalan puoleen ja riensi Häntä kohti (Luuk. 15:21). Jumala armahti katuvan tuhlaajapojan.
Synti on ensisijaisesti Kirkon totuuden ja ykseyden hylkäämistä ja halveksimista. Jumalan ja ihmisen välinen eheytyminen edellyttää ihmisen suuntautumista yksilöllisyydestä yhteisöllisyyteen. Aikamme kristillisyys rajoittuu usein ulkoisten uskonnollisten velvoitteiden täyttämiseen.
Kirkon usko ja totuus on usein kaukana nykyihmisen jokapäiväisestä elämästä. Maallistunut seurakunnallinen ihmisten kokoontuminen palvelee yhä enemmän yksilön tunne-elämään liittyviä uskonnollisia tarpeita.
Yksilön ei tarvitse muuta kuin valita eikä valinnalla tarvitse olla muita perusteita kuin oma etu. Liian harvoin kysymme, miksi vauraassa suomalaisessa yhteiskunnassa on niin ahdistusta ja turvattomuutta. Usein annetaan ymmärtää, että ihmisten pahoinvointi ilmentää heidän sopeutumiskyvyttömyyttään, ei jotakin perustavanlaatuista vinoutumaa yhteiskunnan ja sen jäsenten välisessä suhteessa.
Suomalaisessa elämänmenossa talouselämä on korotettu uskonnon asemaan ja kasvatus on mukautunut pelkäksi hyödyn välikappaleeksi. Kilpailukyky ja tehokkuus ovat lasten- ja nuorten kasvatuksessakin välineellistäviä moraalinormeja. Kun lapsia ja nuoria koulutetaan tuleviksi superosaajiksi, kasvuympäristöstä puuttuvat ortodoksisen etiikan perinteiset hyveet: kohtuullisuus, oikeudenmukaisuus, rehellisyys, lempeys ja lähimmäisen kunnioittaminen.
Lähimmäisen halveksiminen ilmentää sielun hedelmättömyyttä
Ortodoksinen usko Luojaan ja luomiseen korostaa luomakunnan kirkastumisen mahdollisuutta. Perinteinen ortodoksinen kristillisyys joutuu taistelemaan yksilöllisyyden mielivaltaa vastaan. Yksilöllisyyden palvonta vääristää ortodoksisen yhteisöllisyyden .
Ortodoksisessa perinteessä ihmisen moraali samastetaan ihmisen todelliseen olemukseen. Moraali ei ole tapa mitata ihmisen luonnetta tai käyttäytymistä, se on ihmisen persoonallinen vastaus Jumalan luomaan alkuperäiseen persoonalliseen vapauteen.
Synnin vääristymän tiedostaminen on olennainen ehto ihmisen hengelliselle kasvamiselle. Viha, ylpeys ja katkeruus estävät ihmistä kohtaamasta lähimmäistään. Kaikki nämä ihmisen elämän vääristymät estävät Kirkon yhteisöllisen elämän kehittymisen.
Pyhät isät opettavat, ettei ylpeämielinen ihminen tunne omia heikkouksiaan. Nöyrä ihminen ei sen sijaan tuo esille hyveitään. Ylpeältä ihmiseltä tiedon kätkee väärä mielettömyys, nöyrältä ihmiseltä sen salaa Jumalalle mieluinen mielettömyys.
Kun Pyhät Isät painottavat yksityisen Kirkon jäsenen vastuuta synnistä, he näkevät sen kirkkoyhteisön kokonaisuudesta käsin. Synti rikkoo yhteisön jäsenyyden. Näin ihmisen katumus merkitsee hänen palaamistaan askeesissa Kirkkoon. Katumus on ihmisen terapeuttista liikettä ja paluuta ehtoollisyhteyteen.
Kirkon pääsiäisilo kasvaa hengellisesti muuttavasta pyhiinvaelluksesta. Pyhiinvaellus tarkoittaa kilvoittelijan olemuksellista ja tuskallista matkaa himojen ja halujen autiomaasta Jumalan Valtakuntaan.
Pyhittäjä Maksimos Tunnustajan mukaan kolme seikkaa on kiihottamassa meitä pahaan:
- himot,
- pahat henget ja
- kieroon kasvanut tahtomme.
Pyhittäjä opettaa, että on kolme seikkaa, jotka puolestaan kannustavat meitä hyvän tekemiseen:
- luontaiset hyvät vaistomme,
- pyhät enkelivoimat ja
- hyvään suuntautunut tahtomme.
Pyhä Johannes Siinailainen sanoo:
- Ei pimeys anna pahoille hengille voimaa meitä vastaan, vaan sielun hedelmättömyys.
Sielun hedelmättömyyttä ilmentää ylpeys, viha, ahneus, kaunaisuus ja lähimmäisen halveksuminen. Ihmisen ylpeys on sielun äärimmäistä köyhyyttä. Ylpeys saa unohtamaan rikkomukset, sillä niiden muisto aiheuttaa nöyryyttä. Sen sijaan ylpeä ihminen omistautuu lähimmäisen heikkouksien etsimiseen ja niiden tuomitsemiseen.
Itserakas ihminen kokee Jumalan ja ihmisen suhteen lainomaisena sopimuksena. Itserakas ja vihan täyttämä ihminen pyrkii myrkyttämään koko seurakuntayhteisön. Hän on sairastanut oman itsensä ylläpitämisestä. Lähimmäiset ovat hänelle vain välikappaleita ja kaupankäynnin kohteita. Siksi itserakas ihminen voi pahoin yhteisössä ja pyrkii kaikin keinoin yhteisön repimiseen ja hajottamiseen.
Ortodoksisessa kirkossa kaikki rakentuu Kristuksen Ruumiin jäsenyydelle. Ortodoksinen kirkko on Jumalan totuuden yhteisö ja tuon totuuden todistamista jokapäiväisessä elämässä. Ortodoksisen Kirkon jäsenten tehtävänä on puolustaa yksilöllisten mieltymysten ja oikeuksien maailmassa Katolisen ja Apostolisen Kirkon ehdotonta olemuksellista ja yhteisöllistä totuutta.
Pyhien isien hengellinen elämä rakentuu Jumalan ilmoittamaan totuuteen. Ortodoksinen teologia on ihmistä parantavaa tiedettä. Ortodoksisen terapian päämääränä on parantaa ihminen sielun sairaudesta ja johtaa hänet elämään Kristuksessa.
Ortodoksisen kirkon terapeuttisessa teologiassa katumus yhdistyy Jumalan ja lähimmäisen rakastamiseen. Ihminen katuu, koska hänessä on rakkautta Jumalaan ja lähimmäisiin. Pyhät Isät muistuttavat meitä, että jos lyömme laimin käytännön kristillisen elämän, on kirkollisuutemme hedelmätöntä.
Ihminen voi aloittaa hengellisen parantumisen, jos hän tunnistaa ensin sairautensa. Hengellisen sairauden tunnistaminen vaatii ihmiseltä katumusta ja syntien murehtimista. Hengellisen elämän matka alkaa ihmisessä olevan Jumalan kuvan puhdistavasta kasteesta ja johtaa Jumalan yhteyteen askeesissa.
Ihmistä rakastava Jumala on vapauttanut meidät Kristuksessa pahojen henkien katkerasta orjuudesta ja on lahjoittanut meille oikeudenmukaisuuden keveän ikeen, nöyryyden. Joka uskoo, pelkää Jumalaa – joka pelkää Jumalaa, nöyrtyy. Nöyrästä ihmisestä tulee puolestaan lempeä, koska hänen mielessään ei ole sijaa luonnonvastaisille vihan ja intohimon puuskille.
Pyhät Isät opettavat, että Kirkon olemassaolo toteutuu ihmisen terapeuttisena vapauttamisena synnin ja himojen maailmasta. Kirkko on hengellisen elämän keskus. Ortodoksinen kirkko toimii Kristuksen Ruumiina hengellisenä sairaalana. Se ei ole muuten Kirkko, vaan uskonto.