Luostarikilvoitus (opetuspuhe)

Bysanttilainen luostarihengellisyys ilmaisee selkeästi sen, mitä ortodoksikristityn ja hänen elämänsä tulisi olla. Se ilmaisee kristillisen ihmiskäsityksen ja elämäntavan. Luostarielämä rakentuu Kirkon syvään askeettiseen kokemukseen. Kristillisen luostarikilvoituksen lähteenä on Jumalan janoaminen, joka ohjaa kilvoittelijan luopumaan kaikista maailmallisista asioista. Askeetti saavuttaa sielunsa syvyyden Jumalassa.

Luostarikilvoitus on evankeliumin mukaista elämää

Adamin ja Eevan alkuperäinen paratiisillinen tila merkitsi olennaisesti enkelielämän kokemusta eli luostarielämää. Vanhan testamentin kuvaus ja Pyhien Isien tulkinta siitä osoittaa, että he elivät luostarielämän mukaisessa puhtaudessa. Munkin tai nunnan kutsumukseen kuuluu elää ”kodittomana”. Kilvoittelija luopuu täysin tämän maailman järjestyksestä ja sosiaalisista siteistä.

Kristuksen opetus kristillisestä elämästä kuvastuu luostarielämänä. Autuuden lauseet (Matt.5:3-12) osoittavat selkeästi, että kristillinen elämä on luostarielämää. Autuuden lauseiden aluksi viitataan hengellisesti köyhiin eli ihmisiin, jotka ovat tietoisia synneistään ja himoistaan (Matt.5:3).

Sitten puhutaan jumalallisesta murheesta, jolloin ihminen tulee Pyhässä Hengessä tietoiseksi itsessään olevasta ”vanhasta ihmisestä”. Hän itkee ja murehtii tekemiään syntejä. Kolmantena autuuden lauseissa mainitaan kärsivälliset. Kärsivällisyys on jumalallisen murheen hedelmää ja seurausta.

Neljäntenä tuodaan esille Jumalan oikeudenmukaisuuden nälkä ja jano, joka saa ihmisen pitämään päivittäin Jumalan käskyt. Viidentenä viitataan niihin, jotka Jumalan armon täyttäminä itkevät syntejään ja kokevat Jumalan armon.

Kuudentena puhutaan sydämen puhtaudesta, joka tarkoittaa jumalallisen murheen hedelmää ja Jumalan armon kokemusta. Seitsemäntenä nostetaan esille rauha, joka on sydämen hedelmää. Autuuden lauseet nostavat hengellisen elämän viimeiseksi asteeksi jumaloitetun ihmisen kokeman vainon ja marttyyriuden.

Autuuden lauseissa on nähtävissä koko kristillinen elämä. Mutta siihen perustuu myös luostarielämän tie. Luostarikilvoittelija luopuu maallisesta omaisuudesta puhdistaakseen itsensä ja saadakseen kirkastuneen mielen ja rukouksen. Luostarielämä on evankeliumin mukaista elämää. Se tarkoittaa katumuksen ja Kristuksen käskyjen täyttämisen elämää. Luostarielämä merkitsee pyrkimystä sydämen puhtauteen ja mielen valistumiseen. Se kasvaa Jumalan energioista ja ihmisen yhteistyöstä niiden kanssa.

Luostarielämä on profeetallista ja apostolista elämää. Se on katumuksellista elämää, sydämen puhdistamista ja Kristuksen käskyjen pitämistä. Se ei tarkoita erottautumista Kirkosta, vaan uutta elämää, jonka Kristus toi maailmaan syntyessään ihmiseksi.

Kristityt elivät apostolisena aikana kuin munkit ja sen vuoksi ei ollut tarpeen jättää maailmaa ja matkustaa kilvoittelemaan erityiselle seudulle. Mutta vainojen päätyttyä kristinusko tuli maailmalliseksi ja kadotti profeettojen, apostolien ja marttyyrien kokemuksen. Silloin kristityt, jotka halusivat elää Kristuksen käskyjen mukaisesti jättivät maailman elääkseen Jumalan tahdon mukaisesti.

Munkit ja nunnat elivät maailmallisen järjestyksen ulkopuolella

Luostariliike kehittyi 300-luvun alussa. Sen olennaiset tekijät on löydettävissä Kirkon varhaiskauden elämästä. Yksittäiset erakot jättivät kaupunkiympäristön ja valitsivat kristillisen elämän osaksi hengellisen taistelun. Keisari Konstantinoksen tehdessä kristinuskosta sallitun kilvoittelijat pakenivat keisarikunnan jokapäiväistä ”hyvinvointia”. Pyhä Johannes Krysostomos (k. 407) opettaa, että kristityille yhteiskunnallinen hyvinvointi on vaarallisempana kuin avoin vaino.

Luostarielämään liittyy paljon enemmän kuin pelkästään tiukkoja sääntöjä. Hengellinen täydellistyminen kuuluu pyhien kastelupausten mukaisesti jokaisen ortodoksikristityn kutsumukseen. Hengellinen täydellistyminen sisältää kristinuskon olemuksen, kristityn näyn Jumalasta, maailmasta ja pelastuksesta.

Jumala loi ihmisen vapaaksi, mikä merkitsee ihmisen mahdollisuutta valita. Ihmistä kutsutaan rakastamaan Jumalaa kaikesta sydämestä. Luostarielämä on Jumalan rakkauden todeksi elämistä. Olennaista kilvoittelijan elämässä on sydämen puhtaus. Sydämen puhtaus tarkoittaa ajatusten puhtautta. Munkin tai nunnan köyhyys ja nöyryys saa perusteensa evankeliumista. Jumala antoi esimerkin nöyryydestä ja köyhyydestä Kristuksen ihmiseksi syntymisessä. Siinä näkyi Jumalan suunnaton Rakkaus.

Luostarielämä kehittyi alkuperältään ensisijaisesti sosiaalisena liikkeenä ja kokemuksellisena vastaukseen sosiaaliseen kysymykseen. Luostarielämän kieltäymys on ennen muuta maailmallisen järjestelmän kieltämistä, ei niinkään kosmoksen, vaan keisarikunnan tai minkä tahansa poliittisen järjestelmän kieltämistä. Luostarielämän edustajat eivät kieltäytyneet Jumalan luomistyön hedelmistä, vaan ihmisen maailmallisesta ”kaupungista”.

Myöhemmin esimerkiksi Venäjällä luostarielämän sitoutuminen maaomaisuuden ja orjien omistamiseen oli syvästi ristiriidassa vanhan bysanttilaisen luostariperinteen ihanteiden kanssa. Ihmiset valittivat munkkien ylellistä elämää, sillä maallikoiden oli vaikea sovittaa yhteen munkin vakavaraisuutta ja munkkeuden köyhyyden ihannetta, kokonaisten kyläkuntien tehokasta asiainhoitoa ja maailman hylkäämistä.

Autiomaa on ratkaisevan tärkeä paikka Kirkon luostarikokemuksen kehittymiselle. Kuva autiomaasta Jumalan kohtaamisen paikkana on tuttu jo juutalaisesta perinteestä. Pyhän Johannes Kastajan ja Kristuksen esimerkit vaikuttivat voimakkaasti kristittyihin 200-luvun lopulta lähtien.

Kristillisen luostariliikkeen kehitysvuosina Egyptin ja Palestiinan autiomaa-asukkaat oppivat kilvoitteluelämässään Kirkon eskatologian perusnäkemyksiä. Askeesin käytäntö yhdistyi läheisesti luostariliikkeen ilmiöön. Ortodoksinen askeesi etsi Jumalan kuvan ja kaltaisuuden mukaista ihmisen uudistumista ja eheytymistä. Pyhät kilvoittelijat oppivat, kuinka kuoleminen maailmallisuudelle ja maailmallisen elämän kadottaminen olivat parhaita uuden kristillisen elämän oppitunteja.

Luostarielämän nousu 300-luvulla ei ollut sattumaa. Se merkitsi kilvoittelijoiden pyrkimystä paeta maallistumisen ongelmaa ja rakentaa keisarillisesta vallasta riippumatonta kristillistä yhteisöä keisarikunnan maallisten rajojen ulkopuolelle. Siksi keisarikunnasta paettiin autiomaahan. Kirkon autiomaaisät ja - äidit erottautuivat Rooman valtiosta ja vastustivat maallistunutta kirkkoa ja ihmisten kasvavaa maailmallisuutta. Kirkon elämä oli keisarillisen vallan alla täynnä myönnytyksiä. Kristityt korvasivat usein Kirkon totuuden ulkokohtaisella moralismilla ja ulkoisten uskonnollisten rituaalien toteuttamisella: synti alkoi tarkoittaa samaa kuin vakiintuneiden sääntöjen rikkominen.

Luostarielämä syntyi vastavaikutuksena Kirkon elämän maallistumiseen eli kristittyjen moraalisen ihanteen ja pyhyyteen kasvamisen latistumiselle. Kirkko astui 300-luvun alussa palvelemaan maailmaa, keisarikuntaa, kansalaisia ja maallisia arvoja. Milanon julistus (313) antoi kristilliselle kirkolle laillistetun aseman Rooman keisarikunnassa. Se johti kristittyjä eettisen elämän laiminlyömiseen ja rappioon. Kristus kutsui seuraajiaan elämään maailmassa kuulumatta maailmaan (Joh.17:13-16). Kristittyjen eettinen elämä erotti heidät maailmasta.

Luostarikilvoituksen valinneet jättivät tämän maailman, sen yhteiskunnallisen järjestyksen. He kieltäytyivät perheestä, yhteiskunnallisesta asemasta ja jopa kansalaisuudesta. Munkit ja nunnat julistivat elämällään toisen maailman eli Jumalan valtakunnan kansalaisuutta. Se on kaikkien ortodoksikristittyjen kutsumus, joka usein hukkuu maailmallisten esikuvien ja ihanteiden valheessa.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Georges Florovsky,
  • 1974, Christianity and Culture. Vol. Two in the Collected Works of Georges Florovsky. Belmont.
  • 1987, The Eastern Fathers of the Fourth Century. Volume seven in the Works of Georges Florovsky. Belmont.
  • 1987, The Byzantine Ascetic and Spiritual Fathers. Volume Ten in the Collected Works of Georges Florovsky. Belmont.
• Hakkarainen, Jarmo
  • 2004, Bysanttilainen askeesi – Jumalan pyhyyden teologiaa. – Bysantin kulttuuriperintöä ja läntisiä vaikutteita. Ortokirja. Joensuu.
  • 2009, Bysantin terapeuttista Jumalan tuntemisen teologiaa. – Bysantin kirkko ja paavin valtapolitiikan pitkä varjo. Bysanttilaista terapeuttista teologiaa ja latinalaista uskonnollisuutta. Joensuu.
• Hierotheos, metropolitan of Nafpaktos, 1997, Saint Gregory Palamas as a Hagiorite. Translated by Esther Williams. Levadia.
• Rapp, Claudia, 2005, Holy Bishops in Late Antiquity. The Nature of Christian Leadership in an Age of Transition. Berkeley.