Karjalaisia sisaria vanhassa Lintulassa, osa 4
Ortodoksi.netista
Karjalaisia sisaria vanhassa Lintulassa, osa 4
OSA IV
Joroisten luterilaisen seurakunnan kirkkoherra Kalervo Rantalainen on kirjoittanut 1984 kirjan Lintulan luostarin evakkovuosista. Tämä oheinen pitkä artikkeli on myös hänen kirjoittamansa ja se on Aamun Koitosta vuodelta 1985 ja kertoo osin samoja asioita nyt vain Lintulan luostarin henkilöiden kohdalta. Historiaan mahtuu monenlaisia ihmiskohtaloita. Tässä on niistä muutama. Artikkeli on jaettu useampaan osaan, joista tässä on neljäs ja samalla viimeinen. Muut osat löytyvät tästä:
- Karjalaisia sisaria vanhassa Lintulassa, osa 1
- Karjalaisia sisaria vanhassa Lintulassa, osa 2
- Karjalaisia sisaria vanhassa Lintulassa, osa 3.
Kielikysymys vanhassa Lintulassa
Lauri Kulmala, jonka Lintula-artikkeliin on aiemmin viitattu, kuvaa luostarin kielikysymystä kovin valoisin värein:
"Suomalaisten nunnien saapuminen teki Lintulan luostarista jo ennen talvisotaa maailman suomalaisimman nunnaluostarin. Perustettiin suomalainen kirkkokuoro, suomenkielinen jumalanpalvelus järjestettiin kerran kuukaudessa ja suomea alettiin käyttää keskustelukielenä. Valoisana alkanut kehitys kohti täysin suomalaista luostaria katkesi evakuoimismääräyksen saapuessa lokakuun 13. päivänä 1939."
Kuvaus ei ainakaan kaikilta osin vastaa todellisuutta. Rovasti A. Olanto, joka vietti paljolti lapsuutensa ja nuoruutensa vuosia Lintulassa, kertoi, ettei hän muista 1920 ja 30-luvuilta ainoatakaan suomenkielistä jumalanpalvelusta. Hän kuitenkin lisäsi, että arkkipiispa Hermanin vieraillessa siellä lienee jotakin esitetty suomeksi. Rovasti Olannon isä, Ilomantsin ortodoksisen seurakunnan entinen esimies V. Ostrovski, joka terveydellisistä syistä oli joutunut eroamaan virastaan, oli perheineen Lintulaan muutettuaan 1920-luvun puolivälissä ihmetellyt, kun hän havaitsi tulleensa "aivan venäläiseen ympäristöön".
Myös Lucia Palin sanoo kirjeissään, ettei vanhassa Lintulassa pidetty suomenkielisiä jumalanpalveluksia eikä hänen tietääkseen luostarissa ollut sellaisia tekstejäkään. Yrityksiä tilanteen kohentamiseksi ei sentään kokonaan. puuttunut. Kuoronjohtaja Evlalia oli sanonut tähän tapaan: "Pitäähän meidän toki Isä meidän -rukous osata laulaa suomenkielellä." Näitäkin tekstisuomennoksia oli vain muutama kappale, ei läheskään kaikille kuorolaisille. Tulos lienee ollut sen mukainen. Joka tapauksessa kansankielisiä kirkkolaulun nuotteja oli olemassa jo 1800-luvun loppupuolelta lähtien ja olisi niitä ollut mahdollisuus saada Lintulaankin, jos niitä olisi haluttu.
Lintula kai pysyi venäjänkielisenä luostarina vielä yli evakkovuosien. Vasta niiden jälkeen voidaan puhua kehityksestä kohti suomenkielistä luostaria. Kysymykseen siitä, milloin ja missä määrin suomea alettiin käyttää keskustelukielenä, ei tämän kirjoittajalla ole mitään varmaa tietoa.
Ihmettelyä herättää kieltämättä se seikka, että niin monet sisaret erosivat luostarista. Julia Antrela ilmeisesti osuu asian ytimeen, kun hän eräässä kirjeessään sanoo niin kuin edellä jo on mainittu, että "sota sotki kaiken". Luostarin jouduttua evakon taipaleelle olosuhteet olivat vaikeat, eivätkä kaikki nuoret alokkaat jaksaneet sitä painetta kestää. Mutta samalla on korostettava, että entiset sisaret yleensä lämpimin mielin ovat muistelleet luostarivuosiaan ja mahdollisuuksien mukaan myös vierailleet uudessa Lintulassa.
Vielä on syytä muistaa, että sotien päätyttyä luostarit olivat jollakin tavoin epäsuosiossa ja alituisen lopettamisen uhan alaisina. Vanha Lintula itse oli aikoinaan jäänyt melko vähäiselle huomiolle suuren ja hohdokkaan Valamon sekä Konevitsan rinnalla. Parhaastaan lähiseutujen ortodoksit tekivät sinne pyhiinvaellusmatkoja ja turismi osoitti vasta 1930-luvulla selviä vilkastumisen merkkejä. Näihin aikoihin pieni Lintula alkoi siis herättää enemmän yleistä mielenkiintoa, mutta kirkkokunnan keskuspaikasta Sortavalasta käsin se jäi Laatokan Saariston muiden luostareiden varjoon.
Muistot ovat enää jäljellä ja nykyisen rajan takana Kannaksen nunnaluostarin raunioitten keskellä seisoo vielä pystyssä sisarten entinen asuntola, suuri punainen puutalo, nyt jo vahvasti rapistuneena. Juhani Lindströmin teoksessa Karjala tänään (WSOY 1979) on siitä kookkaan sivun mittainen värikuva joka ei enempiä selittelyjä kaipaa. Se kertoo sanattomasti ajasta, joka on nyt enää muistojen historiaa.
Katso myös edelliset osat:
- Karjalaisia sisaria vanhassa Lintulassa, osa 1
- Karjalaisia sisaria vanhassa Lintulassa, osa 2
- Karjalaisia sisaria vanhassa Lintulassa, osa 3
Kalervo Rantalainen
Lähteitä
- Painettuja
- Kulmala, Lauri: Lintulan luostarin tarina. Savon Sanomat n:o 346/23.12.1962
- Merikoski, K.: Taistelu Karjalasta. Helsinki 1939
- Purmonen, Veikko: Piispa Kiprian ja Karjalan veljeskunta. Teoksesta Doksologia. Juhlajulkaisu isä Erkille 14.11.1979. Joensuu 1980
- Rantalainen, Kalervo: Lintulan luostarin evakkovuodet. Valamon luostarin julkaisuja. Heinävesi 1984
- Painamattomia
- Lintulan luostarin pääkirja. Haastatteluja ja kirjeitä
- Antrela, Julia
- Lukianov, Pelagia
- Missi, Anna
- Palin, Lucia
- Igumeni Panteleimon
- Nunna Serafima
- Andrej Sove, venäjänkielinen haastattelu, jossa hän kertoi serkustaan nunna Johannasta ja 'Agafonovien perheestä. Nämä tiedot merkitsi muistiin Margareta Stolbov Helsingissä 27.10.1984. Igumeni Panteleimon suomensi tekstin tämän kirjoittajalle. Mainittakoon vielä, että Sove kuoli noin parin viikon kuluttua haastattelutilaisuuden jälkeen.
(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Koko pitkä artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr. 17/1985, joka ilmestyi elokuun 22. päivänä 1985, sivuilla 279-289 [s.3-11])