Munkki / nunna
Ortodoksi.netista
Munkki / nunna
Munkki (kreikaksi: monahos [yksinäinen, yksin eläjä] venäjäksi: monah) on munkiksi vihkimykseen kuuluvat lupaukset antanut miespuolinen kilvoittelija.
Nunna (kreikaksi: monahi, venäjäksi: monahija) taas on vastaavat lupaukset antanut naispuolinen kilvoittelija.
Ortodoksisen kirkon perinteen sekä kanonisen järjestyksen mukaisesti munkkien ja nunnien tulee pääsääntöisesti asua luostareissa. Munkeille on omat luostarinsa ja nunnille omansa. Ns. sekaluostareja ei Suomessa ole ainoatakaan eikä niitä yleensä ole muuallakaan, ne eivät kuulu ortodoksiseen perinteeseen.
Lupaukset
Munkki tai nunna antaa vihkimyksensä yhteydessä lupaukset
- olla nöyrä ja kuuliainen kirkkoa ja luostarin esimiestä kohtaan,
- elää köyhyydessä sekä
- elää naimattomana ja siveellisessä puhtaudessa.
Lupaukset eivät ole päämääriä vaan välineitä pelastukselle. Vihkimyksen suorittaa useimmiten hiippakunnan piispa, vaikka sen voi suorittaa pappismunkkikin tai miesluostarin johtaja. Vihkiminen tapahtuu yleensä luostarin kirkossa veljestön tai sisariston läsnä ollessa.
1. Nöyryys ja kuuliaisuus
Nöyryys ja kuuliaisuus kohdistuvat siis kirkkoon sekä hengelliseen esivaltaan ja luostarin johtajaan (-> munkkiluostarissa: igumeni / -> nunnaluostarissa: igumenia). Lupauksen antaneen tulee toimittaa kaikki hänelle luostarin johtajan toimesta määrätyt kuuliaisuustehtävät ja olla omalla elämällään ja uskollaan ortodoksisuuden eteenpäin viejä.
2. Köyhyys
Luostarin asukas ei saa omistaa omaa omaisuutta. Omaisuus ei saa sitoa häntä maailmaan, vaan hänen tulee olla kaikesta tuosta vapaa. Siksi hänen tulee luopua omistuksistaan joko ennen luostariin siirtymistä (antamalla omaisuus sukulaisille tai muualle) tai luostarissa ollessaan (antamalla omaisuutensa luostarille). Mikäli jotain omaisuutta jää, se siirtyy hänen kuolemansa jälkeen testamentilla luostarille. Luostari huolehtii kaikista kilvoittelijan taloudellisista velvoitteista.
3. Naimattomuus ja siveellinen puhtaus (selibaatti)
Naimattomuus (selibaatti) on luostariasukkaan antama lupaus. Se ei tarkoita aikaa ennen luostariin menoa eli munkki tai nunna voi olla ollut aikaisemmin avioliitossa ja hänellä saattaa myös olla lapsia. Luostarin asukas voi siis olla myös joko leski tai eronnut. Luostarissa ollessaan ja vihkimyksen saatuaan, hän ei voi lupauksia rikkomatta avioitua. Koko hänen elämänsä tulee munkiksi / nunnaksi vihkiydyttyään olla siveellisesti puhdasta.
Munkkilaisuus hengellisenä liikkeenä
Tällainen hengellinen liike syntyi jo 300-luvulla. Perustajina pidetään Egyptissä elänyttä pyhää Antonios Suurta, jonka alullepanemaa luostarilaitosta kehittivät edelleen pyhät Pahomios Suuri ja Basileios Suuri.
Munkkeuden vanhimpia roolimalleja ovat mm. juutalaisuuden nasiirit (4.Moos.6:1-21) ja Israelin eräät profeetat, kuten esimerkiksi Elia ja [[Elisa (profeetta)|Elisa[[ sekä pyhä Johannes Edelläkävijä (Matt.3:1-6). Nunnien esikuvana on toisinaan mainittu sekä itse Jumalansynnyttäjä, Neitsyt Maria että evankelista Filippoksen tyttäret (Apt.21:7-9). Naimattomuuden (selibaatin) esikuvana pidetään apostoli Paavalia ja hänen lausumaansa korinttilaiskirjeessään (1.Kor.7:7-8): "Soisin kaikkien elävän niin kuin itse elän. Jokaisella on kuitenkin oma Jumalalta saatu armolahjansa, yhdellä yksi, toisella toinen. Naimattomille ja leskille minä sanon, että heidän olisi hyvä pysyä yksin niin kuin minäkin."
Munkkilaisuus on rinnakkainen ja vaihtoehtoinen tie pelastukseen maallisen avioliiton ohessa. Munkkeuden perusta on sanottu olevan Matteuksen evankeliumissa (Matt.19:4-12):
Jeesus vastasi heille: "Ettekö ole lukeneet, että Luoja alun perin teki ihmisen mieheksi ja naiseksi?" Ja hän jatkoi: "Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako."
Fariseukset kysyivät häneltä: "Miksi sitten Mooses on säätänyt, että jos mies hylkää vaimonsa, hänen on annettava tälle erokirja?" Hän vastasi: "Mooses antoi teille luvan hylätä vaimonne, koska te olette niin kovasydämisiä. Mutta alun perin ei ollut niin. Minä sanon teille: se, joka hylkää vaimonsa muun syyn kuin haureuden tähden ja menee naimisiin toisen kanssa, tekee aviorikoksen. [Aviorikoksen tekee myös se, joka nai miehensä hylkäämän naisen."]
Opetuslapset sanoivat: "Jos avioliitto merkitsee miehelle tätä, on parempi olla menemättä naimisiin." Mutta hän sanoi heille: "Se ratkaisu ei sovellu kaikille, ainoastaan niille, joille se osa on annettu. On sellaisia, jotka äitinsä kohdusta saakka ovat avioliittoon kelpaamattomia, on toisia, joista ihmiset ovat tehneet sellaisia, ja on niitä, jotka itse, taivasten valtakunnan tähden, ovat ottaneet osakseen naimattomuuden. Joka voi valita tämän ratkaisun, valitkoon."
Perinteisesti munkkilaisuudessa vetäydytään maailmasta yksinäisyyteen kilvoittelemaan, rukoilemaan ja tekemään työtä. Ortodoksisen perinteen mukaiseen munkkilaisuuteen kuuluu siis olennaisena osana eläminen luostarissa toisen kanssa. Kun munkki on kohonnut hengellisessä kilvoituksessaan korkealle, hän voi saada luvan elää erakkona yksinään. Nunnien kohdalla erakkoelämä on erittäin harvinaista. Maailmassa eläminen munkkina / nunnana ei ole ortodoksien perinteen mukaista munkkeutta.
Munkkilaisuuden keskeisinä ihanteina ovat kieltäytyminen ruumiin haluista, silmien pyyteistä ja mahtailevasta elämästä (1.Joh.2:16): "Sillä mitä kaikkea maailmassa onkin, ruumiin halut, silmien pyyteet ja mahtaileva elämä, se kaikki on maailmasta, ei Isästä."
Munkkeuden keskeisin tavoite on teosis, jumalallistuminen, joka tarkoittaa pyhittymistä Jumalan armovoimalla hyvän palvelukseen. Ihmisluonnon jumalallistuminen on osa maailmankaikkeuden pyhittymistä ja siihen pyritään mm. askeettisen elämäntavan avulla. Siinä tavoitteena on muuttaa ja kehittää ihmisluontoa kohti Kristuksen antamaa esikuvaa. Tähän tavoitteeseen päästään askel askeleelta lähestyen päämäärää, jota ei kuitenkaan voida koskaan saavuttaa.
Koska munkiksi vihkimistoimitusta uuden elämän alkuna on verrattu avioliittoon, eräät ortodoksiset kirkkoisät ovat laskeneet sen myös kuuluvaksi ortodoksisen kirkon mysteerioihin eli sakramentteihin.
Munkiksi / nunnaksi vihkiminen
Luostariin tulijan on oltava sen ikäinen, että hän tietää, mihin hän on ryhtymässä. Alaikäraja Suomessa noviiseille on täysi-ikäiseksi tulo. Muissa maissa saattaa luostarin yhteydessä toimia orpokoteja ja kouluja ja niiden kasvatit siirtyvät luostariin jo nuorempinakin.
Suomessa yläikärajana luostariin tuloon pidetään noin 40 vuotta, vaikka siitä on tehty poikkeuksiakin. Virallista määrittelyä ei ole.
Ensiksi luostariin tulija on noin vuoden kokelaana, sen jälkeen hänet hyväksytään noviisiksi ja hän saa kirkkopuvukseen viitan.
Kun luostarissa oloaikaa on kertynyt noin kolme vuotta, seuraa viitankantajavihkimys, jolloin noviisin nimestä otetaan käyttöön sen kirkollinen muoto. Tässä vihkimyksessä ei anneta lupauksia, vaan se on lähinnä siunaus luostarielämään. Siinä vihittävälle annetaan ohjaajaksi ja auttajaksi joku vanhempi luostarin jäsen. Vihittävä alkaa käyttää kirkkopukunaan klobukkia ja päällysviittaa. Kreikkalaisessa traditiossa nimi vaihtuu jo tässä yhteydessä.
Tämän jälkeen voi kulua vielä joitakin vuosia vihittävän hengellisestä kypsyydestä riippuen, minkä jälkeen seuraa varsinainen munkiksi/nunnaksi vihkiminen. Tässä yhteydessä slaavilaisessa traditiossa vihittävälle annetaan kirkkopuvuksi pliseerattu mantia päällysviitan lisäksi. Kreikkalaisessa traditiossa se on jäänyt pois. Slaavilaisessa traditiossa munkki/nunna saa uuden nimen.
Niitä munkkeja, jotka vihitään (tai harvemmin: on jo aikaisemmin vihitty) diakoneiksi tai papeiksi, kutsutaan munkkidiakoneiksi ja pappismunkeiksi.
Munkki / nunna luostarissa
Ennen vihkimystään munkiksi tai nunnaksi luostarissa pysyvästi asuvasta ja sinne pyrkivästä käytetään nimitystä kuuliaisuusveli tai kuuliaisuussisar. Tämä aika siis vaihtelee eri luostareissa ja eri maissa ja on myös riippuvainen henkilöstä itsestään.
Noviisista seuraava vaihe on viitankantajamunkki tai viitankantajanunna, jolloin ei vielä ole annettu luostarilupauksia. Joskus heistä on käytetty myös nimitystä puolimunkki / puolinunna.
Vasta vihkimyksen jälkeen viitankantajamunkista tulee ns. (täys)munkki tai viitankantajanunnasta nunna. Joskus tästä vihkimyksestä on käytetty myös nimitystä pieni skeema erotuksena suuresta skeemasta. Vihkimyksen yhteydessä munkille tai nunnalle annetaan uusi nimi, jonka määrää vihkijä, luostarin johtaja tai piispa. Munkit ja osittain nunnatkin toimivat luostarissa samanlaisissa kirkollisissa tehtävissä kuin seurakunnissa: ipo- eli alidiakoneina, laulunjohtajina (kanttoreina), lukijoina, ponomareina, jne.
Munkki ja nunna asuvat pääsääntöisesti kinobiassa eli yhteiselämään perustuvassa luostarissa. On olemassa myös idiorytmisiä luostareita, joissa jokainen joutuu huolehtimaan ravinnostaan ja muusta toimeentulostaan. Tällaisissa luostareissa eletään siis eräällä lailla yhdessä erikseen. Idiorytmisiä luostareita on kuitenkin vähän ja niitä pidetään luostarilaitoksen rappeutumisilmiöinä. Erakkoelämään voidaan lähteä kinobiasta vain silloin, kun erakoksi aikova on hengellisessä elämässään kohonnut riittävän korkealle tasolle ja kun hän saa siihen luostarin johtajalta luvan.
Joidenkin suurien luostareitten alaisuudessa toimii myös sivuluostareita eli skiittoja, joiden veljestö saattaa muodostua myös ympärillä asuvista erakoista. Joissakin tapauksissa skiitat toimivat taasen kinobialuostareiden tapaan.
Munkki tai nunna voidaan vielä myöhemmin vihkiä syvempään kilvoittelumuotoon eli suureen skeemaan, jolloin hänen nimensä muuttuu vielä kerran ja hänestä tulee skeemamunkki tai -nunna. Myös pappismunkki tai igumeni/igumenia voi olla vihitty suureen skeemaan, heitä nimitetään silloin skeemapappismunkiksi ja skeemaigumeniksi tai skeemaigumeniaksi.
Pappismunkki voi saada arvonimen arkkimandriitta. Käytäntö vaihtelee suuresti slaavilaisessa ja kreikkalaisessa perinteessä. (kts. artikkeli)
Munkki maailmassa
Joissain tapauksissa teologisen koulutuksen saaneet saattavat vihkiytyä munkiksi ja olla nimellisesti jonkin luostarin jäseniä, vaikka toimivatkin maailmassa. Esimerkiksi Kreikassa suurin osa piispoista on valittu tällaisista henkilöistä. Tämä ei kuitenkaan ole traditionaalinen tie, vaan alun pitäen on ollut tarkoituksena, että piispat valitaan luostarielämää käytännössäkin viettäneistä munkeista, kuten Suomessa viime aikoina on tapahtunut.
On myös mahdollista, että munkki kutsutaan tai määrätään johonkin kirkolliseen tehtävään maailmaan. Joissakin maissa (ei Suomessa), joissa ei ole pappeja saatavilla, munkki saatetaan kutsua (määrätä) myös tilapäisesti papin tehtäviin seurakuntaan. Kuitenkin hänen tulisi palata sieltä luostariin mahdollisimman pian, kun tilanne antaa siihen mahdollisuuden.
Luostarit Suomessa
Suomessa on kaksi virallista ortodoksista luostaria. Valamon luostari, josta käytetään joskus myös nimitystä Uuden Valamon luostari erotuksena Laatokan Valamon luostariin, on munkkiluostari. Sen johtajana toimii igumeni, arkkimandriitta Sergei. Luostari on Heinävedellä.
Toinen virallinen ortodoksinen luostari on nunnaluostari ja tämäkin, Lintulan luostari, sijaitsee Heinävedellä. Naisluostarin johtaja on igumenia. Lintulan luostarin igumenia on äiti Marina.
Näiden lisäksi Suomessa on vielä yksi epävirallinen luostarinomainen ortodoksinen yhteisö. Se sijaitsee Kirkkonummella ja on nimeltään Pokrovan yhteisö, johtajanaan loppuvuodesta 2006 erittäin harvinaisen arvonimen saanut rakentajamunkki Hariton.
Katso myös:
Aiheesta muualla Internetissä:
- Pro gradu-tutkielma: Liisa Auruksenaho (2005, HY) Tapausesimerkkejä munkkien luostariin vetäytymisen syistä (pdf-tiedosto)