Igumeni Hariton: Toinen matka vapautettuun Valamoon
Ortodoksi.netista
Aamun Koitto nr. 39-40 / 1942
Igumeni Hariton:
Toinen matka vapautettuun Valamoon
1.8.-42
Olemme Lahdenpohjassa, jonne meidän matkustajalaivamme ,”Valamon Luostari” ennen sota-aikaa teki joka päiväiset säännölliset matkansa. Jo ensimmäisessä sodassa oli tämä laiva upotettu. Ajamme moottorilla, joka nopeasti lennättää meitä pitkin avartuvaa Laatokkaa. Rauhallisuudessaan ja tyyneydessään ei Laatokan järvelle voi löytää vertaa.
Sen pikkusaarien varjokuvat lumoavat silmämme ajaessamme niiden ohi. Silmämme ei löydä mitään kiinnekohtaa sillä näköpiirimme rajoittaa vain taivas ja meri. Takanamme erottuu Pyhittäjä Sergein skiittasaäri ja edessämme häämöttävät ilta-auringon valaisemana Valamon kirkkojen kupolit. Nikolain skiitta yhä kasvaa ja kasvaa edessämme. Siinä sen vaikeanhohtoinen kivikirkko, kruununaan kullattu kupoli, esiintyy aivan kuin äärimmäisenä varustuksena luostarille. Saaren rannalla, aivan veden partaaila on ”Nikolai”-laivan hylky, joka todistaa vihollisen tuhotöistä. Mutta kauempana eräällä toisella saarella on ”Sofia”-laiva, joka puhuu myös samaa.
Ajaessamme eteenpäin lahtea ja sivuuttaessamme poltetun ”Otava”-laivan laiturin, tämä laiva on myös Valamolta mennyt sodan aikana, laskimme vihdoin laituriin, jossa ,”Sergei"-laiva aina ennen seisoi. Nyt on tämä laiva korjaustöiden alaisena ja siihen kohdistuu koko toivomme tulevassa liikenneyhteydessä mannermaan kanssa. Niin saavumme siis Valamoon 1. 8. -42 klo 20.
Rippi-isä skeemapappismunkki Jefrem pääsi jo samana iltana Smolenskin skiittaan. Me taas yövyttyämme, liturgiapalveluksen jälkeen 2. p:nä elokuuta lähdimme isä Pietarin kanssa soutelemaan luostarin sisälahdelmille.
Luonto, joka oli säilynyt ehjänä, kutsui hengessään juhlalliseen tunnelmaan.
Siinä onkin Smolenskin skiitta, jossa isä Jefrem lopettelee Pyhää Liturgiaa ja saapuu ilon synnyttämäin kyynelten vallassa meitä vastaan. Hänen voimansa eivät ole oikein kunnossa matkan jälkeen ja siispä jatkamme matkaamme veneellä Konevitsan skiittaan. Pistäydyttyämme kirkossa, joka ulkoapäin on aivan vahingoittumattoman näköinen, ja kellotapulissa, jossa kaikki kellot ovat paikoillaan lukuunottamatta yhtä, katselemme ihmetyksellä kirkon sisäisiä vaurioita. Paikallaan seisovat kaksi taloa hoitamattomine puutarhoineen ja kuivuneine omenapuineen. Takaisin mennessä kuljemme pitkin tammikujannetta ja tien varrella kasvavat sienet aivan pyytävät päästä koriin. Soudamme eteenpäin lahtea Johannes Kastajan saareen päin, mutta sinne katkaisee meiltä tien vähävetinen kanava, joten siis käännymmekin jo paluumatkalle luostariin. Matkan varrella taas ihailemme luonnon kauneutta. Mihin vain katsahtaakin ylös, alas tai sivuille, näkee kukkien koristamia mäkiä ja huomaa veden kalvossa kallioiden jylhät varjot. Huomaamatta onkin veneemme saapunut luostarin edustalle. Nousemme luostarin puutarhoja katsomaan. Niitä hoitaa nyt diakonimunkki Viktor, jonka luona me keskimmäisessä puutarhassa lopetimmekin illan teen juonnilla ja puhelemalla.
Ennen oli näissä puutarhoissa 454 omenapuuta, mutta nyt on enää 235 puuta jäljellä. Muut ovat kuolleet pakkaseen ja hoidon puutteeseen. 3 p:nä elokuuta ajoimme moottorilla katsomassa Pyhityssaarta ja Eliaansaarta. Molemmissa saarissa ovat kirkot ja asuinrakennukset hyvin säilyneet. Myöskin, ikonit ovat säilyneet, paitsi alttaritaulut on halpamaisella tavalla särjetty.
4:nä päivänä kävimme Johannes Kastajan skiittasaaressa. Siellä kirkko ja rakennukset ovat muuten säilyneet, paitsi ikkunat ovat kyllä kaikkialla rikki ja taidemaalaukset ovat kirkon seiniltä hävinneet. Omenapuut ovat myös kuivuneet.
5 p:nä elokuuta, Kristuksen kirkastumisjuhlan aattopäivänä, jonka juhlan muistolle, kuten tiedetään, on pyhitetty luostarin yläkirkko. Tämä kirkko ei ole joutunut kärsimään huomattavampia vaurioita. Sen säretyt ikkunat on peitetty fanerilla ja pahvilla. Täten estyy valo pääsemästä ikonostaasin poisvietyjen pyhäinkuvien tilalle. Ne kuvat on saatu korjatuksi pois ensimmäisen sodan aikana ja ovat ne nyt meillä Papinniemessä. Samoin myös kuninkaan ovet ja alttarin siirrettävä kalusto ovat särkyneet. Alttari- sekä uhripöydät me laitoimme väliaikaisesti paikoilleen ja toimitimme illalla vigiliajumalanpalveluksen. Kirkastuspäivän aamuna toimitimme yhteisen liturgiapalveluksen. Johtajan apuna toimittivat jumalanpalvelusta: skeemapappismunkki Jefrem, taloudenhoitaja, pappismunkki Filagri, pappismunkit Mihei ja Pietari sekä munkkidiakoni Viktor.
Rukoushetken jälkeen rippi-isä Jefrem kääntyi johtajan puoleen onnittelulla suuren juhlan ja takaisinpaluun johdosta luostariinsa, toivottaen koko munkkiveljestön pikaista pääsyä luostarikotiinsa. Tämän jälkeen laulettiin tavallinen,”pitkän iän” toivotus. Tämä yksinkertainen juhla ilahdutti meitä enemmän kuin mikään rauhanaikainen juhlallinen toimitus. Yksistään siksi, koska ensimmäisen sodan jälkeen olimme kadottaneet kaiken toivomme päästä takaisin luostariin. Mutta mikä ihmiselle osoittautui mahdottomaksi, se osoittautui Jumalalle mahdolliseksi. Ja niin me iloitsimme ei ainoastaan pyhän luostarin, vaan koko Karjalan vapautumisesta, joka pian kuulee meidän Ylösnousemiskellomme ilmoittamana ilosanoman ja riemuitsee hengellisesti yhtyen näihin sanoihin:
”Riemuitkaa vuoret Valamon, kiittäkää taivasten Herraa. Kulkeutukoon ilmoitus kirkoista, meidän Valamomme on taas noussut.
Ei suotta Ylösnousemuksen kello meille ainoaksi jäänyt vain. Nyt tulkoon tiedoks' maailmalle, ett' elää suuri Valamo.
Kulkeutuu sanoma voiton. Pois on karkotettu vihollinen ja paholainen kaadettu kiroukseen. Voittoamme vahvistaa vasken ääni. Valamomme on taas noussut.
Minkälainen ilo on riemuita kun voitto on voittojen jälkeen. Sinä olet uudestaan pelastettu kirouksesta, meidän rauhallinen suojamme, meidän hiljainen talomme.
Ei ole kaukana kun Jumala suo sen ajan, milloin koko pyhien isien joukko, unhoittaen menneen ajan, palaa uudelleen esi-isien suojaan.
Täynnä rakkautta ja unhoitusta sinä annat anteeksi, lempeä Valamo kaikki kiroukset ja rikokset raakamaisille vihollisillesi.
Aukaiset uudestaan omat suojasi maailmassa rasittuneille sydämille ja sanot heille: tulkaa veljet, minä kuivaan kyynelenne.
Tulkaa kaikki viholliset ja ystävät, tuokaa kaikki, kaikki minun jalkojeni juureen. Kaikki teidän murheenne ja surunne."
Vaatimattoman kirkkojuhlamme lopettajaisiksi lähdimme melkein kaikki jumalanpalvelukseen osallistuneet moottorimatkalle Hermanin skiittaan Syskysalmelle. Isä Irakli toimittuaan jumalanpalveluksessa papinapulaisena, joutui nyt omaan vakinaiseen virkaansa, moottoriveneemme kapteeniksi. Ajamme pitkin Laatokkaa laulaen hengellisiä lauluja ensinkään kiinnittämättä huomiotamme laineisiin, joita olemme oppineet näkemään monivuotisen Laatokalla elämisemme aikana.
Skiitta, jonne nyt olemme saapuneet, sijaitsee 30 kilometrin päässä luostarista.
Kiinnitettyämme moottorin huomaamme kirkon seisovan paikallaan, mutta puurakennukset poltetuiksi, samoin laiturin. Astumme kirkkoon, joka on paljon kärsinyt särjettyine ikonostaaseineen ja pyhäinkuvineen. Myöskin kirkonkellot ovat poisviedyt. Poistuttuamme kirkosta nousimme korkealle mäelle, josta näemme aina Valamoon asti. Alapuolella jalkojemme juuressa näemme kappaleen poltettua metsää. Pelloilla, joilla ennen oli enemmän kymmentä heinälatoa, emme nyt näe yhtään. Laskeuduttuamme mäeltä alas pikaisesti tarkastimme skiitan ja sen jälkeen palasimme samalla moottorilla onnellisesti luostariin.
Pyhän Sergein skiittasaaressa oli käymässä taloudenhoitaja, pappismunkki Filagri. Siellä on myöskin kivikirkko säilynyt. Ainoastaan kirkon ikonostaasi on kärsinyt jonkun verran. Kirkonkellot on viety, pois. Puurakennukset, paitsi saunaa, joka on poltettu, seisovat kaikki paikallaan.
Fifenskin skiittasaaressa (Vossenissa) on kivinen kirkko säretty ja kaikki puurakennukset poltettu.. Siellä ei meillä ollut tilaisuutta käydä. Itse Valamossa pieni joukko munkkiveljiämme taloudenhoitajan kanssa ovat panneet korjaustyöt käyntiin kirkoissa ja asuinrakennuksissa. Pääasiassa kunnostetaan pääkirkkoa.
Ala-kirkko, jonka bolshevikit olivat muuttaneet klubiksi, ei kuitenkaan kauemmin joutunut palvelemaan pakanuutta, sillä Jumalan armo on ilmestynyt meidän ”graniittiselle” Valamollemme. Vihollinen on karkotettu pois ja kirkko puhdistettu sen jäljistä. Ensimmäisenä kiitoksensa toivat Jumalalle meidän sotilaamme sen johdosta tässä kirkossa. Nyt meidän pyhä velvollisuutemme on saattaa se jumalanpalveluskäyttöön, johon me myös ryhdyimme puhdistaen ennen kaikkea alttarin ja asettamalla paikalleen alttari- ja uhripöydän. Mutta ikonostaasin kokoamme myöhemmin. Väliaikaisesti laitoimme sopivan kuvan kilvoittelijain haudalle.
Sunnuntaina 23 p:nä elokuuta me toimitimme vedenvihkiäisrukoushetken ensimmäisen yhteisen palveluksen jälkeen alakirkossa. Samalla toimitimme kilvoittelijainhaudalla rukoushetken ja luimme akatiston.
Jumalanpalveluksen jälkeen ryhdyimme valmistautumaan poislähtöä varten Valamosta, joka oli määrätty 24:ksi elokuuta klo 6 ap.
Hyvästeltyämme Valamon ja oman veljestömme, toivoen Jumalalta pikaista näkemistä, me läksimme moottoriveneellä pois Valamosta.
Moottori kulkee ja Valamo jää jälkeemme näkyen kauempanakin yhtä kauniina ja suurenmoisena kuin entisinä aikoina. Hyvästellessämme tunsimme halun laulaa ja uskoa:
”Valamo, saari ihmehinen,
voimasta Luojan armiaan.
Luostari paratiisillinen
on täällä puhtaudessaan.
Hillitön miekka vainolaisen
niin usein sinut autioi.
Keskellä myrskyn tuhoovaisen
miehuutes pelvon kammitsoi.
Ja jälkeen sortoaikain uhkan
kuin tahdon luja valtias
keskeltä muuriesi tuhkan
taas nousit kauneudessas."
Papinniemi 11. 9. 1942