Toiminnot

Konstantinopoli

Kohteesta Ortodoksi.net

Versio hetkellä 6. toukokuuta 2010 kello 12.37 – tehnyt X13 (keskustelu | muokkaukset)
Rovasti Viktor Turhanen on kirjoittanut tämän artikkelin opiskeluaikanaan Halkissa vuosina 1959-60. Artikkelia ei ole julkaistu muualla kuin Ortodoksi.net -sivustolla. Rovasti Turhasen käsinkirjoitetun artikkelin on digitoinut Eeva Pyykkönen kesällä 2009.


11.5.1960 tulee kuluneeksi 1630 vuotta Konstantinopolin perustamisesta. Tosin Konstantinopolin historia käsittää vain 1123 vuotta, sillä sen jälkeen kaupunki muuttui Istanbuliksi.

Historiaa

Keisari Konstantinos Suuri ja hänen äitinsä Helena
(© Petja Pyykkönen)
Yksityiskohta 'Konstantinopolin valtaus' -seinämaalauksesta, jossa näkyy ihmeitätekevä Jumalanäidin ikoni ja Kristuksen käärinliina
(© Petja Pyykkönen)

Ennen vuonna 330 tapahtunutta Konstantinopolin perustamista kaupungin nimi oli Bysantti, joka johtuu perimätiedon mukaan sen Byzas-nimisestä perustajasta, jonka johtamana 7. vuosisadalla eKr. tälle traakialais-illyyrialaisen väestön hallussa olevalle paikkakunnalle tuli Megaran doorilaisia. Tällöin kaupunki sai kreikkalaisen leiman. Dareioksen ylitettyä sotaretkellään Bosporin salmen, kaupunki joutui persialaisten haltuun. Vuonna 479 eKr. Spartan kuningas Pausanias vapautti sen ja se oli vuoroin Spartan, Ateenan ja makedonialaisten hallussa. Toisella vuosisadalla eKr. roomalaiset tulivat alueen hallitsijoiksi. Septimus Severuksen ja Pescennius Nigerin välisessä välienselvittelyssä Bysantti asettui jälkimmäisen puolelle. Severuksen saapuessa voittajana vuonna 196 jKr. hän hävitti suurimman osan kaupunkia. Kuitenkin hän rakennutti sen uudelleen entistä suuremmaksi uudistaen muurit ja rakentaen palatseja, kylpylöitä ja teattereita. Vuonna 312 kaupungin valloitti keisari Maxentios.

Konstantinos Suuri oli sotaretkellä Liciniusta vastaan oppinut antamaan arvoa tälle kaupungille ja antoi sille etusijan Sirmiumiin, Sardikaan ja Troijaan verrattuna etsiessään toista hallituskaupunkia. Konstantinos Suuri sai Bysantin haltuunsa vuonna 324. Vuonna 328 hän aloitti muurin rakennuttamisen, mikä nosti kaupungin pinta-alan nelinkertaiseksi. Hän jakoi Uuden Rooman vanhan Rooman mallin mukaan seitsemään kukkulaan ja neljääntoista vyöhykkeeseen. Kerrotaan Konstantinoksen itsensä osoittaneen muurin rakentamispaikan kulkemalla juhlallisessa kulkueessa etumaisena. Aloitettiin valtavat mittakaavat saavuttanut rakentaminen ”Roma secundan” luomiseksi. Vasta myöhemmin alettiin käyttää nimitystä ”Roma nova”.

Ensin ajateltiin Bysanttia prinssien hallituskaupungiksi. Vuonna 326 Konstantinos vietti Roomassa hallituskautensa 20-vuotisjuhlaa. Sotilaitten marssiessa Capitolille suorittamaan pakanallista uhria keisari joutui vihan valtaan. Häntä tympäisi tuo pakanallinen meno ja hän oli ollut jo pitkähkön ajan taipuvainen kristinuskon sanomalle ja tällöin hänen sydämessään katkesivat kaikki siteet pakanalliseen traditioon.

Konstantinoksen viettäessä hallituskautensa 25-vuotisjuhlaa suoritettiin ”Roma secundan” juhlallinen vihkiminen toukokuun 11. päivänä vuonna 330. Koska Rooma oli pakanallinen valtio, niin luonnollisesti vihkimispäivää määrättäessä astrologit ja tietäjät olivat olleet työssä löytääkseen onnea tuottavan vihkimispäivän. Juhlan kunniaksi painettiin lukuisia metallirahoja, joissa oli keisarin ja kaupungin allegorisena merkkinä naisjumaluutta esittävä kuva. Jo Byzas oli tuonut Megarasta kuunjumalattaren Artemis Orthosian kultin. Kristinuskossa jatkui tämä niin kuin monet muutkin pakanalliset traditiot, joille kuitenkin annettiin kristillinen merkitys. Kuunjumalattaren kaupungista tuli näin Jumalanäidin kaupunki. Monta kertaa vihollisten piirittäessä kaupunkia konstantinopolilaiset uskoivat Jumalanäidin pelastaneen sen ihmeitä tekevän Jumalanäidin ikonin välityksellä, jota oli kannettu muureilla. (Paikallista alkuperää olevia kristillisiä tapoja ja uskonkappaleita ei suinkaan puutu luterilaisestakaan kirkosta. Esim. käsien ristiminen liittyy muinaisgermaaniseen valaseremoniaan ja luterilainen teologia on saanut voimakkaita vaikutteita platonismista Augustinuksen ja Lutherin välityksellä.)

Uusi kaupunki sai senaattinsa. Veronalennukset ja muut etuoikeudet houkuttelivat kaikista valtakunnan osista ”kansaa” muuttamaan Uuteen Roomaan, jonka viralliseksi nimeksi tuli vihkimispäivästä lähtien Konstantinopolis eli Konstantinoksen kaupunki. Delfoista, Olympiasta ja muista maineikkaista kulttuurikeskuksista oli tuotu kallisarvoisia kuvapatsaita koristamaan julkisia ja yksityisiä rakennuksia. Milloinkaan maailma ei ollut nähnyt niin suurta museoaarteiden yhteen kasautumista.

Forumille pystytettiin upea portinpylväs, jonka päässä oli Konstantinoksen ratsastajapatsas. Tänään se ”Palaneen pylvään” nimisenä julistaa erään pääkadun varrella mennyttä loistoa. Senaatin loistelias palatsi oli vertaansa vailla. Vihkimisjuhlallisuuksien päänäyttämön muodosti Hippodrom, jonka päässä oli keisarin palatsin yhteyteen rakennettu valtaistuin. Uusi keisarin palatsi ei tietenkään suuruudessa ja loistossa saanut jäädä jälkeen Palatinuksen keisarinpalatsista.

Millään tavalla maailmanvaltiaan uusi residenssi ei kieltänyt pakanallista antiikkia, jonka eri uskonnot huipistuivat valtion kunnioitukseen ja keisarin palvontaan jumalana. Keisarilla ei ollut mitään voitettavana kristinuskon hyväksymisellä. Päinvastoin uusi uskonto ei sietänyt mitään muita jumaluuksia totisen Jumalan rinnalla. Salaisuudeksi jää syy Konstantinoksen kieltäytymiseen perinteen mukaisesta jumaloitumisesta kristinuskon hyväksi. Kuitenkin hänen keisarinistuimelle antamansa vihkimys, että keisari oli Jumalan armoittama ja että hän oli saanut valtansa Jumalalta ja käytti sitä Jumalan sijaisena, säilyi kokonaisen vuosituhannen. Kirkollinen valta ei koskaan uhannut keisarin viran pyhyyttä niin kuin germaanis-latinalaisessa keisarikunnassa. Konstantinos Suuri, joka kuolinvuoteellaan v. 337 otti kristillisen kasteen, teki hallituskautenaan tavattoman merkittävän työn kristillisen kirkon historiassa.

Konstantinoksen viides seuraaja Theodosios I jätti pojilleen Arcadiokselle ja Honoriokselle kummallekin puolen valtakuntaa. Valtakunta jakaantui tällöin lopullisesti ja Arcadioksesta (395 – 408) tuli ensimmäinen Bysantin keisari. Bysantin keisarikunnan tosin katsotaan tulleen perustetuksi silloin, kun Konstantinopoli perustettiin. Länsi-Rooma sortui ja tuhoutui kansainvaellusten pyörteisiin, jotka Itä-Rooma taas miehuullisesti kesti. Kansainvaelluksissa voimansa näyttänyt Bysantti muodostaa tuhannen vuoden aikana merkittävän luvun ihmiskunnan historiaan ja kulttuuriin. Antiikin perintönä saatu ajatus maailman herruudesta ruumiillistui toisinaan ainoastaan pääkaupungin muodossa. Konstantinopoli muureineen oli valtakunnan sydän. Niin kauan kuin se sykki, oli keisarikunta elossa. Konstantinopolin muurien sortuessa sortui tuhatvuotinen keisarikuntakin.

Muuri

Konstantinopolin historiallinen kartta, jossa näkyy sen muurit
(Wikipedia.org)
Vanhin säilynyt kartta Konstantinopolista, joka on vuodelta 1422. Siinä näkyy Konstantinopolin muurit, kuten Theodosiuksen muuri lännessä.
(Wikipedia.org)
Konstantinopolin muuria (Yedikule) 1950-luvun kuvassa.
(© Viktor Turhanen)

Bysanttilaisen vallan niinkin pitkälle historialle eivät Konstantinopolin muurit tehneet mitään vähäistä palvelusta. Vanhan Bysantin muuri oli 800 metriä pitkä alkaen kaupungin itäisimmästä laidasta. Septimus Severuksen muuri oli 1300 metriä ja Konstantinos Suuren jo 4 000 metriä pitkä. Theodosios II rakennutti vuonna 412 maamuurin loput 1 200 metriä niin, että se ylti Konstantinopolin niemen poikki Kultaisen Sarven lahdesta Marmaranmereen. Maamuuri ja merimuuri yhdessä muodostivat lähes 20 kilometrin mittaisen linnoituspiirin, jossa oli noin 400 tornia ja 50 porttia.

Päämuuri on 4,80 metriä paksu, 11 metriä korkea ja torneja on 50 – 75 metrin välimatkoin. Kaupunginmuuria pidettiin huolellisesti kunnossa halki vuosisatojen, sitä uudistettiin, korjailtiin ja täydennettiin useita keroja. Linnoitusjärjestelmä oli neliosainen: uloimpana vallihauta, sen sisäpuolella etuvarustuksena ulkomuuri, varsinaisena taistelupaikkana rynnäköissä toimi sisämuuri ja vasta hätätilanteessa taistelu siirtyi sen takana olevalle päämuurille.

Konstantinopolin viimeisessä taistelussa päämuuri, jonka portit oli lukittu, esti puolustajia pakenemasta rynnäkön aikana. Bysantin muuri on kaikkien aikojen suurenmoisimpia linnoituksia ja sotilasarkkitehtuurin kauneimpia muistomerkkejä. Mutta linnoituksen lujuus riippuu myös puolustajien taisteluhalusta ja Konstantinopolilla oli kaikesta ylellisyyden veltostuttavasta vaikutuksesta huolimatta käytettävissään pystyvä miehitys muureilla. Tämä linnoitustaidon mestariluomus muodosti länsimaiden vahvimpana linnoituksena Bysantin ja samalla Euroopan kulttuurin tuhatvuotisen suojan. Onkohan mikään toinen muuri vaikuttanut niin ratkaisevasti historian kulkuun?

Meren puolella ja Kultaisen Sarven rannalla on vain vähäisiä jätteitä muurista. Merimuurin kohdalle, jossa osittain on vielä jäljellä vanhoja varastorakennuksia ja kapeita katuja, on rakenteilla komea rantakatu, josta epäilemättä tulee Euroopan viehättävimpiä katuja. Lähes seitsemän kilometrin pituinen maamuuri on säilynyt, vaikkakin kaupungin valloitustaistelun ja ajan puolittain runtelemana. Kun katselee tuota silmänkantamattomiin ulottuvaa muuria, joka vuoroin painuu laakson pohjaan, vuoroin kiipeää kukkulan laelle, on esteettinen vaikutus kuin mitä parhaimman taideteoksen. Mahtava ja kaunis on puolentoista vuosituhannen ikäinen muuri hammasreunaisine torneineen, joiden hahmo piirtyy uljaana, aikaa uhmaten sinistä taivasta vasten. Muurilla tapaa pensaita ja puita ja muurin edustalta kukkasniityt ikään kuin levittävät verhonsa muurin harjalle asti. Näitä muureja vastaan kohdistivat turhaan kaikkien barbaarien, hunnien, avaarien, bulgaarien, venäläisten, petshenegien, arabialaisten ja ristiretkeilijöiden hyökkäykset.

Kuulluksi tuli pitkät ajat erään portin kaaressa oleva rukous:

”Kristus, Herramme, varjele kaupunkiasi kaikesta sekasorrosta ja sodasta! Muserra voittoisana vihamiestemme voima!”

Bysantti

Konstantinopoli keskuspaikkana oli uudella valtakunnalla, joka katsoi olevansa Rooman imperiumin perinnön jatkaja. Vaikka se ajoittain tavoittelikin entisen Rooman alueellista suuruutta, niin tämä valtakunta ei ollut ensisijaisesti roomalainen. Paremmin tarkoitustaan vastaa nimitys ”kreikkalainen keisarikunta”. Tätä nimitystä käytettäessä on kuitenkin huomattava, että keisarikunnan kulttuuripohja ei ollut helleeninen vaan hellenistinen, siis itämaisen sävyn saanut kreikkalainen kulttuuri. Kun hellenistisen kulttuurin pohjalta kuitenkin kasvoi aivan itsenäinen kulttuurihaara, niin on viisainta käyttää Itä-Roomasta nimitystä Bysantti ja sen kulttuurista nimitystä bysanttilainen kulttuuri.

Bysantti sai tavattoman paljon kulttuuriainesta toisilta kansoilta, minkä vuoksi ei ole aina kyllin selvästi nähty sen omia kulttuurituotteita. Eikö itse asiassa jokainen kulttuuri nouse toisen pohjalta, omaksumalla ensin mahdollisimman paljon muilta kulttuureilta. Kun ajattelemme Bysanttia, niin ensimmäiseksi tulevat mieleemme välkehtivät mosaiikit, ainoalaatuinen kulttuurituote, jonka tasoa ei mikään muu kansa ole ylittänyt. Epäilemättä bysanttilaisen kirkon kupoli on itämailta lähtöisin, mutta perehdyttäessä bysanttilaiseen arkkitehtuuriin ei tule mieleenkään puhua sen epäitsenäisyydestä. Bysanttilaisesta kulttuurista sanotaan myös, että se oli kristilliseen asuun pukeutunutta helleenistä kulttuuria. Tätä meidän täytyykin korostaa: Bysantti oli ensisijaisesti kristillinen ja vasta toisella sijalla helleeninen. Hyvin harvoin muistetaan ne suuret hengentuotteet, jotka syntyivät Bysantissa: bysanttilaisten kirkkoisien ja yleisten kirkolliskokousten tuotanto ja ortodoksinen kirkkorunous.

Bysanttilainen aikakausi kuitattiin länsimaiden historiankirjoituksessa kauan aikaa puhumalla muutamin lauseparsin rappion ajasta. Saksalainen historian tutkija Gelzer sanoo sattuvasti, että

”valtakunta, joka tuhannen vuoden ajan aina vain rappeutui, oli varmasti sentään varsin kunnioitettava laitos. Muut valtiot voivat olla iloisia, jos niiden alku, kukoistus ja rappeutuminen yhteensä kestävät tuhannen vuoden mittaisen ajanjakson”.

Epäilemättä Bysantin kulttuurissa oli laskun ja rappeutumisen kausia, niin kuin kaikissa muissakin kulttuureissa. Jokin kulttuuri saa mielessämme usein värityksensä sen mukaan, mikä meitä tuossa kulttuurissa eniten kiinnostaa. Bysantin kulttuurissa on kiinnostavampiakin piirteitä kuin se rappeutumisoireet.

Viime aikoihin asti länsimaalainen historiankirjoitus on ollut eurooppalaisten kansojen saavuttaman suurvalta-aseman lumoissa. Tämä on eräs tekijä, minkä vuoksi ”bysantinismi”-sanalla on ollut huono kaiku. Nuoremmat, paremmin orientin historiaa tuntevat historioitsijat ovat nähneet rappeutumiskausien yli ne kulttuuritekijät, jotka tekevät ymmärrettäväksi Bysantin valtakunnan tuhatvuotisen olemassaolon. 1124 vuodessa Konstantinos I:stä Konstantinos XI:een Bysantin keisareina oli 86 henkilöä, joiden hallituskausi oli keskimäärin 13 vuotta. Keisareiden enemmistö ei suinkaan käsittänyt valtaansa oikeudeksi tyranniuteen, vaan mitä korkeimmaksi velvollisuudeksi hallitsemaan kokonaisuuden hyväksi.

Bysantin kulttuurin merkitys ei perustu ainoastaan säilyttämiseen, vaan se loi monilla aloilla uutta, se oli keskiajan loppupuolelle saakka Euroopan hienostunein kulttuuri, sen sivilisaatio ja kirkko säteilivät voimakkaasti barbaarikansojen elämään. Aivan erikoisesti siitä muodostui uskonnollinen keskus, olihan sillä alun pitäen kristillinen leima. Konstantinopolissa tai sen välittömässä läheisyydessä luotiin kirkon dogmaattinen perustus. Täällä kristinusko historiansa tärkeimpinä vuosisatoina etsi suuntaa ja ravisti itsestään pois sellaiset evankeliumin väärinkäsitykset kuin areiolaisuus, nestoriolaisuus ja monofysitismi muodostivat.

Patriarkaatti

Kaupungin arvon poliittisena keskuksena noustessa nousi vanhan kirkkolain mukaan myös sen kirkollinen arvo. Sitä mukaa kuin kaupungin poliittinen ja kirkollinen merkitys nousivat, nousi myös sen piispan arvo. Ensin hänestä tuli keisarin hovipiispa ja teologinen neuvonantaja, sittemmin arkkipiispa, aluksi ilman suurta tuomiovaltaansa kuuluvaa aluetta, mutta pian hän sai huomattavia alueita kirkollisesti hallittavakseen, nim. Traakian, Itä-Illyyrian ja Vähän-Aasian. Vuoden 381 Konstantinopolissa pidetty yleinen kirkolliskokous myönsi pääkaupungin arkkipiispalle patriarkan arvon. Valtionuskonnon hengellisenä päänä hänen merkityksensä nousi vähitellen, niin, että Khalkedonin yleinen kirkolliskokous n. 451 tunnusti hänet ensimmäiseksi idän patriarkoista. Rooman piispa jäi kunnia-asemaltaan ensimmäiseksi, mutta koskaan ei idässä tullut vähimmässäkään määrin kysymykseen koko kirkon alistaminen paavin valtaan. Hänet käsitettiin ensimmäiseksi vertaistensa joukossa, mutta hänen hallintovaltansa ei koskaan ole ulottunut hänen omaa patriarkkakuntaansa kauemmaksi. Konstantinopolin patriarkan julistaminen ensimmäiseksi idän patriarkoista ei tietenkään tapahtunut ilman edellä käyviä kiistoja Aleksandrian, Jerusalemin ja Antiokian patriarkkakuntien kanssa.

Konstantinopolin valtaus01.jpg
Konstantinopolin valtaus keskiaikaisessa romanialaisessa seinämaalauksessa
(© Petja Pyykkönen)

[Islam]]in vallattua 7. vuosisadasta alkaen kolmen itäisimmän patriarkkakunnan alueet Konstantinopolin patriarkan merkitys nousi edelleen. Tämän nuorimman patriarkaatin arvon noustessa syntyi vähitellen käsitys, että apostoli Andreas olisi perustanut Konstantinopolin seurakunnan. On vaikea todistaa puolesta tai vastaan, pitääkö se paikkansa. Joka tapauksessa seurakunta viettää vuosijuhlaansa pyhän Andreaan päivänä marraskuun 30. Viime vuonna (1959) allekirjoittaneella oli tilaisuus olla läsnä harrastunnelmaisessa ja loistavassa pyhän Andreaan päivän jumalanpalveluksessa, jonka toimitti patriarkaatin käytössä olevassa pyhän Georgioksen kirkossa seitsemän metropoliittaa. Kaupungin kirkollisen aseman kytkeminen sen poliittiseen merkitykseen johti turkkilaisten valtauksen jälkeen vuonna 1453 siihen, että patriarkka sai uutta vaikutusvaltaa koko turkkilaisten vallassa olevalla ortodoksisella alueella. Mutta mitä enemmän turkkilainen imperiumi hajosi, sitä pienemmäksi jäi hänen vaikutusvaltansa, kunnes se jälleen on noussut maailmansotien jälkeen monien autonomian saavuttaneiden kirkkojen ja emigranttikirkkojen liityttyä Konstantinopolin patriarkkakuntaan.

Vaikka Bysantin valtakunta kukistuikin keskiajan päättyessä, niin sen henkinen perintö jäi elämään. Länsimaiseen taiteeseen ja kirjallisuuteen Bysantin kulttuurilla oli huomattava vaikutus. Ne kulttuuriarvot, jotka renessanssissa löydettiin, olivat Bysantissa olleet tunnetut koko ajan. Mutta kaikkein selvimmin Bysantti on säilynyt ortodoksisessa kirkossa. Ortodoksisten pappien liturgiset puvut tuovat mieleen Bysantin hovin. Bysanttilaisten kirkkorunoilijoiden sepittämiä kirkkolauluja lauletaan kaikkialla maailmassa ortodoksisissa kirkoissa. Bysanttilaisella teologialla, t.s. kirkkoisien tuotannolla, on huomattava merkitys meidänkin päivinämme. Vaikka suurin osa aikamme ikoneista onkin italialaisesta maalaustaiteesta vaikutteita saanutta venäläistä ja uuskreikkalaista tyyliä, niin tapaa kaikkialla, myös Suomessa, myös bysanttilaista ikoninmaalaustyyliä, jolle myöhemmät tyylisuunnat eivät vedä vertoja.

Bysanttilainen traditio

Bysanttilainen traditio jatkuu voimakkaimpana muinaisen Bysantin alueen ja sen pääkaupungin kirkossa. Istanbulia istuinkaupunkinaan käyttävä patriarkka on tänäkin päivänä ”Ekumeeninen patriarkka ja Konstantinopolin, Uuden Rooman arkkipiispa”. Patriarkka ei ole itsenäinen kirkkoruhtinas, vaan tärkeimmät asiat päättää kahdentoista metropoliitan muodostama synodi. Istanbulissa on patriarkan lisäksi kuusitoista metropoliittaa ja kuusi piispaa. Mitä varten niin vähälukuisella kristittyjen joukolla on niin suuri määrä piispoja? Bysantin metropoliitta- ja hiippakuntia ei turkkilaisvallan alettua kaikkia lakkautettu, vaan niistä siis 22 säilytettiin. Metropoliittakuntien joukossa on sellaisia, joissa on vain jokunen kristitty jäljellä, mutta ne ovat kuitenkin säilyneet ja niillä on omat metropoliittansa. Eräät näkevät metropoliitan- ja piispanistuinten lukuisuudessa erityisen kirkkopoliittisen merkityksen, joka kyllä on otettava huomioon, mutta suurimmalta osalta se johtuu vain bysanttilaisen tradition voimakkaasta jatkumisesta entisessä Konstantinopolissa.

Keskiajalla Konstantinopoli oli lukuisten reliikkiensä, kirkkojensa ja luostariensa vuoksi arvossapidetyin pyhiinvaelluspaikka Jerusalemin jälkeen. Vielä tänäkin päivänä suomalainen ortodoksi tulee Istanbuliin paremminkin pyhiinvaeltajana kuin turistina. Hän saa elävän kosketuksen kirkkonsa lähtökohtaan ja sen historian päänäyttämöön. Bysantin lähetystyön ansiosta on Karjalan alkuperäinen väestö omaksunut ortodoksisen uskon. Mahdollisesti ensimmäinen lähetyssaarnaaja pyhä Sergios oli bysanttilainen. Joka tapauksessa Novgorodinkin kautta tullut ortodoksisen uskon julistus oli Bysantista lähtöisin.

Toisaalta Istanbulin muistomerkit ovat mieltä kohottavia, toisaalta masentavia. Ortodoksille Konstantinopoli on pyhä kaupunki, jonka näkeminen islamin raatelemana on mieltä masentavaa. Kaikkein pyhimmät paikat kristinusko on menettänyt islamille, kukoistavimmat ortodoksiset kirkot ovat joutuneet kommunismin valtapiiriin. Suomen ortodoksisella kirkolla on ollut parempi kohtalo kuin useimmilla muilla ortodoksisilla kirkoilla viime vuosikymmeninä. Kuitenkin sekin menetti rakkaimmat ja pyhimmät paikkansa viime sodassa, kaikki luostarinsa ja 90 % kirkoistaan ja tšasounoistaan. Kumartuessani kreikkalaisten uskonveljieni kanssa kymmeniä kertoja maahan asti Konstantinopolin Teologisen Korkeakoulun Pyhän Kolminaisuuden kirkossa toimitettavassa paastoajan jumalanpalveluksessa masentuneisuus häviää. Mieleeni tulee lohduttava ajatus:

”Hän, joka kirkon on perustanut, haluaa meidän maahan kumartavien rukoilijoitten tavoin yhä uudelleen nöyrtyvän antamissaan koettelemuksissa. Jota Herra rakastaa, sitä hän myös kurittaa. Hänen perustamaansa seurakuntaa eivät tuonelan portit voita”.

Hagia Sofia

Hagia Sofia
(© Pyykkönen)

Tavallisesti Istanbulin kävijä menee heti ensimmäisenä päivänä kaupunkiin tultuaan Hagia Sofiaan. Tämä kirkon historian huomattavin temppeli ja merkittävin arkkitehtoninen saavutus on ollut vuodesta 1935 lähtien museona, johon asti se oli ollut moskeijana Konstantinopolin valloituksesta lähtien. Vuonna 360 rakennettu Hagia Sofia paloi vuonna 404. Uudelleen rakennettuna se vihittiin käyttöönsä vuonna 415. Nika-kapinan aikana tämäkin tuhoutui tulipalossa vuonna 532.

Temppelin uudelleenrakentamisen Justinianos antoi arkkitehtien Anthemios Tralleslaisen ja Isidoros Miletolaisen tehtäväksi. Länsimaisen basilikan keskusosa yhdistettiin sopusointuisesti itämaiseen kupolirakennelmaan. Seinät ja holvikaaret rakennettiin tiilistä, tukipylväät kalkkikivestä, kupoli erityisen kevyistä tiilistä. Rakennusmateriaalina käytettiin myös Euroopan ja Vähän-Aasian pakanallisten temppeleiden pylväitä ja erilaisia marmorilajeja. Kun Justinianos vihitytti kirkon joulukuun 27. päivänä 537, hän huudahti:

”Kunnia ja ylistys Kaikkivaltiaalle, joka piti minua arvollisena toteuttamaan tällaisen työn! Salomo, olen voittanut sinut!”

Kupoli sortui vuonna 558 todennäköisesti maanjäristyksen seurauksena. Isidoros nuorempi, alkuperäisen rakennuttajan serkku, muutti kupolin rakennetta korottamalla sitä seitsemän metriä. Kirkko vihittiin jälleen joulukuun 24. päivänä 562, jota päivää ruvettiin viettämään temppelin vihkimispäivänä. Kun viime vuoden (1959) jouluaattona jouduin Hagia Sofian eteen mentyäni vahingossa väärään raitiovaunuun, jonka vuoksi pistäydyin sisällä, niin tuntui kuin askeleeni olisi johdatettu sinne juuri temppelin vihkimisen vuosipäivänä.

Hippodrom

Theodosioksen obeliski Konstantinopolissa 1950-luvun valokuvassa
(© Viktor Turhanen)
Hagia Sofian lähistöllä on aidalla ympäröity nurmikenttä, joka on entinen Konstantinopolin elämässä huomattavaa osaa näytellyt Hippodrom. Poliittisia puolueita ei Bysantissa ollut. Niitä vastasivat ”siniset” ja ”vihreät”, joiden edustajat kilpailivat voitosta Hippodromilla. Ravikilpailun tulos oli tärkeämpi kuin mikään muu tapahtuma Konstantinopolin elämässä. Hippodrom oli paikka, jossa kansanvallan viimeiset rippeet säilyivät, sillä siellä kansa saattoi osoittaa mieltään keisarille, mm. huutamalla herjauksia. Mutta tämäkin kansanvallan erityislaatuinen muoto lakkasi Justinianoksen aikana vuonna 532 Nika-kapinan saatua alkunsa Hippodromilla, jonne kapinan päätyttyä jäi virumaan 30 000 ruumista.

Hippodromille pystytetyt muistomerkit, Theodosioksen pylväs ja käärmepylväs, ovat Istanbulin vanhimpia. 5,5 metriä pitkä pronssinen käärmepylväs on Konstantinos I:n Delfistä hankkiman 8 metriä pitkän kolmijalan osa. Se on valettu sotasaaliista, joka saatiin persialaisilta vuonna 497 eKr. käydyissä Salamiksen ja Plateian taisteluissa Themistokleen ja Pausaniaksen johtaessa kreikkalaisia.

Istanbulin vanhin ja kuitenkin parhaiten säilynyt muistomerkki on Theodosioksen obeliski, joka asetettiin nykyiselle paikalle keskelle Hippodromia vuonna 390 jKr. Obeliskin kauniita taiteellisia kuvia muodostava hieroglyfikirjoitus kertoo, että obeliskin pystytti Karnakin Suureen Temppeliin Thutmosis III 17. dynastiasta 33. hallitusvuotenaan (1471 eKr.) muistoksi Eufratin ylittämisestä. Tämän egyptiläisen muistomerkin 6 metriä korkealla jalustalla on erikoinen arvo Bysantin historian tutkimuksessa. Marmorijalustan neljällä sivulla on korkokuvia Theodosioksesta ja hänen hovistaan.

Palanut pylväs

Palanut pylväs Konstantinopolissa 1950-luvun valokuvassa
(© Viktor Turhanen)

Vanhan kaupungin pääkadun varrella, joka johtaa Hagia Sofiasta Bayazit-aukiolle ja joka oli Konstantinopolin pylvässalien kehystämä pääkatu, on ns. Palanut pylväs. Se on tuotu Rooman Apollon temppelistä ja sen päässä oli Konstantinoksen ratsastajapatsas, joka kärsi tulipalossa vuonna 1779. Konstantinos Suuri, joka tunsi myötätuntoa kristittyjä kohtaan ja antoi heille toimintavapauden, ei vielä ollut itse ottanut lopullista askeltaan kristilliseen kirkkoon muuratessaan tämän pylvään peruskiveen kallisarvoisia pyhäinjäännöksiä, kuten kappaleen Nooan kirveestä, jäänteet kahdestatoista korista ja seitsemästä leivästä, joita Kristus oli käyttänyt neljäntuhannen ruokkimiseen, ja pyhää voidetta sisältäneen astian, mutta näiden lisäksi suojelevan taikaesineen Troijan Vesta-temppelistä ja puisen Ateenasta tuodun epäjumalan.

Konstantinopoli oli maailman ensimmäinen kristitty kaupunki, mutta sen sivistyksen juuret ulottuivat myös pakanalliseen antiikkiin. Bysantin kirkkoisät korostivat antiikin sivistyksen merkitystä, mutta kehottivat ottamaan oppia siitä valikoiden, jättämällä kristityn uskoon soveltumaton aines pois. Bysanttilainen kulttuuri rakentui hellenismin ja kristinuskon perustalle ja epäilemättä se alussa sisälsi kristinuskon vastaisiakin aineksia, mutta vanhan pakanuuden vaikutus ei ollut läheskään niin suuri kuin Roomassa.

Raunioita

Istanbul on Euroopan ahtaimmin rakennettuja kaupunkeja, ellei peräti ahtain. Monta kertaa enemmän kuin katuja on kujia, joilla autot hädin tuskin pääsevät sivuuttamaan. Mutta viime vuosina on rakennettu muutamia moderneja katuja, jotka kaupungin lukemattomiin kujiin verrattuina tuntuvat sitäkin mahtavammilta. Kymmenet korttelit ovat viime sodan jälkeen saaneet väistyä Istanbulin pääväylien tieltä. Ei ole Euroopassa monta niin luonnonkauniilla paikalla olevaa katua kuin Marmaranmeren rantaa kiertävä, entisen merimuurin paikalle rakennettu katu tai Pyhän Romanoksen portilta Bosporin salmen pohjoisosaan johtava autostrada. Istanbulin eräs valtaväylä, Antiikin Bulevardi, sukeltaa eräässä kohdassa Valensin vuonna 368 jKr. rakennuttamaan akvaduktin holvien sisään, joiden läpi autot joutuvat pujottelemaan.

Akvadukti on noin 25 metriä korkea ja 800 metriä pitkä. Alun perin se rakennettiin johtamaan vettä keisarin palatsiin ja se on vieläkin käytössä. Justinianos ja useat hänen seuraajansa korjauttivat akvaduktia, samoin sulttaanit huolehtivat sen kunnosta, koska se toi vettä Seraljiin. Jokaisella talolla oli alussa oma sadevesisäiliönsä, mutta kaupungin kasvaessa rakennettiin valtavan suuria yleisiä vesisäiliöitä, jotka antoivat oman panoksensa Konstantinopolin sitkeälle puolustukselle vuosisatojen aikana. Eräässä entisessä vesisäiliössä on nykyisin suuri urheilukenttä.

Konstantinopolin maamuuriin liittyy Konstantinos VII:n Porfyrogennitoksen palatsi, joka antaa hyvän kuvan bysanttilaisen ajan palatsista. Se on todennäköisesti kuulunut Blahernai-palatsien ryhmään. Tänne keisarit muuttivat v. 1150 Manuel II:n aikana. Alkuperäinen keisarin palatsi sijaitsi Hippodromin ja meren välissä ja siitäkin on säilynyt joitakin rippeitä. Blahernain palatsin muut osat tuhoutuivat Konstantinopolin valloituksessa tai sen jälkeen, mutta Porfyrogennitoksen palatsiin jäi miltei koskematon seinä. Seinämuurissa ja holveissa muodostavat erivivahteiset tiilet ja marmoriliuskat ihastuttavia kuvioita. Palatsi lienee rakennettu 11. tai 12 vuosisadalla.

Istanbulille leimaa antavia ovat lukemattomat moskeijat ja juuri niillä on suuri osuus Istanbulin vaikuttavan siluetin muodostamisessa.

Mosaiikit ja freskot

Khoran luostari (Kahriye Djami)
(© Viktor Turhanen)
Mosaiikki Khorasta, jossa Kristus kohtaa Johannes Edelläkävijän.
(© Hannu Pyykkönen)
Kristus Pantokrator -mosaiikki Hagia Sofiassa.
(© Hannu Pyykkönen)

Mutta sittenkin mielenkiintoisin nähtävyys ja kaikkein arvokkain kulttuurimuisto ovat Konstantinopolin vanhat kirkot, joista suurin osa toimii moskeijoina, kaikkein huomattavimmat museoina. Suurenmoista bysanttilaista arkkitehtuuria, joka on syntynyt useiden kulttuurikansojen arkkitehtuurin pohjalta, voimme ihailla esim. Hagia Sofiassa, ns. Pikku Hagia Sofiassa eli Sergioksen ja Bakkoksen kirkossa ja Pammakaristos-kirkossa.

Mutta jos haluaa tutustua kuuluisaan bysanttilaiseen mosaiikkitaiteeseen, niin paras kohde on Kahriye Djami eli entinen Khoran luostarin Vapahtajan kirkko. Täällä myöhäisbysanttilainen mosaiikkitaide ja freskomaalaus esiintyvät loistavimmillaan. Kirkko on rakennettu ehkä jo ennen Theodosios Suuren aikaa. Se joutui 8. vuosisadalla ikonoklasmin hävityksen kohteeksi, jolloin myös Khoran luostari suljettiin. 11. vuosisadalla luostari restauroitiin. Turkkilaisten valloituksen jälkeen kirkko ryöstettiin. Beyaqit II:n suurvisiiri, eunukki Atik Ali Pascha muutti kirkon vuonna 1500 moskeijaksi, mutta säästi mosaiikit ja freskot, jotka jäivät ehjinä rappauksen alle. Turkin valtio aloitti viime vuosisadalla mosaiikkien paljastamisen ja vuonna 1947 työn otti hoitaakseen Amerikan bysanttilainen instituutti Thomas Whittemoren ja myöhemmin Paul. A. Underwoodin johdolla, joiden johdettavana myös Hagia Sofian mosaiikkien paljastamistyöt ovat olleet.

Vapahtajan kirkon paljastetut mosaiikit esiintyvät aivan alkuperäisessä loistossaan. Kristukselle ja pyhille antavat leimansa bysanttilaisen ikonitaiteen henkisyys ja ylimaallisuus, mutta mosaiikkien henkilöt vaikuttavat elävämmiltä kuin tavallisen ikonitaiteen. Kun jonkin aikaa katson Kristus Pantokratorin kasvoja, niin hetkeksi melkein unohdan seisovani kuvan edessä. Näen edessäni taivaallisen Kristuksen, joka on siinä ja kuitenkin samaan aikaan kaikkialla muuallakin. Miten suurenmoinen onkaan Vapahtajan kirkon sivukappelin suurikokoisen freskon esittämä Kristuksen ylösnousemus. Tuskin missään olen nähnyt vaikuttavampaa uskonnollisaiheista freskoa. Kristuksen persoonasta puuttuu kokonaan länsimainen naturalismi ja italialaisen Kristuksen kiiltokuvamaisuus. Hänen liikkeistään kuvastuu voitto kuolemasta. Molemmilla käsillään hän vetää vanhan liiton hurskaita tuonelasta. Hänen kasvonsa ja liikkeensä kuvaavat mitä voimakkainta ylösnousemuksen ja ikuisen elämän evankeliumia.

Vapahtajan kirkossa tulee mieleeni katsellessani mosaiikkeja ja freskoja, että kuvainraastajia on ollut kaikkina aikoina. Heidän kynsiinsä tämä kirkko on joutunut kaksi kertaa, ensimmäisellä kerralla kristittyjen kuvainraastajien ja toisella kerralla muhamettilaisten. Aina ihminen on sittenkin joutunut toteamaan, että hän ainoastaan kuvan avulla voi lähestyä Ikuista ja Kuvaamatonta. Raamatun lukeminen, virren veisuu, saarna, rukous, kirkonmenot, ikonit, kaikki ovat ulkonaista, kaikki kuvia, joiden avulla ihminen lähestyy Luojaansa ja Vapahtajaansa. Ja näitä ihminen on velvollinen käyttämään nähdäkseen kerran ”kasvoista kasvoihin”. Kristus on edessämme ja hän puhuu meille Raamatun lehdiltä, rukouksessa, ikoneissa, veisuussa ja saarnassa. Athos-vuoren luostariyhdyskunnan hesykasmin kannattajat näkivät Kristuksen Tabor-vuoren valkeuden, mutta itseään Kristusta parhaatkaan eivät näe ilman kuvia, ilman sanoja, jotka nekin ovat ihmisen luomia kuvia, ulkonaisia välikappaleita, mutta välttämättömiä.

Monoteistiset uskonnot

Kuljen moskeijoissa, kirkoissa, palatseissa, näen monenlaisia muistomerkkejä ja monen eri kulttuurin tuotteita. Näen mahtavan Studionin luostarin kirkon, jonka pylväät on tuotu pakanallisesta temppelistä. Muhamettilaiset muuttivat kirkon moskeijaksi, mutta nyt tämä upea rakennus on raunioina, vain seinät ja lattia jäljellä. Pikkupojat hakkaavat rikki kaunista lattiamosaiikkia porfyyripylvään kappaleilla, hieman rikkoutunut kivinen risti lojuu lattialla. Kävelen kreikkalaisten, roomalaisten, bysanttilaisten ja turkkilaisten jalanjälkiä. Bysantin, Konstantinopolin, Istanbulin suuret mainetyöt, suuri voima, suuri hurskaus ja suuri turmeltuneisuus aivan kuin tulvivat eteeni kaupungin monivaiheisen historian jättämistä muistoista.

Näen kreikkalaisortodoksisia, roomalaiskatolisia, armenialaismonofysiittisiä, armenialaiskatolisia, protestanttisia, juutalaisia ja muhamettilaisia temppeleitä. Kaikki kolme kristinuskon suurta haaraa, ortodoksia, katolilaisuus ja protestantismi kohtaavat täällä toisensa, mutta myöskin kaikki monoteismin päähaarat: juutalaisuus, kristinusko ja islam. Täällä on ortodoksisen kirkon ensimmäinen patriarkka, mutta myös armenialaisten patriarkka, paavin legaatti ja juutalaisten ylirabbiini. Kaikki kirkot, kaikki monoteistiset uskonnot etsivät yhteyttä samaan Jumalaan, maailman Luojaan. Vain lahkolainen tai vapaamielinen protestantti voi sanoa: ”Jokainen tulee uskollaan autuaaksi”.

Kirkon historia todistaa, että ortodoksinen usko on lähimpänä alkuseurakunnan uskoa. Nähdäkseni uskonnot voidaan porrastaa samalla tavalla kuin yksilötkin, toinen on lähempänä Jumalaa ja totuutta, toinen hieman kauempana. Järjestys jää lopullisesti Jumalan ratkaistavaksi, mutta nähdäkseni historian todistus on seuraava: ortodoksia, katolilaisuus, protestantismi, juutalaisuus, islam. Tämän järjestyksen perusteena pidän uskoa Jumalaan, Pyhään Kolminaisuuteen ja kirkkoon apostolisella hierarkialla varustettuna. Uskontojen hajaantuminen paratiisin ihmisten yksinkertaisesta ja kirkkaasta Jumala-yhteydestä sekä kristikunnan hajaantuminen perustuu ihmisen syntiinlankeemukseen ja synnillisyyteen. Mutta nykyistäkin uskontojen ja elämänkatsomusten moninaisuutta ja sekavaa vyyhteä Jumala käyttää hyväkseen omien tarkoitusperiensä toteuttamiseen. Maailmassa vaikuttaa samanaikaisesti kaksi voimaa: rakkaus joka yhdistää ja viha joka hajottaa. Lopulta kaikki yhdistävä rakkaus pääsee voitolle, pahan palvelijat jäävät vapaaehtoisesti Jumalan rakkauden yhteisön ulkopuolelle.

”Nykypäivää” (1959)

Ihonvärivivahteet ovat mitä moninaisimmat valkoisesta mustaan asti. Aivan vaaleita ja mustaihoisia on hyvin vähän, suurin osa on siltä välitä. Ehkä joka neljäs istanbulilainen taitaa kahta tai useampaa kieltä. Taksinkuljettaja puhuu turkin lisäksi englantia, lehdenmyyjä saksaa, kauppias kreikkaa ja ranskaa, joku vastaantulija taitaa auttavasti kaikkia näitä kieliä.

Viiden kuukauden aikana olen löytänyt tästä miljoonakaupungista kolme kahvilaa, nekin ovat amerikkalainen, ranskalainen ja eurooppalainen kahvila. Teehuoneita on sadoittain, mutta ne ovat niin epäsiistejä, ettei eurooppalainen uskalla astua sisälle. Ravintoloitten asteikko on taas hyvin laaja. Kukin voi valita ravintolan kukkaronsa mukaan. Köyhät syövät yksinkertaisessa ravintolassa mustekalakeittoa ja leipää ja kaupungin parhaissa ravintoloissa on mitä monipuolisin ruokavalikoima. Eurooppalainen saa kokea Turkissa yllättäviä asioita. Kun kantaja, taksinkuljettaja tai kengänpuhdistaja näkee, että kysymyksessä on ulkomaalainen, niin hän on valmis nylkemään tämän puhtaaksi mitättömän pienistä palveluksista. He pyytävät ensin vähintään kolminkertaista maksua taksaan verraten ja turisti, joka on saanut tingityksi puoleen alkuperäisestä hinnasta, tulee tällä tavalla kuitenkin maksaneeksi runsaat juomarahat. Kengänkiillottaja saattaa olla niin röyhkeä, että uskaltaa pyytää viisitoista puntaa kenkien kiillottamisesta, mikä on turkkilaisen miehen päiväpalkka (600 mk), kun taas taksa on puoli puntaa. Luulin Istanbulin kreikkalaisia rehellisemmiksi, mutta eräskin pyysi hedelmistä kaksinkertaista hintaa, mitä hintalappu näytti.

Tietyt asiat kiinnittävät aina ulkomaalaisten huomiota. Näistä asioista ulkomaalaiset keskustelevat ja lausuvat mielipiteensä. Turkissa on muotiasiana sanomalehtimiesten vankilaan toimittaminen. Perustuslaki takaa sananvapauden, mutta jos sitä ei käytetä hallituksen mielen mukaisesti, niin asianomaiset saavat vankeustuomion. Kuulopuheitten mukaan vankilassa istuu toista sataa sanomalehtimiestä, joista monet ovat sanomalehden omistajia tai päätoimittajia. Kansainvälinen sanomalehtimiesliitto on kiinnittänyt huomiota asiaan.

Turkkilaisten rakennusasiat ovat usein ulkomaalaisen mielenkiinnon kohteena. Mikään vallan mahdottoman harvinainen tapaus ei ole, että talo kaatuu. Niin oli tapahtunut joitakin vuosia sitten kaupungin keskustassa kuusikerroksiselle talolle. Istanbulin ooppera on tullut siitä kuuluisaksi, että se on ollut kymmenkunta vuotta samassa vaiheessa, nimittäin betonirunkona. Eräs iso sataman varastorakennus havaittiin sen valmistuttua rakennetun väärään paikkaan, koska sinne ei ole rautatietä. Ankaraan rakennettiin iso ja komea urheiluhalli, jonka katto lysähti kokoon sen valmistuttua. Joitakin vuosia sitten kuoli kymmeniä henkilöitä erään elokuvateatterin sortuessa. Onnettomuuden syy: omistaja oli sahannut pois arkkitehdin keskelle salia määräämän tukipylvään. Jos joskus lukee lehdestä, että maanjäristys on tuhonnut Turkissa niin ja niin monta taloa, niin ei pidä ajatella näitä taloja suomalaisten talojen kaltaisiksi. Joukossa voi olla sellaisia tönöjä, jotka härkä pystyisi puskemaan kumoon. – Tämä on ehkä kuitenkin yksipuolista nurjan puolen esille vetämistä. Turkkilaiset talot pysyvät miltei sataprosenttisesti pystyssä, vaikka maaperä silloin tällöin vavahtelee. Turkkilaiset ovat rakentaneet moskeijoihinsa jättiläiskupoleita, jotka ikään kuin riippuvat ilmassa, he ovat rakentaneet upeita palatseja ja viimeisinä aikoina moderneja kerrostaloja.

Kaikille istanbulilaisille ei silti riitä asuntoja. Joidenkin on täytynyt perustaa koti Bysantin muurin koloon, johon on tehty yksi ulkoseinä suojaamaan pahimmilta tuulilta.

Istanbul on eräs historian merkittävimmistä kaupungeista, mutta samalla se on eräs nykymaailman merkillisistä kaupungeista. Sen asukasluku on noin kaksi miljoonaa. Se on useamman aikaisemman kaupungin yhdistelmä. Sen nykyisellä alueella ovat sijainneet Konstantinopoli, Galata, Pera (nyk. Üsküdar) ja Khalkedon (nyk. Kadiköy). Galata, joka oli vapaasatama ja jonka pääväestön keskiajalla muodostivat venetsialaiset, sijaitsee Seraljia vastapäätä Kultaisen Sarven toisella puolella ja se oli pikkukaupunki Konstantinopoliin verrattuna. Galata ja Pera ovat paisuneet suurimmaksi ja uudenaikaisimmaksi osaksi. Skutari ja Kalkedon sijaitsevat Bosporin Aasian puoleisella rannalla.

Sanotaan Istanbulin olevan erään maailman kauneimmista kaupungeista. Kun kävelee Konstantinopolin tai Peran mutkittelevilla, likaisilla ikivanhojen talojen reunustamilla kujilla, ihmettelee, missä Istanbulin kauneus piilee. Jossakin kujan varrella saattaa nähdä vanhuuttaan luhistuneen puutalon. Vilkasliikenteisellä hieman avarammallakaan kadulla Istanbulin sadeaikojen loppumattoman kuran räiskyessä jaloissa tai kuivien kausien koskaan loppumattoman pölyn laskeutuessa vaatteille ei vielä ota uskoakseen, että Istanbul lukeutuu maailman kauneimpiin kaupunkeihin.

Mutta ennen pitkää pääsee kuitenkin selville, missä kaupungin kauneuden salaisuus piilee – se on siluetissa. Kun Galatassa nousee sellaiselle mäelle, mistä on avara näköala, niin alkaa jo uskoa Istanbulin kauneuteen.

Konstantinopolin siluetti 1959. Vasemmalla Hagia Sofia ja oikealla sulttaanin palatsi.
(© Viktor Turhanen)

Istanbulin siluetti on kuin musiikkia. Minareetit ovat iskuja, kupolit pääiskuja. Jos samanaikaisesti vielä voi nähdä Bysantin muurit, niin ne antavat oman romanttisen lisänsä näköalaan, vaikka niiden merkitys Konstantinopolille on kaikkea muuta kuin romanttinen. Konstantinopoli rakennettiin seitsemälle kukkulalle niin kuin Roomakin, ja kun istun täpötäydessä bussissa, joka välillä käy isossa notkossa ja taas nousee mutkittelevaa kujaa mäen päälle, niin saan jonkinlaisen käsityksen noista kukkuloista.

Kemal Atatürkin eurooppalaistamisohjelman jälkeen Istanbulista tuli turkkilaisempi kaupunki kuin se koskaan on ollut. Jos laskemme turkkilaiset aasialaisiksi, niin kuin ainakin maantieteellisesti voimme tehdä, niin voimme sanoa, että Uuden Turkin syntymisen jälkeen Istanbulista tuli entistä aasialaisempi. Tosin hunnut, fetsit ja viitat hävisivät ja Turkki on kolmessakymmenessäviidessä vuodessa läpikäynyt valtavan kansallisen kulttuurin kehitysprosessin, mutta ei voi kuitenkaan olla huomaamatta eurooppalaisen puvun alle kätkeytyvää aasialaista.

Jos Turkki aikoo päästä kulttuurissa länsieurooppalaiselle tasolle, mihin se on koko ajan pyrkinyt, niin nähdäkseni, ensimmäiset perusedellytykset ovat painovapauden ja uskonnonvapauden käytäntöön otto. Kaikkein suurin kehityksen jarruttaja on islam, jota nykyiset poliitikot ovat liiaksi suosineet ääniä tavoitellessaan. Jos Turkki aikoo omaksua länsimaisen pintakuoren lisäksi länsimaiden hengen, sen on annettava kristityille vapaat kädet tehdä lähetystyötä. Ja jos Turkki toivoo elintason nousua ulkomaalaisten investointien avulla, niin sen on lopetettava sellaiset tapahtumat kuin olivat sodanaikainen ei-turkkilaisiin kohdistunut omaisuuden pakkoverotus ja vuonna 1955 Istanbulissa sattunut mellakka, jossa tuhottiin tavattomasti vähemmistökansallisuuksien omaisuutta.

Istanbul ei suinkaan ole puhtaasti turkkilainen kaupunki, enempää kuin Konstantinopoli oli puhtaasti kreikkalainen. Nykyisin kaupungin huomattavimmat väestöryhmät turkkilaisten lisäksi ovat kreikkalaiset, armenialaiset, juutalaiset ja mustalaiset. Turkkilaisen ja ei-turkkilaisen erottaa kasvoista jo vastasaapunutkin, mutta menee pitempi aika ennen kuin oppii erottamaan kaikki kansallisuudet erikseen. Kreikkalaisten lisäksi muutkaan eurooppalaiset eivät ole harvinaisuuksia, vaan heitä tapaa kaikkialla.

Istanbulia lähestyttäessä maalta, mereltä tai ilmasta, saa nähdä ensimmäisen vilahduksen sen kuuluisasta siluetista. Valtavia moskeijoita jättiläiskupoleineen ja –minareetteineen kohoaa taivaanrantaa vasten toinen toisensa jälkeen. Eräs kanssamatkustajistani, joka tunsi Istanbulin, osoitti pään nyökkäyksellä, missä suunnassa Hagia Sofia oli. Jos ei ole tavattoman tarkasti painanut mieleensä Hagia Sofian arkkitehtuuria, niin sitä on vaikea erottaa ensi silmäyksellä moskeijoista. Vieläpä kaupungilla kävellessäni hieman epävarmasti yritin tunnistaa Hagia Sofiaa suurten moskeijoiden paljoudesta. Mutta kun kerran tutustuin Hagia Sofiaan, niin erotan sen vaikka sumussakin esim. Marmaranmereltä vesibussista, jos sumu on hiukankin läpinäkyvää.

Tulevaisuus

Konstantinopolin patriarkaatin rakennuksia. Vasemmalla oleva keltainen portti on ollut suljettuna patriarkka Gregorios Viidennen hirttämisestä asti eli vuodesta 1821.
(© Sonja Pyykkönen)

Kerran minulta kysyttiin, miksi Helsingin Katajanokalla sijaitsevan Uspenskin katedraalin pääkupolin ristin alla on puolikuu. Sillä on symbolinen merkitys: risti on polkenut puolikuun jalkoihinsa. Tämän symbolin syntymisen ymmärtää hyvin, kun ottaa huomioon, että keskiajalla islam valloitti, orjuutti ja raunioitti kristikunnan kukoistavimmat alueet. Tälläkin hetkellä islam on kristillisen pakanalähetystyön pahin kilpailija Aasiassa ja Afrikassa. Kreikkalaisten keskuudessa on tähän päivään asti säilynyt elävänä tarina, jonka mukaan Hagia Sofia on oleva vielä kerran ortodoksinen temppeli. Jättiläiskupolin huipulla olevan puolikuun päälle asetetaan risti. Vuonna 1454 sammuneet kynttilät ja kirkkolamput sytytetään uudelleen ja bysanttilainen liturgia jatkuu idän kirkon arvokkaimmassa temppelissä. Silloin kun Hagia Sofia on jälleen ortodoksinen temppeli, avataan patriarkaatin pääportti, joka on pysynyt suljettuna vuodesta 1821, jolloin turkkilaiset hirttivät patriarkka Gregorios Viidennen portin pieleen.

Hagia Sofiasta on tullut sekä Bysantin että Istanbulin symboli. Hagia Sofian ratkaisevimmat vaiheet ovat olleet samalla maailmanhistoriallisia käännekohtia. Kun se muutettiin kirkosta moskeijaksi, lakkasi tuhatvuotinen keisarikunta olemasta. Ensimmäisen maailmansodan seuraamukset ja uuden Turkin perustaminen aiheuttivat sen muuttamisen museoksi. Emme voi ottaa vakavasti kreikkalaisten tarua, mutta on varmaa, että jos turkkilaiset kerran luovuttavat Hagia Sofian ortodoksien käyttöön, niin se liittyy maailmanhistoriallisiin tapahtumiin.

Istanbul on kaupunki, jossa Eurooppa ja Aasia, itä ja länsi kohtaavat. Samoin täällä kohtaavat toisensa eri kulttuurit, uskonnot ja kansallisuudet. Kaiken kaikkiaan Istanbul on suurenmoinen muistomerkki, johon tutustuminen vie pitkän aikaa, mutta se maksaa vaivan.

isä Viktor Turhanen (vuonna 1960)

Lue myös: