Toiminnot

Ero sivun ”AK1920: Kunnia Äitien päivälle!” versioiden välillä

Kohteesta Ortodoksi.net

(Ak: Uusi sivu: thumb|250 px|<center>Aamun Koiton nr. 9/1929 kansilehti</center>Vuoden 1929 Aamun Koitosta löytyy oheinen nimimerkki N.K.mi kirjoittama opetuspuhe äitien...)
 
 
Rivi 1: Rivi 1:
[[Kuva:Ak_09-1929.jpg|thumb|250 px|<center>Aamun Koiton nr. 9/1929 kansilehti</center>]]Vuoden 1929 Aamun Koitosta löytyy oheinen nimimerkki N.K.mi kirjoittama opetuspuhe äitien päivälle. (Aamun Koitto 9/1929, s. 2-3 [100-101])<br>
+
[[Kuva:Ak_09-1929.jpg|thumb|250 px|<center>Aamun Koiton nr. 9/1929 kansilehti</center>]]Vuoden 1929 Aamun Koitosta löytyy oheinen nimimerkki N.K-mi kirjoittama opetuspuhe äitien päivälle. (Aamun Koitto 9/1929, s. 2-3 [100-101])<br>
 
<center>---</center>
 
<center>---</center>
 
<br>
 
<br>

Nykyinen versio 12. toukokuuta 2019 kello 08.32

Aamun Koiton nr. 9/1929 kansilehti
Vuoden 1929 Aamun Koitosta löytyy oheinen nimimerkki N.K-mi kirjoittama opetuspuhe äitien päivälle. (Aamun Koitto 9/1929, s. 2-3 [100-101])
---


Äiti on parhain lohduttaja suurimmassakin surussa ja virvoittava lääkitsijä sydämen verta vuotaessa haavasta, jonka petollinen maailma on siihen iskenyt.

Muistanee kai moni vielä niitä ihania elämänsä varhaisimpia aikoja, kun elonmainingit eivät olleet vielä hänen sydämensä rauhaa pois riistäneet, vaan kaikki oli tyyntä ja vailla epäilyksiä tuohon elämän kieroon, armottomaan kilpakulkuun. Jos sattuikin jokin kompastus, niin löytyi heti ihminen, joka kaikki asiat parhain päin käänsi, jonka lempeä katse ja rakkautta uhkuvat sanat mielen sulostuttivat, poistaen tummat ajatukset, jotka aikoivat aivoissamme askarrella. Ne oli niitä lapsuuskodin onnellisia, elämän leppoisimpia hetkiä, jossa äidin lempeä käsi sai johtaa. Hän monasti murheen iloksi muutti. Sanalla sanoen, se oli äiti, jolle voi kaikki sydämen salaisuudet uskoa, jotta hän kaikki asiat olisi parhaaksemme kääntänyt.

Mutta maailma ei tee niin!

Kuinka monesti vahva, elonvoimaa uhkuva mies tuntee uupumusta elämänsä taisteluissa, kun kohtalon rautainen käsi on sydämen ovella kolkutellut. Kuinka usein onkaan moni nuorukainen ja neitonen lähtenyt toivehikkain mielin vaeltamaan tuota tuntematonta päämääräänsä kohti. Vieläpä monet melkein halveksien ovat jättäneet sen paikan, jossa eivät edes mieleenkään juolahtaneet elämän mutkikkaat salakarit. Silloin vasta maailman kylmyyden parhaimmin huomaa, kun on itse ajan tuulissa joutunut vastaiseen vaeltamaan, on alkanut omaan otsaan tuulla. Kuinka monen kulkijansa onkin tuo armoton elämänvirta kyyneliin murjonut, vieläpä monesti sen auttamattomasti karille syössyt. Silloin vasta kun on itse saanut tuntea elämän todellisuutta, tuntee myöskin selvimmin lapsuuskodin sulouden. Silloin vasta parhaiten käsittää, että tuo vanha äiti olikin sentään puhdasta kultaa, jonka arvoa ei ole ennemmin tuntenut, ettei ole myöskään täysiarvoisesti kunnioittanut sitä, joka puhtaimmin elonpurtta ohjasi.

Niin, maailma ei tee niin. Se ei koeta asioita parhaaksemme kääntää. Se ei katso, onko kyseessä oleva heikko vai ei vastustamaan ulkonaisia viettelyksiä, horjahtaakseen pois oikealla radaltaan. Mutta ennen kaikkea se ei tunne niitä lempeitä ojennustapoja, joita ennen äiti käytti selvitellessään erehdyksiämme, joita olimme ajattelemattomuudessamme tehneet. Maailma antaa kullekin töittensä jälkeen. Eipä liene monikaan pettymyksiltä säästynyt, vaikkapa kohtalo toisille onkin ollut hyvin suopea, toisia se taas on ankarammin kouristanut. Kenen on maailma saanut kerran ristiaallokkoonsa temmatuksi, niin sen on niin vaikea jälleen onnellisesti, ilman haaksirikkoa rauhanmaahan päästä. Tahtoopa vain olla useasti niin, että maailman armoton käsi heittelee elämäntiellä harhailevia joskus hyvinkin julmasti. Kenen osaksi tulee sitten joku fyysillinen onnettomuus, tahi tuntee kauniista unelmistaan olevan jäljellä vain katkeran pettymyksen. Ken on huomannut elämänmyrskyissä horjahtaneensa, hänet ovat perineet nuo Kakolan kolkot asunnot. Kuka on taaskin saanut arpeutumattomat sydänhaavat, sen tuskat ovat Imatran kuohut saaneet jälkeenjääneille tulkita.

Sillä kaikessa nojautumisessa elämän iloihin ja suruihin on ihmissydämessä kuitenkin jäljellä menetetyn onnen, kadonneen lapsuuden rauhan kaipuu.

Kun joskus noitten maailman pauhinain jälkeen joutuu luonnon pyhän hiljaisuuden ympäröimäksi, niin eiköhän silloin aina heränne muistossa se aika, jolloin äiti kaikesta murheen kantoi. Silloin varmasti kohoo eteen epäämätön todistus: Se oli elämäni onnen rauhaisa kulta-aika. Silloin oli pelkkää lepoa ja rauhaa.

Teille, äidit, tahtoisin sanoa: Tuokoon tämä suuri rauhan päivä, joka on kautta maan äitien kunniaksi omistettu, tullessaan keväistä rauhaa elämänne taisteluihin! Olkoon siunauksellinen niille, jotka jo elämänsä ehtoossa vaeltavat ja toivovat kohta pääsevänsä iäiseen lepoon, mutta ennen kaikkea teille, kohtalon kovuutta kärsiville äideille, jotka olette niin monesti saaneet päästää huokauksen sydämenne syvyydestä: »Mitä tehnee? Missä mahtanee olla? Onko enää elossakaan, lapsi kulta?»

Ehkä tänä juhlapäivänännekin kihoaa silmännurkastanne kyynel, sillä saattaa olla poissa se, joka on kaikkein lähinnä sydäntänne. Saattaapa hän, jota kaiholla kaivataan, olla kaukana synnyinmaastaan purjehtimassa noita aavoja ulapoita, jotka niin usein sulkevat kulkijansa tummaan syliinsä.

Moni lienee ohjannut kulkunsa noille kaukaisille lännen maille, joita niin kultaisen lupaaviksi kuvaillaan, tahi on joku luullut parhaimman onnensa löytävän itämaan troopillisista seuduista.

On paljon myös niitä, jotka ovat synnyinmaansa rajojen sisällä, mutta ajan virtaukset ovat temmanneet pois kauaksi kotiseudustaan.

Niin, missä ja miten menevätkään? Ehkä monet ovat jo rauhan saavuttaneet, vaipuneet siihen uneen, josta ei ole kukaan herännyt ja johon me kaikki kerran nukumme. Jos niinkin on, niin ei heitä silloin enään tarvitse surra, eivät he enää puutetta eivätkä hätää kärsi. Sitten kun nuo iloiset kesävieraamme, muuttolinnut, jälleen palaavat, niin tuovat ne parhaimmat, sydämelliset terveiset elossa olevilta kuin kummun allakin lepääviltä.

Kun taas syksyn saapuessa ilolaulajat kodin räystäällä jäähyväiset jättävät, niin vievät ne terveisemme kauaksi kaivatuille ja kertovat Suomen suloisesta kesästä; salot huminoivat, kosket kuohuivat, kukat tuoksuivat, äidin silmään kihosivat kaipauksen kyyneleet.

Siksi juuri ennen kaikkea Teille, murheen murtamat äidit, tahtoisinkin sanoa: »Älkää sortuko murheen mustaan yöhön, vaan ankarimmassakin elämän myrskyssä on muistettava, että niin kuin raivoava syysmyrsky raivottuaan taukoo, niin myös ankarimmatkin sydämen aallot laantuvat kerran lepoon. Luottakaa siihen, että Hän, joka johtaa yöstä päivään, talvesta kesään, joka kerran sanoi: ’Tulkoon valkeus’, Hän on myös alati meille kaikille tarvittaessa auttavan kätensä ojentava.»

Kunnia Teille, suloiset, onnelliset äidit! Kunnia Teille, kohtalon kovuutta kärsivät äidit! Kunnia Teille, kaikki äidit! Kaikukoon tämä valtavana sävelenä tänä toukokuun toisena sunnuntaina, kaikukoon kautta Karjalamme yli koko Suomen maan!

Viisas poika ilahduttaa isäänsä; mutta tyhmä poika on äitinsä murhe. Sananl. 10: 1.

N. K-mi

(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr. 9/1929, joka ilmestyi toukokuun 5. päivä 1929, sivuilla 100-101 [s.2-3])