Ortodoksinen kirkko ja nyky-yhteiskunnan haasteet

Pelastumisen salaisuus liittyy läheisesti Kirkon terapeuttiseen teologiaan

Ortodoksikristityn elämässä on hengellinen parantuminen mahdotonta ilman askeesia ja rukousta.

Ilkeä ihminen on kaksinaamainen olento. Hän sanoo yhtä ja ajattelee toista. Hänen elämäänsä täyttää valhe, jossa hän näyttelee pimeyden valona. Hän sulektuu oman itsensä rakastamiseen.

Ortodoksinen askeesi sisältää hengellisen itsetarkkailun, rukouksen, paastoamisen, valvomisen ja kuuliaisuuden. Kilvoittelija nousee Kirkon pyhässä askeesissa taisteluun nautinnonhalun roistomaista himoa vastaan.

Maailmasta luopuminen tarkoittaa perinpohjaista muutosta ihmisen suhteessa maailmalliseen elämään. Ortodoksikristityn askeesi merkitsee elinikäistä kilvoitusta, joka koostuu hengellisestä taistelusta ja kurinalaisuudesta. Jokainen ihmissielun sairaus vaatii hengellistä hoitamista. Pyhä apostoli Paavali kehottaa kolossalaisia kuolettamaan itsestään kaikki, mikä on maallista: siveettömyys, saastaisuus, intohimot, pahat himot ja ahneus, joka merkitsee epäjumalan palvelusta (Kol.3:5).

Ortodoksikristityn hengellisessä parantumisessa synneistä ja himoista tarvitaan ihmisen ja Kristuksen yhteistyötä. Pahojen henkien ote ihmisestä herpaantuu, kun ihminen täyttää Kristuksen käskyt ja siten kuolettaa sielustaan himot.

Hengellinen murhe vaikuttaa kahdella tapaa ihmissielussa: se tekee työtä ja varjelee. Abba Poimenin mukaan sielun oppaina Jumalan maailmaan toimivat kolme hyvettä: valppaus, itsensä tarkkaaminen ja harkintakyky.

Pyhien Isien mukaan sielun parantuminen tarkoittaa ihmismielen kirkastumista. Tätä parantumista ei saavuteta tämän maailman lääkkeillä, vaan Jumalan armon saapumisella ihmissydämen.

Jumala on kilvoittelijan rakkauden lähde. Siksi osallistuminen Jumalan elämään sisältää myös Hänen Rakkautensa jakamisen. Tätä Jumalan innoittamaa rakkautta kuvastaa ortodoksisen kirkon askeettinen ja liturginen elämä.

Pyhä Eukaristia on ortodoksisen kirkon elämän realiteetti, joka julistaa Jumalan valtakuntaa. Eukaristia osoittaa uskoville, ettei ihmisen pelastumisen salaisuus ole käsitteellinen asia, lainmukainen vanhurskaaksi julistaminen, älyllinen ominaisuus eikä mystinen nousu moraaliseen itsenäisyyteen. Pelastumisen salaisuus liittyy läheisesti Kirkon terapeuttiseen teologiaan. Pelastus on uskovan matka lankeemuksesta kirkastumiseen, synnin ja himojen helvetistä iankaikkiseen elämään. Se on eukaristinen pääsiäisjuhla.

Ortodoksinen eukaristinen käsitys elämästä ihmisen vapaana uhrina, joka kannetaan rakkaudessa Jumalalle ja lähimmäiselle, on Kirkon hengellisen taistelun, askeesin, rukouksen ja diakoniatyön liikkeelle paneva voima.

Moderni pienperhe yhteiskunnallisen muutoksen ristivedossa

Ortodoksisen kirkon jäsenten elämässä hengellinen parantuminen on mahdotonta ilman askeesia ja hengellistä uudistumista. Suomalaisen yhteiskunnan muutokset ovat olleet viime vuosikymmeninä suuria. Ne ovat vaikuttaneet osaltaan haavoittavasti myös pienen paikalliskirkon elämään.

​2000-luvun lähestyessä talousuudistukset ruokkivat suomalaisen elinkeinorakenteen muutoksia, ja sittemmin myös yhteiskuntajärjestelmä uudistettiin. Muutokset modernisoivat sosiaalista todellisuutta, joiden seurauksena ovat suomalaisessa yhteiskunnassa nähtävissä muun muassa ihmisten juurettomuuden ja vieraantumisen aiheuttamat ongelmat.

​Modernin uusliberalistisen ajattelun mukaisesti jokainen on yksin vastuussa menestyksestään, samoin kuin epäonnistumisestaan yhteiskunnan yhä kovenevien vaatimusten keskellä. Yritysten taloudellisten voittojen maksimointi on synnyttänyt epävarmuutta, jatkuvuuden puutetta, ja samalla luottamus valtion valmiuteen huolehtia tien poskeen jääneistä kansalaisista, on lopullisesti kadonnut.

​Englantilaisen yhteiskuntateoreetikko David Harveyn mielestä uusliberalismi tarkoittaa poliittista projektia, joka pyrkii palauttamaan pääoman kasautumiseen otolliset olosuhteet ja taloudellisen eliitin valta-aseman. Harvey korostaa, että sosiaalinen eriarvoisuus ja tulonjaon ongelmat ovat uusliberalismin rakenteellinen ongelma. Uusliberalistinen vapaus kuvastaa hänen mukaansa yksityisten omistajien, liike-elämän monikansallisten yritysten ja rahoittajien etuja.

​Menestystä ja sen mahdollistavaa öykkärikulutusta ihannoidaan, ja ne kohotetaan esikuviksi. Niiden vastakohtana on alati kasvava epäonnistujien joukko, kilpailuyhteiskunnan vauhdista pudonneet, jotka tuntevat tukahduttavaa häpeää. Se toimii ahjona yhteiskunnan nykyisille vihailmiöille.

Suomalainen yhteiskunta ja samalla myös perhe-elämä on muuttunut suuresti viime vuosikymmeninä. Vielä 1950- ja 1960-luvuilla maaseudun suurperhe oli Suomessa tavallinen perhetyyppi. Yhteiskunnan muutosten virrassa vallitsevaksi perhetyypiksi kehkeytyi moderni pienperhe, johon kuuluvat isä, äiti ja heidän lapsensa. Kärjistetyimmillään koti voi olla kuin huoltoasema, jossa perheenjäsenet käyvät vaihtamassa vaatteita ja tankkaamassa itsensä, ennen kuin he suuntaavat askeleensa taas omiin rientoihinsa.

Nykyaikaisen pienperheen mahdollisuudet hoitaa sille kuuluvia lasten kasvatus- ja sosialisaatiotehtäviä voivat joutua eri tilanteissa koetukselle, varsinkin jos perheellä ei ole tukenaan sukulaisten ja ystävien muodostamaa sosiaalista verkostoa.

Samanaikaisesti vanhemmuudesta on tullut aikaisempaa monimutkaisempaa, koska lasten ja nuorten liittyy uusia uhkatekijöitä. Esimerkkinä tästä ovat muun muassa erilaiset nettiyhteisöt, jotka ovat lapsille ja nuorille paljon tutumpia kuin heidän vanhimmilleen. Vanhempien on yhä vaikeampi tietää, mitä lapsi tai nuori puuhastelee netissä ollessaan ja keiden kanssa hän on tekemisissä.

Modernin yhteiskunnan kentälle tuotuna perhe on joutunut yhteiskunnalliseen ristivetoon, jossa sitä arvottavat esimerkiksi individualismi, feminismi, talous, raha ja politiikka.

Mekanistinen maailmankuva ruokkii mekanistista ihmisyyttä, jolle on luonteenomaista syvien kirkollisten tunteiden ilmaisemisen vaikeus. Kun lapselta puuttuu rakastava vanhempi, purkautuu lapsen olon tunne ja hylätyksi tulemien usein jo varhain väkivaltana ja muuna pahoinvointina.

Lapset jäävät usein hengellisesti orvoiksi eli vaille heille välttämätöntä kirkollista kokemusmaailmaa, opetusta ja ruokaa. He ovat harvoin läsnä ortodoksisen kirkon jumalanpalveluksissa

Lapsen kasvatuksen päävastuu kuuluu vanhemmille

Ortodoksisen kirkon kannalta erityisen pahaa on perheen merkityksen heikkeneminen. Yhä useammat vanhemmat siirtävät lastensa kasvatustehtävän päiväkodeille ja peruskoululle. Kasvatustehtävien laiminlyöminen näkyy kirkon elämässä. Kodeissa ei tunneta juurikaan vastuuta ortodoksisten arvojen luomisesta lasten ja nuorten elämään. Lasten ja nuorten pahoinvoinnin takana on usein vanhempien pahoinvointi.

Tämän päivän yleisin lastentauti on aikuisen nälkä. Lasten syrjäytymisen uhat yhdistyvät sosiaalisiin suhteisiin, tai oikeammin niiden puutteeseen. Syrjäytymisen vaarassa ovat erityisesti lapset, joiden mahdollisuudet saada lähiyhteisöltään tukea ovat kaikkein rajallisimpia. Mikäli lapsen kasvua tukeva sosiaalinen turvakehys pettää, lapsi ei saa olla lapsi, eikä hän kykene välttämättä kasvamaan aikuiseksi.

Lapsen kasvatuksen päävastuu on aina vanhemmilla. Vanhempien mahdollisuudet tukea lasten kasvua voivat kuitenkin joutua koetukselle. Lasten ja nuorten terveen ja tasapainoisen kasvun ja kehityksen kannalta riskitekijöitä ovat muun muassa vanhempien mielenterveysongelmat ja lisääntynyt päihteiden käyttäminen. Toisaalta myös avioerojen yleistymistä voidaan pitää kehityksellisenä riskitekijänä: yksinhuoltajaperheiden lapset ovat määräänsä nähden yliedustettuina muun muassa lastensuojeluasiakkaiden ja erityisluokille siirrettyjen joukossa.

Ääritilanteissa lapsi joudutaan ottamaan heitteillejätön, lapsenhoidon laiminlyönnin, vanhempien päihteidenkäytön, vanhempien mielenterveysongelmien tai muun lapsen terveyden ja kehityksen vakavasti vaarantavan syyn vuoksi kiireellisesti huostaan. Näitä tapauksia selvitettäessä vanhemmat eivät välttämättä näe omassa toiminnassaan mitään väärää tai poikkeavaa.

Suomalaisessa kulttuurisessa kriisissä ei ole kuitenkaan kyse pelkästään vanhemmuudesta. Siinä on ainakin osin kysymys myös laajemmin eri kehitysyhteisöjen, ikäkausien ja ikäryhmien välisistä suhteista ja niiden muutoksista.

Nykyaikana ihmisestä tulee helposti orpoja

Nykyaikana ihmisistä tulee helposti orpoja. Tämä niin sanottu myöhäismoderni orpous liittyy suomalaisessa yhteiskunnassa viime vuosikymmeninä tapahtuneisiin perhe-elämän muutoksiin sekä yleisempään yhteiskunnallis-kulttuuriseen yksilöitymis - ja eriytymiskehitykseen. Nuoruudesta näyttäisi tulleen erityisesti kolmenkymmenen viime vuoden aikana kaikkien ikäkausien normi: kaikki lapsista vanhuksiin haluavat olla nuoria.

Aikamme ihmisen elämä sitoutuu maailmallisuuteen, globalisaatioon, monikulttuurisuuteen ja moniarvoisuuteen, jotka kaikki vähentävät voimakkaasti ortodoksisen uskon yhteiskunnallista merkitystä ja ihmisten yhteyttä paikalliseen eukaristiseen yhteisöön. Maailmallinen ihminen ei palvele Jumalaa eikä lähimmäistä.

Länsimäisten kristittyjen ja myös lukuisten niin sanottujen ortodoksien suurin ongelma on siinä, että he ovat ”uskonnollistaneet” kristillisyyden ja ovat muuttaneet Kirkon uskonnoksi. He noudattavat elämässään itsekeskeistä ja maagista suhdetta Jumalaan ja torjuvat elämästään ortodoksisen askeesin. Oman lukunsa suomalaistenkin lasten ajatusmaailman muokkauksessa muodostaa ns. vihreän liikkeen ympäristökasvatus, joka on lyönyt itsensä läpi koulujen opetussuunnitelmissa. Lapsilta varastetaan vihreän myytin hengessä tulevaisuus antautumismielialaa lietsovan maailmantuho-opin myötä. Jätteiden lajittelun tärkeyttä korostava koulujen ympäristökasvatus pyrkii nyt torjumaan ”maailmanloppua” idealistisilla, epäkäytännöllisillä ja turhilla vihreillä kierrätysopeilla. Englannissa syntyi kaksi vuotta sitten vilkas keskustelu lähes aivopesua muistuttavasta ”vihreästä ympäristökasvatuksesta”. Sikäläisten koulujen ympäristökasvatus on oletettavasti suurin piirtein suomalaisen ympäristökasvatuksen opetusohjelman mukainen.

Dosentti Mikko Paunion mukaan vihreän ympäristöliikkeen tärkeimmät gurut eivät ole ammentaneet maailmankatsomuksensa perusteita tieteestä, vaan usein teosofisista tai siitä irtaantuneista antroposifisista opeista.

Teosofit katsovat edustavansa maailman kaikki uskontoja, jotka ovat heidän mukaansa erillään hajanaisia. Lukuisilla tämän ajan vihreillä johtohenkilöillä niin Suomessa kuin maailmallakin, on juurensa erilaisissa henkimaailman opeissa.

Kirkon tutkimuskeskuksen kyselyn mukaan yli kolmasosa suomalaisista ajattelee, että elämä päättyy kuolemaan ja yksi neljäsosa on asiasta epätietoisia. Usko kuolemanjälkeiseen elämään on hiipunut Suomen kaltaisissa pitkälle kehittyneissä maissa. Moderni yhteiskunta näyttää luovan olosuhteet, jossa ihmisten kiinnostus suuntautuu pääsääntöisesti ajallisiin huolenaiheisiin.

Uskonnottomuuden ja ateismin kasvuun on lyhyellä aikavälillä vaikuttanut ehkä uskontojen kielteinen näkyvyys mediassa ja tähän liittyvä ateistinen uskontokritiikki julkisessa keskustelussa. Esimerkiksi islamistisen terrorismin sekä uskonnollisiin yhteisöihin liittyvien pedofiiliskandaalien ryydittämä ateistinen uskontokritiikki on levinnyt länsimaissa laajalle ja ensimmäistä kertaa historiassa ateistiset kirjat ovat suoranaisia myyntimenestyksiä.

Ihmisten palvoma teknologia ei yhdistä maailmaa

Koti on joutunut monen muutoksen alaiseksi sen jälkeen, kun koneet ja konekulttuuri ilmaantuivat maailmaan. Yhteiskunnassa näkyvä valheellinen kehitys rakentuu koneisiin, teknologiaan ja aineellisiin välineisiin.

Teknokraattisen aikakauden ihminen oivaltaa painajaismaisesti, että hänestä on tullut koneen osa. Ihmisen rooli työelämässä on toimia koneen jatkeena. Teknologia on madaltanut radikaalisti ihmisen ja häntä ympäröivän maailman. Se on köyhdyttänyt ihmiskuntaa suuntaamalla ihmisiä systemaattisesti vähäpätöisiin päämääriin ja pois vanhan kristillisyyden ihanteista: myötätunnosta, rakkaudesta, viisaudesta ja mielenrauhasta. Tavararihkaman hyökyaalto ei kutistanut ainoastaan sisäistä maailmaamme, vaan myös suomen kieli on köyhtynyt ja vääristynyt.

Teknologinen aikakausi jää historiaan esimerkkinä ajasta, joka pimensi ihmisen sisäisen kasvun. Ihmisen sisäisestä kasvusta ja kehityksestä ei todista mikään. Edistyksen myytti perustuu tieteen myyttiin. Se on nykyajan harhainen perusmielikuva. Tieteisuskoinen ihminen haluaa saavuttaa varmuuden siitä, ettei Jumala voi puuttua hänen elämäänsä.

Ihmiset ovat usein sokeita yhteiskunnan moraalisille muutoksille. Länsimainen yhteiskunnallinen ja sosiaalinen ilmapiiri on hengellisesti ristiriitainen ja sairas. Se on ortodoksisen etiikan kannalta vääristynyt. Yhteiskunta valvoo yhä enemmän yksilön elämää.

Yhteiskunnan monenkirjava maallistuminen merkitsee vakavaa vaaraa paikalliskirkon elämälle. Maallistuminen vääristää laitoskirkon hengellisen elämän. Ortodoksisen kirkon askeettinen tietoisuus kasvaa yksinkertaisesta elämästä. Askeettisen olemisen kieli on hiljaisuuden kieli. Hänen elämänsä ydin on hengellisessä jälleenrakennustyössä eli katumuksessa.

Yksilöllisyyden ja elämän nautintojen korostaminen vieraannuttaa kirkon jäseniä kutsumuksestaan kasvaa hengellisesti. Kun ihminen luopuu Jumalasta, hän muuttuu jumalankuvasta oman itsensä epäjumalaksi.

Nykyajan ihmisen yksinäisyys ei ole pelkästään elämässä epäonnistuneiden, elämän murjomien, arkojen ja hermostuneiden, vaan yhtä lailla myös yhteiskunnan valioyksilöiksi luokittelemien ihmisten osa.

Ihmisten palvoma teknologia ei ole yhdistänyt maailmaa. Ihmisen elämä on muuttunut internetin varjomaailmassa entistäkin yksinäisemmäksi. Lukuisat ihmiset elävät elämänsä löytämättä itseään ja lähimmäistään. Maailmassa, jossa tietokone korvaa ihmisen työn ja psykologia uskonnon, ei tarvitse ihmetellä, että ihmissuhteet muodostuvat pakkomielteeksi.

Kristus määrittää todellisen ihmisyyden

Moniarvoisen yhteiskunnan arvottomuuden keskellä paikalliskirkon tulee hahmottaa jäsenissään ortodoksisen kirkon perinteen mukaisia kasvatustavoitteitaan. Kirkko ei ole paikalleen jämähtänyt kulttikerho, vaan yhteisessä eukaristiassa palveleva kirkollinen yhteisö. Bysantin kirkon kasvatusnäkemys lähtee myönteisestä luottamuksesta siihen, että ihmiseen voidaan vaikuttaa kirkollisesti.

Pyhien Isien mukaan ihmisen osallistuminen Jumalan elämästä tekee ihmisestä Jumalan kuvan mukaisen ihmisen. Kristus on ihmisen alku- ja esikuva. Hän määrittää todellisen ihmisyyden. Tänä päivänä harvat ortodoksit tietävät, mikä yhteys evankeliumilla on arkiseen elämään.

Suomen ortodoksisessa paikalliskirkossa tarvitaan kipeästi Pyhien Isien elämänläheistä opetusta. Ortodoksisen elämän identiteetin vahvistaminen edellyttää Kirkon liturgisen ja eettisen perinnön opiskelemista ja siinä vahvistumista.

Ortodoksisen uskon kasvattaminen sisältää ihmisen älyn, tunteet, sielun ja ruumiin. Se johtaa Kirkon jäsenen eukaristisessa yhteisössä sydämen sivistykseen ja iloon Kristuksessa.

Ortodoksisen kristillisyyden erottaa muista kristillisen uskon ilmauksista vakaumus, jonka mukaan Jumala kutsuu ihmistä elämän muutokseen eli kasvamaan Pyhän Hengen voimassa hengellisestä lapseudesta hengelliseen aikuisuuteen. Tämä sisältää Pyhien Isien opetuksen mukaisesti taistelun himoja vastaan.

Kirkon teologia ja siitä kasvava käytäntö rakentuu evankeliumin opetuksesta. Se merkitsee kutsua tarkastella kaikkea maailmassa Kristuksessa. Ortodoksinen kirkko on profeetallinen, karismaattinen ja eskatologinen yhteisö. Todellinen jumalanpalvelus jatkuu ortodoksisena todistamisena ja palvelemisena maailmassa.

Kirkon opetus Kristuksen lihaksitulemisesta on ratkaisevan tärkeä ortodoksis-kristilliselle elämälle. Pyhien Isien opetus jumaloitumisesta (kreik. teosis) viittaa ihmisen ruumiin ja sielun kirkastumiseen. Ihmisen psykosomaattinen ykseys heijastaa lihaksi tulleen Kristuksen jumalallisen ja inhimillisen luonnon ykseyttä.

Pyhät Isät näkevät luomakunnan uudistumisen tapahtuvan ei pelkästään Kristuksen lihaksitulemisen vaan myös Hänen ylösnousemuksensa kautta. Kristuksen ylösnousemus on uuden luomisen kulmakivi. Sen vuoksi ylösnousemuksen päivää eli sunnuntaita kutsutaan Kirkossa maailman uudelleen luomisen päiväksi tai luomakunnan kahdeksanneksi päiväksi.

Ihmisen hengellinen uudistuminen Kristuksessa uudistaa koko luomakunnan. Ihmisen suhteella luomakuntaan on kristologinen perusta ja pelastusopillinen ulottuvuus. Kirkon läsnäolo maailmassa merkitsee Jumalan läsnäoloa. Siksi aineellisen maailman kirkolliseksi tekeminen merkitsee Kirkossa ihmisten osallistumista Jumalan kirkkaudesta.

Ortodoksisessa teologiassa ei vähätellä pahan traagista luonnetta eikä unohdeta saatanan toimintaa, mutta opetuksen ja kasvatuksen keskiössä on Kristuksen lopullinen voitto kaikista vastustavista voimista. Tämä voitto ei tapahdu maailman luonnollisten prosessien kautta, vaan Pyhän Hengen kirkastavana voimana.

Kristus on evankeliumeissa erityisen tiukka juutalaisia lainopettajia ja fariseuksia kohtaan. He opettivat kansaa, mutta eivät itse tehneet mitä opettivat. ”Te teeskentelijät! Te maksatte kymmenykset jopa mintusta, tillistä ja kuminasta, mutta laiminlyötte sen, mikä laissa on tärkeintä: oikeudenmukaisuuden, laupeuden ja uskollisuuden” (Matt. 23:23-24).

Mitä hengellisen elämän hyötyä on siitä, että ihminen tuntee hyvin Jumalaa koskevat opit, mutta elää kuitenkin häpeällisesti haureuden harjoittajana? Kirkon jäsenen eettinen käyttäytyminen liittyy erottamattomasti uskoon, jumalanpalvelukseen, askeesiin ja sakramentaaliseen elämään. Tämä koskee sekä papistonjäseniä että maallikoita.

Ihminen on Jumalan mestariluomus, joka ei syntisenäkään elä täysin erossa Jumalasta. Ihminen kehittyy moraalisesti Jumalan avulla ja yhteistyössä Hänen kanssaan. Jumalan syntyminen ihmiseksi merkitsee, että Kristuksen inhimillisyys käsittää ihmisluonnon kaikki ominaisuudet.

Ihmisellä on Kristuksessa mahdollisuus muuttua Jumalan kirkkauden kaltaiseksi, ”kirkkaudesta kirkkauteen” (2. Kor. 3:18). Kuitenkin Jumalan valkeuden ja totuuden valitseminen vaatii ihmiseltä vihkiytymistä jatkuvaan sisäiseen taisteluun demonisia kiusauksia ja omia itsekkäitä pyrkimyksiä vastaan. Sen vuoksi askeesi on olennaista ihmisen kasvaessa pelastukseen. Kristuksen lihaksituleminen on kosminen tapahtuma. Kristuksen persoona, Hänen ruumiinsa sakramentaalinen todellisuus ja pyhien ihmisten elämä Hänessä ennakoivat koko kosmoksen kirkastumista.

​Kristus on ortodoksisen elämän esikuva. ”Minä annoin teille esimerkin, jotta tekisitte saman minkä minä tein teille” (Joh. 13:15). Jokainen Kristuksen sana ja teko on Kirkon jäsenelle kristillisen elämän ja hyveen sääntö. Kristus syntyi ihmiseksi, että jokainen mies ja nainen voi katsoa Hänen esikuvaansa ja pyrkiä elämään tuon esikuvan mukaisesti.

​Jumala on ihmiselämän hyvyyden ja luodun olemassaolon lähde. Pyhä Johannes Damaskolainen (k. noin 750) tiivistää Pyhien Isien opetuksen toteamalla: ”Uskomme siis yhteen Jumalaan, muuttumattomaan, hyvyyden ja vanhurskauden lähteeseen, mihinkään mittaan mahtumattomaan voimaan, jonka ainoana mittana on oma tahto, sillä se voi kaiken, mitä haluaa. Se on kaiken vallan ja järjestyksen yläpuolella; olemuksen, elämän, sanan ja käsityksen yläpuolella. Se on itse valkeus, itse hyvyys, itse elämä, itse olemus, niin ettei sen oleminen johdu mistään muusta, tai mikään mitä se on, vaan se itse on olevaisten olemisen lähde: Eläville elämän lähde, sanasta osallisille sanan lähde, kaikille hyvyyksien alkusyy, joka tuntee kaiken ennen syntymää”.

Ortodoksinen askeesi puhdistaa ja valistaa ihmismielen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita ihmisen ulkoisen käyttäytymisen paranemista. Ihminen ei kasva tuntemaan Kristusta seuraamalla elämässään mekaanisesti uskonnollisia lakeja. Ihminen oppii tuntemaan Kristuksen osallistumalla Hänen askeettiseen rakkauteensa. Ortodoksinen oppi Kristuksesta ei olekaan läntisen uskonnollisuuden tavoin skolastinen, vaan merkitsee marttyyrien ja Kirkon Pyhien askeesin tietä.

Ortodoksinen askeesi merkitsee autenttista vapautumista tämän maailman kontrolloimattomista asenteista, jotka johtavat ihmiset maailman väärin käyttämiseen. Ortodoksiselle askeesille on luonteenomaista itsetarkkailu ja itsensä kasvattaminen ja kyky sanoa ”ei”. Askeesin päämääränä on kohtuullisuus ja Jumalan ihmiselle antaman elämän myönteisyys.

Vuosisatojen ajan ortodoksit ovat ymmärtäneet askeesin sisällön väärin. He ovat samastaneet hengellisen kilvoittelun individualismiin, eskapismiin ja idealismiin. He ovat tekokristittyjä, jotka elävät samoin kuin uskottomat.

Ortodoksinen askeesi merkitsee kuitenkin olennaisesti sosiaalista kurinalaisuutta. Se tarkoittaa Kristuksen tien seuraamista ja kulkemista. Se tarkoittaa luopumista henkilökohtaisista eduista, hyvinvoinnista ja kasvojen kääntämistä köyhien, sorrettujen ja kärsivien puoleen.

​Vaikka jotkut 1900-luvun ortodoksiteologit painottivat liturgisen teologian ja eukaristisen kirkkonäkemyksen keskeisyyttä ortodoksisessa teologiassa, on paikallaan korostaa myös Kirkon liturgisen palvelutehtävän sosiaalista luonnetta.

Kirkon sosiaalisesta tehtävästä kiinnostuneet ortodoksiteologit näkevät, että on ortodoksisen perinteen vastaista korostaa pelkästään liturgista teologiaa ja samalla väheksyä Kirkon eettistä ja sosiaalista ajattelua ja käytäntöä.

Ortodoksisen sosiaalietiikan teologinen tausta

Ortodoksisen kirkon historia osoittaa, että sosiaalinen tietoisuus ilmaisee Jumalan ja ihmisten välisen rakkauden. Jumalan syntyminen ihmiseksi ja kaikista ihmisluonnon ominaisuuksista osalliseksi tuleminen on kosminen tapahtuma. Jumala ja ihminen ovat yhtä Kristuksessa. Kristuksen maanpäällinen elämä innoittaa Kirkon jäseniä yhteisölliseen toimintaan. Meidät kutsutaan Kristuksessa palvelemaan tässä maailmassa apuamme tarvitsevia, koska Kristus samastaa Itsensä heihin.

​Ortodoksisen kirkon sosiaalinen eetos kasvaa Pyhästä Eukaristiasta. Pyhä Ehtoollinen on voimallinen kuva Kristuksen seuraajien keskinäisestä ykseydestä ja yhteenkuuluvuudesta. Jumalan Valtakunnan elämä on sekä nykyistä että tulevaa. Jumalan Valtakuntaan ei ole oikotietä, joka sivuuttaa maailman taistelut.

​Ortodoksisen kirkon yhteisöllinen eetos ei tarkoita jotakin käsitteellistä teoriaa tai arvojärjestelmien kokoelmaa. Kirkon yhteisöllinen eetos on Pyhä Eukaristia, joka käsittää kaikki ihmiselämän ulottuvuudet. Se merkitsee uskollisuutta Kirkon olemassaololle, pelastuksen evankeliumille ja ortodoksisen uskon käytännölliselle julistamiselle.

​Kirkko on alusta lähtien ollut yhteisö. Kristittynä eläminen merkitsee kuulumista eukaristiseen yhteisöön. Kukaan ei ole yksinään kristitty. Henkilökohtainen vakaumus tai elämän säännön noudattaminen ei tee ihmistä kristityksi. Ortodoksinen kristillisyys merkitsee elämää yhteisössä.

​Kirkon dynaaminen ihmiskuva perustuu raamatulliseen näkemykseen ihmisestä. Jumala loi ihmisen vapaudessaan, että ihminen voisi osallistua Jumalan elämästä. Kristus on Kirkon sosiaalisen vastuunkantamisen esikuva. Kirkollista oikeudenmukaisuutta ei ole ilman Kristuksen elämään sitoutuvaa hyveiden harjoittamista. Kristus opettaa: ”Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne” (Joh. 13:34). Toisaalla Vapahtaja toteaa, ettei Ihmisen poika tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan (Matt. 20:28) Se, minkä Kristus teki, on myös Kirkon jäsenten tehtävä.

Bysantti oli joustava yhteiskunta

Bysantin yhteiskunnan ylevä eettisyys liittyy läheisesti lähimmäisen pyyteettömään rakastamiseen eli filantropiaan. Bysantti oli ensimmäinen valtio, jossa Kirkko järjesti selkeästi filantrooppisen ihanteensa kristilliseksi todellisuudeksi.

​Bysantin asukkaille sairaista ja köyhistä huolehtiminen merkitsee pyhää velvollisuutta. Kirkko, valtio ja yksityiset hyväntekijät perustivat lukuisia hyväntekeväisyyslaitoksia. Luostarit ylläpitivät sairaaloita, vanhainkoteja, majataloja, orpokoteja ja muita hoitolaitoksia. Sairaaloiden ja klinikoiden organisaatio ja toiminta kuvastivat keskiajan erinomaista lääketieteellistä tietämystä.

​Bysanttilaisten luja identiteetti pohjautui roomalaisuuteen, ortodoksisuuteen sekä hellenistiseen kulttuuriin. Bysantti oli yhteiskunta ja sosiaalisesti aika joustava ja avoin yhteiskunta, joka erosi ratkaisevasti Länsi-Eurooppalaisesta yhteiskunnasta.

​Bysantin keisarikunta kuvasti monipuolisesti Euroopan historiaa. Länsieurooppalaisessa historian ja kulttuurin tutkimuksessa kehiteltiin sen sijaan valistuskauden perintönä vastenmielinen kuva Bysantista pahana ja jäykkänä keisarillisena teokratiana.

​Bysantissa uskovien yhteiskunnallinen tietoisuus kasvoi Pyhästä Eukaristiasta ja rukouselämästä. Liturgian yhteinen rukous kehotti uskovia ja yhteiskunnan päättäjiä elämän kirkastumiseen. Köyhien auttaminen, sairaiden luona vieraileminen ja elämässä epäonnistuneiden hengellinen ohjaaminen nähtiin jumalallisen liturgian olennaisena osana. Kärsimys ja tuska nähtiin ihmisen aiheuttamana vääryytenä, mutta tuohon näkemiseen ei liittynyt aikamme pohjatonta epätoivoa.

Diakonia on Kirkon keskeistä työtä

Ortodoksisen kirkon teologiassa piispuus ja diakonia liittyvät erottamattomasti yhteen. Itse asiassa diakonia eli palveleminen elähdyttää ja innoittaa piispallista arvovaltaa. Kuitenkaan piispuuden ja diakonian kesken ei voi olla ykseyttä, jos Kirkon elämän keskeiset asiat kaventuvat pelkästään piispan ulkokohtaiseen valtaan ja asemaan.

Diakonia on ortodoksisen kirkon elämän keskeinen edellytys ja välttämätön ehto vihitylle hierarkialle ja papistolle yleensä.

​Ortodoksisessa kirkossa tarvitaan maailmanlaajuisesti diakonian syvän ja sisäistyneen merkityksen löytämistä haasteena Kirkon elämälle. Tänä päivänä on ensiarvoisen tärkeää määrittää, mitä palveluvirka ja arvovalta merkitsevät Kirkon teologiselle ja hengelliselle ykseydelle.

​Autenttinen ortodoksinen palveluvirka edellyttää kolmen edellytyksen toteutumista. Ensimmäinen tarkoittaa papiston jäsenen halua kärsiä yhdessä laumansa jäsenten kanssa ja omistautua työssään laumansa jäsenille. Se edellyttää piispalta, papilta ja diakonilta täydellistä suoruutta ja pyyteettömyyttä samoin kuin kykyä säilyttää sielun tasapaino elämän lukuisissa myllerryksissä.

​Toinen ortodoksisessa palveluvirassa edellytettävä asia on papiston jäsenen nöyryys. Ylemmyyden tunteen täyttämä piispa ja pappi eivät kykene toteuttamaan työssään Kristuksen parantavaa palvelutehtävää. On surullista, että ihmiset samastavat piispan aseman pelkästään kuninkaalliseen eetokseen ja seurakunnallisen palveluviran pelkästään papilliseen eetokseen.

​Kolmanneksi papiston jäsenen tulee toteuttaa pastoraalisessa työssään diakoniaa. Mikään ortodoksisen pappeuden aste ei merkitse etuoikeutettua asemaa muihin nähden. Piispallinen valta ja hallinnoiminen johtavat väistämättä sairaaseen riippuvaisuussuhteeseen piispan ja muiden kirkon jäsenten kesken. Kirkossa on vaarana langeta hierarkian omanvoitonpyyntiin ja piispan arvovallan väärinkäyttämiseen. Sellainen on täysin Kirkon ihanteen mukaisen piispuuden vastaista.

​Ortodoksisen kirkon elämä perustuu kahdenlaiseen diakoniaan: Jumalan palvelemiseen liturgiassa (Room. 15:16) ja kansan palvelemiseen pastoraalisessa virassa (1. Piet. 5:1-4).

Diakonia on Kirkon keskeistä työtä. Jos paikalliskirkko ei toteuta Kirkon palvelutehtävää, diakonia vääristyy pelkäksi ihmisten hyötysuhteiseksi organisaatioksi tai maalliseksi hallintoyksiköksi.

Ortodoksisen kirkon käytännön teologia osoittaa, että Kirkon autenttisen elämän ikoni on ateriapöytä eikä hallinto. Ortodoksista kirkkoa ei tule lähestyä kuin hallinnon pyramidia, jolloin huomio ja auktoriteetti kääntyvät pyramidin huipulle.

Diakonia on koko Kirkon tehtävä ja tarkoitus. Tässä merkityksessä diakoni on jokaisen elävän ortodoksin kutsumuksen kuva ja symboli. Diakonin viran elvyttäminen on syvästi terapeuttisen teologian asia.

Pyhän Gregorios Teologin (k. 390) mukaan Kristus syntyi tähän maailmaan ihmisten takia muukalaisena ja alastomana. Hän syntyi ihmiseksi kodittomia, alastomia, sairaita ja puutteessa eläviä ihmisolentoja varten.

Pyhä Gregorios kehottaa meitä vierailemaan kodittomien ja köyhien luona ikään kuin vierailisimme Kristuksen luona. Kirkkoisä kehottaa meitä vaatettamaan tämän maailman alastomia, ikään kuin vaatettaisimme Itse Kristuksen.

Hänen aikalaisensa pyhä Johannes Krysostomos (k. 407) opettaa: Pyydän teitä muistamaan tämän totuuden ilman petosta, että silloin, kun emme jaa omaisuuttamme köyhien kanssa, varastamme ja riistämme heidän elinehtonsa, sillä rikkautemme ei ole meidän, vaan heidän. Pyhä Johannes Krysostomos kutsuu ahneutta, laiskuutta ja irstautta sielun sairauksiksi, jotka kasvavat yleensä ihmisen ylellisestä elämäntavasta. Ihmisen sitoutuminen aineellisen omistamiseen johtaa hänet hengelliseen tuhoon.

Ortodoksisen kirkon todellinen identiteetti ymmärrettiin vielä pyhän Gregorios Teologin ja pyhän Johannes Krysostomoksen aikana palvelemisena ja jakamisena. Kirkko on langenneessa maailmassa Kirkko, vain jos se elää uskovissa lähimmäisiä varten. ​ Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta:

Breck, John 1998​The Sacred Gift of Life. Orthodox Christianity and Bioethics. Crestwood.

Chryssavgis, John 2009​Remembering and Reclaiming Diakonia. The Diaconate Yesterday and Today. Brookline. 2009.

Chomsky, Noam 2000​Ideologia ja valta 1. Ideologiakritiikkiä ja vapauden näkökulmia. Like.

Constantelos, Demetrios J. 1986​Issues and Dialogue in the Orthodox Church since World War Two. Brookline.

Florovsky, Georges 1972​ Bible, Church, Tradition: An Eastern Orthodox View. Volume One in the Collected Works of Georges Florovsky. Belmont.

Hakkarainen, Jarmo 1989​Kirkko, yhteiskunta ja vastuuntunto Basileios Suuren ajattelussa. – Ortodoksia 38. Pieksämäki. 1992​Ortodoksisen yhteiskuntaetiikan ääriviivoja. - Ortodoksinen Kulttuuri 4:1992. Joensuu. 1995​Kuoleman varjosta elämän kirkkauteen. – Erga 1994. Ortodoksisen teologian laitoksen vuosikirja. Ortodoksisen teologian laitoksen julkaisuja. Joensuun yliopisto. Joensuu. 1997​Yksilöllisyydestä yhteisöllisyyteen. Johdatus ortodoksiseen etiikkaan. Joensuun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja. Joensuu. Sarja B: Oppimateriaali. N:o 9. Joensuu. 2002​Ihmisrakkaus ja köyhät. Näkökulmia bysanttilaisen armeliaisuuden perintöön. – Lasaruksesta leipäjonoihin. Köyhyys kirkon kysymyksenä. Toimittanut Virpi Mäkinen. Atena Kustannus Oy. Jyväskylä. 2011​Bysanttilaisten isien terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon haaksirikkoa. – Bysantin terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon perikatoa. Joensuu. 2013​Bysantin kaksi maailmaa: Kirjoituksia Bysantin keisarikunnasta ja Pyhien Isien terapeuttisesta teologiasta. Joensuu. 2016​Ortodoksista psykoterapiaa. Jyväskylä.

Hakkarainen, Pentti 1994​Sinisten vaarojen paimen. Artikkeleita ja puheita 1971-1994. Joensuu. 1998​Kirkko luovana yhteisönä. Oulun ortodoksisen hiippakunnan säätiö. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä.

Harakas, Stanley S. 1983​ Toward Transfigured Life. The Theoria of Eastern Orthodox Ethics. Brookline. 1999​The Doctrine of the Trinity in Eastern Orthodox Ethics. – Wholeness of Faith and Life: Orthodox Christian Ethics. Part Two. Church Life Ethics. Brookline.

Harvey, David 2008​Uusliberalismin lyhyt historia. Vastapaino. Tampere.

Hierotheos, archmandrite 1994​ Orthodox Psychotherapy, The Science of the Fathers. Translated by Esther Williams. Levadia.

Jillions, John A. 2009​Orthodox Christianity in the West. – The Cambridge Companion to Orthodox Theology. Cambridge.

Johannes Damaskolainen, pyhä 1980​Ortodoksisen uskon tarkka esitys I. Suomentanut Johannes Seppälä. Ortokirja. Joensuu.

Johannes Krysostomos, pyhä 1886 St. John Chrysostom. Homilies on St, Matthew. – A Select Library of Nicene and Post-Nicene Fathers. Vol. 10. Translated by Rev. Sir George Prevost. Edinburgh. 1889 The Homilies of St. John Chrysostom. Vol. Four of the Library of Fathers of the

Kaldellis, Anthony 2015​The Byzantine Republic. People and Power in the New Rome. Harvard University Press. Cambridge, Mass.

Keränen, T., Rönkä, A. & Stiller I. 2001​Oikeus lapsuuteen ja vanhemmuuteen. - Kohtaamispaikkana lapsuus. Vuoropuhelua lapsen maailmasta. Toim. S. Sulku & J. Aromaa. Helsinki.

Lämsä, Anna-Liisa 2009​Yhteiskunnan muutos ja elämän riskit. Mun on paha olla. Näkökulmia lasten ja nuorten psyykkiseen hyvinvointiin. Toim. Anna-Liisa Lämsä. PS-kustannus. Juva.

Mantzaridis, Georgios I. 1994​Orthodox Spiritual Life. Translated by Keith Schram. Brookline.

Paunio, Mikko 2015 Vihreä valhe. Valheen sysimustat juuret, sen salakavalat lonkerot ja murheelliset seuraukset. Helsinki. Painettu EU:ssa.

Puolimatka, Tapio 2008​Usko, tiede ja Raamattu. Kolmas painos. Helsinki.

Rimpelä, M. 2008​Oppilashuolto kouluhyvinvoinnin ytimenä. – Opettajan vuosi 2008-2009. Teemana hyvinvointi. Toim. J. Väijärvi. PS-kustannus. Jyväskylä.

Sillfors, Mikko 2014​Ateismi ja henkisyys – elämän elävöittäminen ilman yliluonnollista. – Ihmisten maa – esseitä sekularisaatiosta. Ari Koponen & Tuomas Savolainen (toim.) Osuuskunta Sivuosa. Tallinna.

Staniloae, Dumitru 1980​The Holy Trinity: Structure of Supreme Love. – Theology and the Church. Translated by Robert Barringer. Crestwood.

Yannaras, Christos 1973​Orthodoxy and West. – Orthodoxy, Life and Freedom: Essays in Honour of Archbishop Iakovos. Oxford.