Ero sivun ”Apostolinen uskontunnustus” versioiden välillä

Nykyinen versio 28. tammikuuta 2023 kello 18.14

Apostolinen uskontunnustus (lat. Symbolum Apostolorum, kreik. Σύμβολο των Αποστόλων, hepr. ‏נוסח השליחים‎, ven. Апостольский Символ веры) on kristillinen uskontunnustus, yksi kolmesta vanhan kirkon uskontunnustuksesta, vanhin niistä. Sitä ei käytetä ortodoksisessa kirkossa.

Apostolinen uskontunnustus syntyi ensimmäisellä tai toisella vuosisadalla Rooman seurakunnassa. On esitetty, että se muotoiltiin kirjalliseen muotoon gnostilaisuutta vastaan. Se on ollut lännen kirkolle (siis Rooman patriarkaatin valtapiirille) aina tärkeä, mutta itäisessä kirkossa sitä ei ole omaksuttu.

Se tuli osaksi varhaisen kirkon järjestystä vuonna 325 kristillisten seurakuntien järjestäytyessä Nikean kirkolliskokouksessa, kun keisari Konstantinus Suuri lopetti kristittyjen vainot Rooman valtakunnassa.

Kristillisten kirkkojen mukaan Apostolinen uskontunnustus keskittyy ilmaisemaan kristillisen uskon ja evankeliumin ytimen. Se syntyi tarpeesta puolustaa kristillistä uskoa valheellisia syytöksiä ja epäluuloja vastaan. Kirkkojen mukaan evankeliumin keskeinen oppi on koottu Apostolisessa uskontunnustuksessa tiivistettyyn muotoon. Tässäkin on tosin lukuisia eroja kirkkokuntien välillä.

Minä uskon Jumalaan,

Isään, Kaikkivaltiaaseen,
taivaan ja maan Luojaan,

ja Jeesukseen Kristukseen,
Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme,
joka sikisi Pyhästä Hengestä,
syntyi neitsyt Mariasta,
kärsi Pontius Pilatuksen aikana,
ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin,
astui alas tuonelaan,
nousi kolmantena päivänä kuolleista,
astui ylös taivaisiin,
istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan, oikealla puolella
ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita,

ja Pyhään Henkeen,
pyhän yhteisen seurakunnan,
pyhäin yhteyden,
syntien anteeksiantamisen,
ruumiin ylösnousemisen
ja iankaikkisen elämän.

Katso myös

• Nikealais-konstantinopolilainen uskontunnustus
• Athanasioksen uskontunnustus