Pyhistä kuvista
Ortodoksi.netista
Tuskin missään asiassa meitä Suomen ortodokseja on niin usein ja niin paljon väärinymmärretty ja niin ankarasti väärintuomittu, jopa pilkallisesti naurettu, kuin pyhien kuvien eli ikonien tekemisestä, pitämisestä ja kunnioittamisesta. Tämän ikävänä seurauksena on, että ympäristön tuomitsevasta painostuksesta eräät joko kokonaan hylkäävät tuon kirkkomme säätämän ja vuosisatojen pyhittämän hurskaan tavan tai asettavat pyhät kuvat kodeissa niin, että ne on vieraan silmän hyvin vaikea huomata ja nähdä. Siitä syystä tahtoisin kirjoittaa muutamia ajatuksia pyhistä kuvista, tästä todellisesta kotialttarista, jonka edessä ortodoksinen kansa vuosituhansien aikana on kantanut rukous-, kiitos- ja ylistysuhreja Herralle Jumalalle.
Pyhien kuvien kunnioittaminen on kotoisin syvästä, raamatullisesta muinaisuudesta.
Jumala, sanoi Moosekselle:
"Tee myös armoistuin puhtaasta kullasta ... Ja tee kaksi kultakerubia, tee ne kohotakoista tekoa, armoistuimen molempiin päihin ... Ja siinä minä ilmestyn sinulle ja puhun sinulle armoistuimelta, niiden kahden kerubin välistä, jotka ovat lain arkin päällä." (2. Moos.25:17, 18, 22)
Väliaikaisen temppelin kaikkein pyhimmän osan pyhimmälle paikalle, missä kaikkivaltias Herra ilmestyi Moosekselle ja puhutteli häntä kasvoista kasvoihin, missä suuri Jumala ja pieni ihminen kohtasivat toisensa, sinne Jumalan käskystä oli asetettu ensimmäiset pyhät kuvat, kaksi kerubin kultaista kuvaa.
Tällä käskyllä Herra Jumala siunasi ja ikuisiksi ajoiksi vahvisti kauniin tavan koristaa pyhillä kuvilla ne paikat, missä ihminen lähestyy taivaallista Isää uskossa, rukouksessa ja rakkaudessa. Mainituista Herran sanoista on lähtöisin kaikissa vanhimmissa ja itse apostolien perustamissa seurakunnissa säilynyt tapa koristaa pyhillä kuvilla temppelejä ja koteja, pyhiä paikkoja, joissa Jumala ilmestyy meille sanassaan ja kirkastuu rukouksessa.
Herra, ihmisten Luoja, tuntien ihmisluonteen rakenteen, tiesi kuinka yleensä määrätty ympäristö ja ulkonaiset esineet vaikuttavat suuresti ihmiseen, herättäen hänessä erilaisia ajatuksia, tunteita ja mielialoja riippuen siitä, millainen ympäristö tai esine on vaikuttamassa. Sen tähden juuri jo vanhan liiton päivinä Jumala oli lahjoittanut valitulle kansalleen paljon pyhiä esineitä, vertauskuvia ja pyhityksen merkkejä, että niiden ympäröiminä ja niiden vaikutuksesta ihmiset voisivat paremmin ja täydellisemmin irtautua maallisuuden ja alhaisuuden siteistä ja kohottautua rukouksen siivillä Jumalan puhtaisiin maailmoihin.
Siitä syystä myös juuri sillä paikalla, missä Mooses lähestyi Jumalaa ja Jumala puhutteli häntä, oli kaksi kerubin kuvaa, jotka muistuttivat korkeammasta maailmasta. Samassa tarkoituksessa sekä todistuksen majan että Jerusalemin temppelin kaikkein pyhimmän muusta temppelistä erottava esirippu oli koristettu taivaallisen kunnian palvelijain kuvilla.
Ulkonaiset pyhyyden esineet ikään kuin puhuivat ihmisille, että se paikka, missä Jumala ja ihminen kohtaavat toisensa, on pyhä ja puhdas ja sellaisena vaatii puhtaita ajatuksia ja tunteita.
Sellaisina, uskonnollisen tunteen herättäjinä, pyhyydestä puhuvina ja pyhyyteen kutsuvina kunnioittaa ortodoksinen kirkko pyhiä kuvia.
Kuinka ihanaa ja uskonnollisesti suurta on, että tuo käsky pyhien kuvien tekemisestä ja pyhiin paikkoihin asettamisesta on siirtynyt kristillisen kirkon elämään ja kehittynyt siunatuksi sekä siunausta tuottavaksi yleiseksi tavaksi. Herran huoneita ja uskovaisten koteja koristavat Kristuksen kuvat, pyhä risti, tuo uuden liiton uhrialttari, Herran siunatun äidin Marian sekä muiden vanhurskaiden Jumalan ystävien kuvat, tuon taivaallisen suuren todistajain pilven, joka ikään kuin laskeutuu luoksemme loistaen meille keskellä maallisuutta uskon, toivon ja rakkauden esikuvina.
Alkuvuosisatoina, veristen vainojen aikana, jolloin oli mahdotonta rakentaa temppeleitä ja osoittaa pakanoille kristillisyyden merkkejä, jolloin uskovaisten oli paettava pitämään yhteisiä rukouksia maanalaisiin hautakammioihin, katakombeihin, luonnollisesti ei voinut olla kysymystäkään julkisesta pyhien kuvien käyttämisestä, mutta senkin ajan katakombeista löytyy vertauskuvia (symbolisia merkkejä): Kristus kuvattuna hyvänä paimenena, karitsana, kalana, jotka merkit puhuivat alkuajan uskovaisille samaa, mitä meille nykyiset pyhät kuvat.
Kristillisen kirkon päästyä vapauteen pyhien kuvien kunnioittaminen alkoi kukoistaa ja säilyi vanhimmissa kirkoissa niiltä ajoilta tähän päivään asti.
Ortodoksi ei jumaloi pyhiä kuvia, vaan kunnioittaa niitä pyhinä siksi, että niiden avulla sydän ylentyy niiden henkilöiden puoleen, jotka ovat kuvatut.
Tämän ajatuksen lausuu VII yleinen kirkolliskokous vahvistaessaan pyhien kuvien kunnioittamisen.
Tässä on jotain analogista sen yleisinhimillisen kauniin tavan kanssa pystyttää merkkihenkilöille kallisarvoisia muistopatsaita, paljastaa päät niiden edessä, pitää puheita niiden juurella, asettaa kukkia kiitollisuuden verona. Tuota kunnioitusta ei osoiteta luonnollisestikaan kivelle tai metallille, josta muistopatsas on tehty, vaan sille henkilölle, jota patsas kuvaa. Pyhien kuvien kunnioittamisessa ilmenee sama periaate, jota maallisen elämän piirissä pidetään luonnollisena ja kauniina, mutta jos se toteutuu uskonnollisessa maailmassa, niin löytyy niitä, jotka julistavat sen pannaan muka epäkristillisenä kuvainpalvontana, jopa epäjumalanpalveluksena.
Äidin valokuva voi lapsille olla sangen kallisarvoinen ja kunnioitusta herättävä vain sen vuoksi, että se on muisto äidistä, äidin rakkaista piirteistä.
Ortodoksisen kirkon opin mukaan me kumartumalla pyhien kuvien eteen, suutelemalla niitä ja asettamalla niiden eteen tuohuksia, kynttilöitä, noita rakkauden tulia, osoitamme rakkauttamme ja kunnioitustamme niille korkeamman maailman edustajille, joista kuvat muistuttavat.
Tämä ei ole epäjumalanpalvelusta, josta ortodokseja niin usein syytetään tietämättömien taholta, eikä kuvainpalvontaa, mille julistetaan niin usein vääriä tuomioita, vaan se on perin luonnollista, aivan yhtä inhimillistä ja syvästi psykologista kuin luonnollista on sekin, että ihmiset kunnioittavat suuria ja jaloja henkilöitä, asettavat heidän kuviaan juhlasaleihin ja asuntoihin tai pystyttävät niille muistopatsaita, koristaen niitä kukkasin ja laulaen niiden edessä paljastetuin päin.
Raamatussakin me kunnioitamme – ei nahkaisia kansia, ei paperia eikä kirjaimia, jotka kirjapaino valmistaa, vaan – näkymätöntä Jumalan sanaa, jonka ulkonaisina merkkeinä kirjaimet ovat.
Pyhien kuvien uskonnollisesti herättävää ja korkeampaa maailmaa muistuttavaa vaikutusta ei kukaan järkevä ihminen voikaan kieltää. Joskus pyhä kuva vaikuttaa sydämeen voimakkaan saarnan tavoin, herättäen aivan ihmeitätekevän uskon.
Luterilainen piispa E. Sormunen kirjoittaa "Täss’ ajassa muuttelevassa" (s. 244) ristin kuvan vaikutuksesta: "Tuossa on edessäni pieni ristiinnaulittua esittävä veistos. Toin sen ulkomailta nuorena pappina. Sen edessä on tilitetty elämäni käänteet, ulkonaiset ja sisäiset. Kaiken moninaisuuden keskellä se on auttanut minua suureen keskitykseen."
Kuinka todellakin sydämemme vapisee ja palaa hartaudesta vaipuen rukoukseen seisoessamme polvistuneina ristiinnaulitun Kristuksen kuvan edessä, josta sydämeemme katsovat kärsivät ja rajatonta sääliä osoittavat pyhät kasvot ja nuo haavat ja tummat veripisarat.
Kuinka paljon sielun ylevyyttä ja puhtautta säteilee meille armoitetun ja ikuisesti neitseellisen Herran Äidin kuvista, ikään kuin kutsuen meitäkin tulemaan paremmiksi, puhtaammiksi ja nöyremmiksi.
Kuinka paljon uskonnollista intoa ja halua kilvoitteluun ja pelastukseen valuu meihin niiden pyhien ihmisten kuvista, jotka eläessään maailmassa etsivät taivaallista, ajan lapsina pyrkivät ikuisuutta kohden ja eläessään ajassa janosivat iankaikkista, jotka nyt kuuluvat taivaalliseen Jerusalemiin, jonka luo meilläkin on tykökäymisen oikeus uskossa, rukouksessa ja rakkaudessa. Nuo pyhät Jumalan ystävät ovat kuvissa meidän ympärillämme, ja keskellä maailmallisuutta ja katoavaisuutta he tuikkivat meille ylöspäin kutsuvina valoina.
On siunattu tapa pitää pyhiä kuvia siellä, missä Jumala puhuu kanssamme rukouksessa, missä yleensä tahdotaan ulkonaisestikin todistaa kristillisyydestä ja missä elämälle annetaan uskonnollisuuden leima.
Kuulin kertomuksen tytöstä, joka kotonaan oli tottunut näkemään Vapahtajan kuvan, josta Kristus aivan kuin elävänä katsoi pikku tyttöön. Äidin opettamana lapsi uskoi, että se oli näkyväisenä todistuksena Kristuksen läsnäolosta, mikä tytöstä tuntui niin hyvältä ja turvalliselta. Kerran tyttö joutui äitineen vieraaksi suureen taloon, missä heidät otettiin lämpimästi ja ystävällisesti vastaan. Pikku vieraalle näytettiin kaikkia tauluja, kuvia, nukkeja, harvinaisia kukkia ja kokoelmia. Ei mikään herättänyt tytön huomiota. Hän katseli pelokkaasti ympärilleen ikään kuin jotakin etsien ja sanoi pelonsekaisella ja itkevällä äänellä: "Äiti! Lähdetään täältä pois. Täällä ei ole Kristusta." Tietysti tyttö ajatteli lapsellisesti ja lapsellisesti puhuikin, mutta totta totisesti joskus pienet ulkonaiset seikat puhuvat suuresta. Nähdessään Ateenassa paljon alttareita apostoli Paavali teki oikean johtopäätöksen ateenalaisten uskonnollisuudesta. Eräs luterilainen pappi, joka oli jonkun verran vapaampi kirkkonsa dogmaattisesta sidonnaisuudesta ja joka katsoi asiaan inhimilliseltä kannalta saarnassaan Karttulassa sanoi: Kreikkalaiskatoliset niin rakastavat Kristusta, että kodeissaan he pitävät Hänen kuviaan ja kantavat Hänen ristiään rinnassaan. Luonnollistahan on, että ketä me rakastamme koko sydämestämme, sen kuvan tahdomme aina nähdä edessämme.
Kun joutuu taloon, jonka seiniltä katsovat painijain tai nyrkkeilijäin gladiattorikasvot tai filmitähtien hienot profiilit, mutta ei yhtään uskonnollista merkkiä, tekee mieli sanoa: Täällä ei tahdota todistaa Kristuksesta. Pyhien kunnioittamisessa on monille suurena kompastuskivenä ja monille pyhien kuvien vastustajilla vahvana aseena se luulo, tai paremmin sanoen harhaluulo, että muka Jumalan toinen käsky kieltää pyhien kuvien tekemisen ja kunnioittamisen.
Tämä ase on nykyään kulunut, vanha ja tylsä, mutta sitä kuitenkin käytetään ortodoksisia vastaan. Tarkastelkaamme sitä. Se ei ole totta. Tällainen toisen käskyn käsittäminen johtuu joko Raamatun yksipuolisesta ja pintapuolisesta ymmärtämisestä tai tendenssimäisestä suhtautumisesta asiaan. Jos Jumalan toinen käsky luetaan ei irrallisena, vaan ensimmäisen käskyn yhteydessä, sekä otetaan huomioon ne historiallisuskonnolliset olot, joissa se oli syntynyt, selvenee jokaiselle, ettei toinen käsky ollenkaan kiellä pyhiä kuvia, vaan epäjunialankuvia. Ensimmäinen käsky kuuluu: Minä olen Herra sinun Jumalasi. Älköön olko muita jumalia minun edessäni. Tässä käskyssä Herran lausuma ajatus on selvä ja yksinkertainen. Jumala on yksi, ei ketään muuta saa pitää Jumalana. Siihen aikaan valittu kansa asui sellaisten kansojen ympäröimänä, jotka pitivät jumalina taivaan kappaleita, jotka ylhäällä taivaissa ovat, tai ihmisiä ja esineitä, jotka maan päällä ovat, tai vesieläimiä, jotka vesissä ovat. Monet kansat pitivät näitä jumalina palvellen ja rukoillen niitä. Sellainen epäjumalanpalvelus on ehdottomasti kielletty.
Että pyhiä kuvia toinen käsky ei tarkoita eikä niitä kielläkään, näkyy kuvaamattoman selvästi seuraavasta.
Mooseksen toisen kirjan 20 luvussa 4 värssyssä sanotaan: Älä tee itsellesi mitään kuvaa. Mutta 25 luvussa Jumala käskee tekemään pyhiä kuvia: Tee kaksi kultakerubia armoistuimen molempiin päihin.
Miten tämä on ymmärrettävissä? Onko Jumalan sana ristiriitainen? Voiko Jumala käskeä tekemään sitä, mitä Hän toisessa paikassa kieltää tekemästä?
Onko mahdollista, että Jumala toisessa käskyssä kieltää tekemästä pyhiä kuvia ja myöhemmin käskee niitä tekemään, jopa asettamaan ne maailman pyhimpään paikkaan, missä Hän erikoisesti armollaan ilmestyi?
Herran ajatus on aivan selvä ja ihmeellisen johdonmukainen, ja ainoastaan itsepäisyyden, ennakkoluulojen ja pahan tahdon sokaisema tulkinta voi tehdä sen hämäräksi ja näennäisesti ristiriitaiseksi: Ensimmäisessä tapauksessa Jumala kieltää tekemästä epäjumalankuvia sekä niitä jumalina palvelemasta, mutta toisessa paikassa Hän antaa siunauksensa pyhien kuvien tekemiselle ja rukouspaikalle asettamiselle siis kunnioittamiselle.
Valtavan ja alhaisesta maailmasta poistempaavan vaikutuksen tekee meihin tulo temppeliin, jossa meihin katsovat kuvista pyhät. Silloin tuntuvat niin eläviltä ja läheisiltä apostolin sanat:
"Te olette käyneet Siionin vuoren tykö ... ja kymmenien tuhansien enkelien tykö, taivaissa kirjoitettujen esikoisten juhlajoukon ja seurakunnan tykö. Tuomarin tykö, joka on kaikkien Jumala, ja täydellisiksi tulleitten vanhurskasten henkien tykö." (Hebr.12:22-23)
Kuinka tuntuukaan ylevältä astua taloon, jonka nurkassa on ikoni ja sen edessä rauhaa levittävä palava lampukka. Maailma loittonee hetkeksi, käsi ojentuu ristinmerkkiin ja lyhyt rukous kohoaa pyhiä korkeuksia kohden.
Uskovaisten esi-isästä Aabrahamista kerrotaan, että minne ikänä hän tuli, rakensi hän siihen alttarin Herralle. Kaunista on, kun mekin ortodoksiset, kumartamatta ajan aineelliselle hengelle, joka tahtoo karkottaa kaiken uskonnollisen ja pyhän elämästämme, asetamme uusiin koteihimme alttarin – pyhän kuvan, jonka edessä kannamme Jumalalle rukous- ja kiitosuhreja, ja joka aikaisen elämän hälinän keskellä puhuu meille korkeammasta elämästä ja korkeammasta maailmasta ja kutsuu siihen.
Pyhien kuvien kunnioittaminen puhuu meille kuvissa samaa mitä Raamattu sanoissa, ja kirkoissamme oleva kuvaseinä on kirkkokansalle kuin kuvaraamattu, joka auttaa meitä ylentämään sydämemme yliaistillisiin maailmoihin, virittää ajatuksemme rukoukseen ja hurskaaseen mietiskelyyn, kohottaa sielumme pyhiä korkeuksia kohden, valkeuden Jumalan luo. Pyhien kuvien kunnioittaminen on vanha, kristillinen, siunattu tapa.
Sen siunasi itse Jumala sanomalla Moosekselle: Tee kaksi kultakerubia armoistuimen molempiin päihin ... Ja siinä minä ilmestyn sinulle ja puhun sinulle armoistuimelta, kahden kerubin välistä.
M. Miikkola
(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa kahdessa osassa: nr.13/1954, joka ilmestyi 20.5.1954, sivuilla 100-102 [4-6] ja nr.14/1954, joka ilmestyi 30.5.1954, sivuilla 107-108 [s.3-4])