Ikonin pyhyydestä ei voi tinkiä
Ortodoksi.netista
AK: Nuoren ikonimaalarin ajatuksia (Aamun Koitto nr 15/1976)
Opiskelija Auli Pietarinen käytti Valamon ikonipäivillä 8.5.[1976] ikonimaalareiden edustajana seuraavani alustuspuheenvuoron:
Jokin on saanut minut aloittamaan ikonimaalauksen. Olen ehkä kuullut ikonikerhosta – olen nähnyt kuvia vanhoista ikoneista. On kuin olisi raotettu verhoa ihmeelliseen maailmaan, uuteen ulottuvuuteen. Aluksi ongelmani ovat kovin konkreettisia; kuinka osaan pohjustaa laudan, miten sekoitan värit, osaanko piirtää. Hapuilen, kunnes alan saavuttaa jonkinlaista varmuutta liikkeisiini Alan tuntea joitakin perustyyppejä, erottaa vivahteita – pian jo tunnen pyhiä ihmisiä heidän vaatteistaan ja kasvojensa piirteistä. Tietoni kasvaa, ja huomaankin hämmästyneenä: mitä enemmän tiedän, sitä nöyremmin tunnustan tietämättömyyteni. Alan aavistaa kuinka paljon ikoniin sisältyy teologiaa, ortodoksisuutta. Pyhä Simeon Tessalonikalainen sanoo:
"… tämä on maalausta, joka on yhtä aitoa kuin se, mitä kirjoissa on kirjoitettu. Tämän yllä lepää Jumalan armo, koska tässä kuvattu on pyhä."
Ikoni välittää pyhää traditiota
Ikoni on yhtä pyhä ja muuttumaton kuin evankelistojen saarna ja sanoma. Maalatessani selostan pyhää tapahtumaa, välitän edelleen pyhää perimätietoa. Vastuu siksi on suuri, ja ymmärrettävää on, miksi oma persoonani menettää merkityksensä. Enhän voi kertomukselle uskollisena pysyäkseni liittää siihen omia uskomuksiani ja mielialojani, koska silloin murtaisin pyhän tradition aivan kuin, jos pappi toimittaisi pyhää liturgiaa omin sanoin. Vastuu on myös ihmisestä, joka maalaamaani ikonia katselee: hänellä täytyy olla oikeus saada kirkon traditio silmiensä eteen muuttumattomana, opillisesti oikeana. Se mitä kuvaamme, on todella joskus tapahtunut, ja elää edelleen, ja kuvaamallemme meidän on oltava uskollisia. Mutta paitsi uskollisuutta, meiltä vaaditaan myös uskoa tuohon totuuteen, uskoa siihen, mitä pyhä kirkkomme opettaa. Meidän täytyy tietää, kokea, tuntea omaksemme ja ennen kaikkea, elää uskon yhteys, elää kirkkomme ahkerina jäseninä osallistuen pyhiin sakramentteihin. Ilman tuota uskoa jää ikonimme hengettömäksi, vaikka se teknisesti yltäisi täydellisyyteen. Kuinka voisimme maalata sellaista, mitä emme totuutena hyväksyisi! Kun maalaamme Jumalanäidin otsaan ja olkapäille tähdet, uskomme samalla hänen neitsyytensä ikuisuuteen.
Mihin ikoni joutuu?
Maalatessamme ikonia meillä siis on vastuu sen opillisesta virheettömyydestä. Mutta kun ikoni on valmis, ja se on siunattu, meillä on siitä toisenlainen vastuu. Ikoni on pyhä, ja siksi sille on osoitettava sille kuuluvaa kunnioitusta. Kuinka siis voisimme olla välinpitämättömiä siitä, mihin maalaamamme ikoni joutuu, ja mikäli sen myymme, myös siitä, missä se myydään. Nykyisin ikoneja saa jo melkein mistä tahansa, kaikenlaisissa kaupoissa ja toreilla niitä myydään, vaikkakaan tällöin ne usein eivät täytä niitä ehtoja, joita ikoniksi nimittäminen niille asettaa. Näyttelyt ovat myös tulleet kovin suosituiksi, ja ne saattavat joskus asettaa ikonin loukkaamattomuuden kyseenalaiseksi. Itsestään selvää on, ettei ikonin todellinen paikka ole näyttelysali tai museo. Käytännön syistä tässä kuitenkin on jouduttu joustamaan. Silti voimme kuitenkin ikonimaalareina puolustaa ikonia, antaa sille kuuluva kunnia myös näyttelytiloissa.
Ymmärrämme myös, että koska emme maalaa itsemme takia ja kunniaksi, vaan Jumalan ja Hänen pyhiensä kunniaksi, emme missään tilanteessa tuo esille omaa osuuttamme ikonin valmistumiseen.
Muinaiset ikonimaalarit pyhittivät koko elämänsä Jumalalle. Heille ikoni-maalaus oli jumalanpalvelusta, pyhä tehtävä, johon he valmistautuivat paastoten ja rukoillen. Monia heistä kirkkomme kunnioittaa pyhinä, ja heidän nöyrä ja puhdas elämänsä on meille kaikille ohjaavana esimerkkinä.
Tänä päivänä maailma on toinen kuin vuosisatoja sitten. Puhumme ikonimaalauksesta harrastuksena – jopa "harrastuksena harrastusten joukossa". Onko ikonimaalaus, joka ennen pyhitti koko elämän, meille nyt vain rentoutumismuoto, yksi tapa paeta päälle tulevaa maailmaa? Kieltämättä ikonin maailma tasapainoisuudessaan, pyhien kasvoilla kuvastuvassa rauhassaan rauhoittaa meidätkin. Mutta ymmärrämme, ettei tämä voi eikä saa olla ikoni-maalauksen todellinen syy. Asetelma ei ole se, mitä ikonimaalaus antaa minulle, ikonimaalarille, vaan kuinka minä, maalari, voin kelvollisesti suorittaa tehtävän, joka on pyhä. Emme voi kuitenkaan kieltää ikonimaalauksen nykyistä harrastusluonnetta, mutta ei myöskään ole välttämätöntä tinkiä sen pyhyydestä. Alusta alkaen voimme, ja meidän täytyykin muistaa, mikä ikoni on.
Ohjaajan vastuu
Niin kuin hengellinen isä on meille kaikille tärkeä, niin on myös varsinkin aloittelevalle ikonimaalarille tärkeää, että hänellä on ohjaaja. Paitsi että ohjaaja opettaa käytännön asioita: pohjustusta, laudan ja värien valintaa, piirtämistä ja itse maalausta, hänellä on myös vastuu siitä, mihin henkeen kasvavat hänen oppilaansa. Oppivatko he kunnioittamaan ikonia, ymmärtävätkö he alun alkaen ikonin pyhyyden. Ohjaajan täytyy pystyä luomaan kerhossaan sellainen henki, jossa tuo pyhyys kaikille kuin itsestään tulee selväksi. Jos ohjaaja tuossa tehtävässään onnistuu, hän myös tietää voivansa luottaa oppilaisiinsa. Kaikenlaiset negatiiviset ilmiöt, kuten ikonin myyminen sopimattomassa paikassa tai ikonin asettaminen näytteille maalarin nimen kunniaksi, jäävät silloin jo alkuvaiheessa tarpeettomina pois. Siksi ohjaajalla on myös hengellinen vastuu ohjattavistaan.
Maalareiden yhteistyö
Vaikka ymmärrämmekin ikonin merkityksen, aavistamme jotakin siihen kätkeytyvästä pyhyydestä, meitä rasittavat monet käytännön ongelmat. Haluamme tietoa, haluamme oppia lisää, mutta mistä? Ikonia koskevaa kirjallisuutta on kovin vähän. Pelkillä kuvateoksilla on tiedollisesti kovin vähän merkitystä. Hyväksemme meidän täytyy kuitenkin käyttää kaikkea sitä kirjallisuutta, jota meillä omasta kirkostamme jo on mahdollisuus lukea; onhan se samalla myös tietoa ikonista. Myös meillä on maalareina vastuu toisistamme; se vähä tieto, jonka jokainen meistä on saanut kootuksi, voi yhdistettynä kaikkia hyödyttää. Dionysios, muinoin Athoksella toiminut ikonimaalarimunkki (jonka käsikirjaan meidänkin on nyt mahdollisuus tutustua englanninkielisenä), puhuu evankeliumin sanoin vaarasta, joka meitä kaikkia uhkaa: kätkemmekö leiviskämme? Meistä on apua toisillemme, eikä meillä siis ole oikeutta kätkeä sitä vähäistä leiviskää, joka meille on annettu.
Useimmiten tieto välittyy suullisesti ohjaajalta oppilaalle. Ei siis riitä, että opimme pelkän tekniikan. Meidän täytyy myös oppia paljon muuta, mitä ikoniin sisältyy. Jos maalaamme jotakin tapahtumaikonia, on ehkä vaikeata monistakin mallikuvista huolimatta tietää, mitkä elementit kuuluvat olennaisina aiheeseen; meidän on tunnettava tuo tapahtuma konkreettisena eikä vain jäljennettävä aihetta. Aiheen valinnassa on myös varottava liiaksi ihastumasta tiettyyn, jostakin aiheesta tehtyyn kuvaesitykseen, sillä emme kuitenkaan voi, emmekä saa jäljentää sitä sellaisenaan, jäljentäminen ja mallin mukaan maalaaminen on erotettava tarkasti toisistaan. Mallin suhteenkin on joskus kriittisyys paikallaan. Vaikka meitä kehotetaankin maalaamaan vanhojen ikonien mukaan, on muistettava, että nekin ovat inhimillisen hengen tuotteita ja näin ollen mahdollisesti joskus epäluotettavia, jopa kirkon opin vastaisia.
Kun oikeaoppinen ikonimaalaus elpyi maassamme 1960-luvulla, oli tärkeätä ja tarpeellista kiinnittää huomio tekniikkaan, maalauksen suoritustapaan perinteenmukaisesti. Nyt kun traditionmukainen maalaus on asemansa varmistanut, voisimme yhteisesti alkaa kiinnittää huomiota muihin ikoni-maalauksen puoliin: ikonin kaupallistumiseen, sen saamaan epävarmaan julkisuuteen jopa muotiesineenä. Voisimmeko omalta osaltamme jotenkin vaikuttaa syntyneeseen tilanteeseen. Tärkeätä on myös kiinnittää huomio ikonimaalarin merkitykseen. Ehkä samoin kuin ohjaamme toisiamme maalauksessa, voimme ohjata toisiamme myös suhtautumisessa maalaukseen muistaen muinaisten ikonimaalareitten hartauden ja työnilon. Niin kuin kenelle tahansa kirkkomme jäsenelle on tärkeätä jatkuvasti kehittyä kristillisyydessä, vielä tärkeämpää se on meille, jotka suoritamme palvelustehtävää ikonimaalareina.
Auli Pietarinen
(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr.15/1976, joka ilmestyi 5.36.19706, sivuilla 184-185 [s.4-5])