Lähdekoodi sivulle Kristuksen risti on kirkon elämän mittapuu (opetuspuhe)

Ortodoksinen liturginen elämä julistaa Kristuksen pelastustyötä. Kristus on vapauttanut ihmiset synnistä, rappiosta ja kuolemasta. Pyhä Henki kannustaa heitä kirkollisen elämän lujittamiseen.
== Ortodoksinen jumalanpalvelus ylittää ihmiselämän rajallisuudet ==

Pyhä Henki ei vaikuta Kirkossa pakottamalla eikä se murra kivisiä ihmissydämiä, sillä Jumalan armo edellyttää ihmisen vapaan tahdon vastausta Jumalan Rakkauden kutsuun.

Ihmisen liturgisen liikkeen päämäärä on pyhyys. Pyhyyden ensimmäisenä askeleena on kilvoittelijan kaipuu Jumalan kirkkauden ja rakastavan myötätunnon maailmaan. Kaipuu sisältää katuvassa ihmisessä Pyhän Hengen muuttavan armon ja voiman. Muuta pelastuksen tietä ei ihmisellä ole. 

Ihmisen kirkollinen identiteetti ei kasva ihmissuvun evoluutiosta, vaan Kristuksen voitosta kuolemasta. Jumalallinen liturgia opettaa meille, että kirkollinen elämä merkitsee uskovissa eheyttävää muutosta synnin heikkoudesta Jumalan parantavaan yhteyteen, pimeydestä valkeuteen, kuolemasta elämään eli kirkkaudesta kirkkauteen (2. Kor. 3:18).

Jumalan Itsensä antava, ehdoton ja uhraava Rakkaus tulee Kristuksessa kirkkoyhteisön jäsenten sisäiseksi periaatteeksi, lähteeksi ja oppaaksi ja johdattaa heidät Pyhän Hengen vaikutuspiiriin. Pyhä Henki on ortodoksikristityn elämän lähde ja lupaus tulevasta siunauksesta ja kirkkaudesta.

Ortodoksinen jumalanpalvelus ylittää ihmiselämän rajallisuudet. Kirkko suuntautuu eukaristisessa elämässään Kristuksessa tulevaan eli iankaikkiseen elämään. Jumalallinen liturgia asettaa nykyisen ja tulevan voimalliseen jännitteeseen. Jumalan valtakunta on jo Kirkossa jo olemassa Pyhässä Eukaristiassa. 

Ortodoksinen jumalanpalveluselämä välittää ihmisille Kirkon elämän merkityksen ja tarkoituksen. Liturgia auttaa heitä näkemään, ymmärtämään, tulkitsemaan ja arvioimaan sekä inhimillisen langenneen tilamme tragedian että kaikille Kristuksessa tarjottavan mahdollisuuden iankaikkiseen elämään.

Tällä tavoin liturgiasta tulee kasvattava ja hoitava kirkollisen elämän suuri koulu ja hengellinen opettaja. Se avaa meille ikkunan Kirkon terapeuttiseen maailmaan ja merkitsee meille mahdollisuutta osallistua Kristuksen elämään Pyhässä Hengessä.

== Paheet ovat sielun sairauksia ==

Ortodoksisten isien opetuksissa paheita kutsutaan sielun sairaudeksi. Hyveitä kutsutaan sielun terveydeksi. Pyhien isien mukaan ihmisen on mahdotonta kitkeä sielustaan himoja ilman hyveiden ahkeraa harjoittamista.

Tämän maailman asioiden ajatteleminen ja maailmalliset muistikuvat pimentävät ihmissielun ymmärryksen. Niin kauan kuin sallimme mielemme harhailla niissä, olemme hengellisesti sokeita.

Ihminen on psykosomaattinen olento. Hän muodostuu sielusta ja ruumiista, jotka yhdistyvät Kirkon pyhässä askeesissa läheisesti toisiinsa ja myös vaikuttavat toinen toisiinsa. Tämä merkitsee, että sielun sairaudet vaikuttavat ruumiiseen ja ruumiin sairaudet vaikuttavat sieluun. Sen vuoksi on olemassa sielun hengellisiä, psykologis-emotionaalisia, neurobiologisia ja ruumiillisia sairauksia.

Ortodoksiset isät opettavat, että ihmisen mielen sairastuttua synnistä ja himoista, hänellä ei ole enää persoonallista suhdetta Jumalan kanssa. Ihminen sairastuu vakavasti. Pyhän [[Gregorios Palamas|Gregorios Palamaksen]] (k. 1359) mukaan tällä tavoin sairastuneen ihmisen mieli muuttuu demoniseksi ja eläimelliseksi.

Kristuksen pyhien käskyjen noudattaminen on tärkeää siksi, ettei ihmisen sielun sairastu. Toisaalta pyhien käskyjen noudattaminen on tärkeää myös silloin, kun ihminen on jo sairastunut sielullisesti. 

Kristuksen antamat käskyt paastoamisesta, valvomisesta ja rukouksesta ohjaavat kilvoittelijaa huolehtimaan nöyryydestä, katumuksesta ja kärsivällisyydestä. Kilvoittelijan aito rakkaus Jumalaan karkottaa hänestä himot. Jumalan aito rakastaminen merkitsee, että kilvoittelija  valitsee Hänet eikä maailmaa. Ihminen pitää silloin suuremmassa arvossa sieluaan kuin lihaansa.

Kun Pyhä Henki laskeutuu meihin ja taltuttaa mielemme himollisten halujen hyökyvät tyrskyt ja kun itsehillintä ja kuoleman muistaminen rahoittaa mielemme sopimattomat ajatukset, silloin alkaa mielessämme puhaltaa katumuksen jumalallinen tuuli.

Ortodoksisen kirkon opetuksessa katumus liittyy erottamattomasti sielun hoitamiseen eli ihmisen hengelliseen elämään ohjaamiseen taistelussa vanhaa Aadamia vastaan.

Ortodoksisessa teologiassa syntiä ei nähdä ongelmana, josta voidaan vapautua keskustelemalla. Synnintunnustuksen psykologisointi on tyystin vieras vanhan kirkon katumuksen mysteerion ymmärtämiselle. 

Ortodoksinen katumuksen mysteerio ei ole psykologinen neuvonpito, jossa katujaa autetaan ratkomaan ongelmia. Katumus latistuu kahden ihmisen: potilaan ja asiantuntijan vuoropuheluksi. Siitä puuttuu ortodoksisen katumuksen mysteerion mukainen Jumalan ja ihmisen dialogi.

Bysantin kirkon terapeuttinen teologia rohkaisee meitä katumukseen, rakkauteen ja lähimmäisen kohtaamiseen, kun taas moraalinen ja rationaalinen uskonto kehittää ulkokohtaisen ja lainomaisen auktoriteetin.

Ortodoksisen kirkon jäsenen tulee tuntea paha, taistella askeesissa pahan voimia vastaan ja luopua niistä. Ortodoksinen kristillisyys ei merkitse pelkkää hengellistä lohdutusta, vaan myös askeettista taistelua. Kilvoittelijan hengellisen kasvun saa aikaan rakkaus Jumalaan.

Ei riitä, että pysymme erossa pahan tekemisestä, meidän on pyrittävä elämään vapaina myös pahoista ajatuksista saatanan herättämistä mielikuvista. Joka vaeltaa tässä maailmassa Jumalan pelossa, ei pelkää vaikka hän joutuisi elämään pahojen ihmisten keskellä. 

Pyhä [[Simeon Uusteologi]] (k. 1022) opettaa, että Jumalan pelossa elävä ihminen luottaa  Herraan ja elää kuin jättiläinen apinoiden joukossa tai karjuva leijona koirien ja kettujen keskellä. Hänen horjumaton uskonsa hämmästyttää syntien sairastuttamat ihmiset ja saa heidän pelon valtaan, sillä hänen aseensa ovat jumalallisen viisauden sanat.

== Katumus merkitsee koko elämän tarkastelua ==

Ortodoksisen kirkon rikkaan jumalanpalveluselämän tavoitteena on herättää ihmisissä Kirkon hengen mukainen katumus. Katumus ei tarkoita yksittäisten pahojen tekojen pohdiskelua, vaan koko elämän tarkastelua. Missä ovat ihmisen aarteet?  Mitkä ohjaavat hänen elämäänsä? Miten hän käyttää Jumalan hänelle antaman kallisarvoisen ajan?

Ortodoksisen elämän avainsana on askeesi eli kilvoitteleminen. Se velvoittaa Kirkon jokaista jäsentä. Kirkon jäsenen kutsumuksena on löytää kasteopetuksen mukaisesti elämän todellinen merkitys, sillä elämämme on usein vääristynyttä, vastuutonta ja kurjaa.

Ortodoksinen teologia on vuosisatojen aikana kuihtunut akateemisena oppiaineena loogiseksi järjestelmäksi ja uskontotieteen historiaksi. Ortodoksinen teologia ei enää ole Pyhien Isien mukaista hiljaisuuden hedelmää ja osallistumista askeesissa Jumalan elämästä. Ihmiset eivät elä ortodoksista teologiaa Kirkon terapeuttisena elämänä.

Bysantin Pyhien Isien teologia osoittaa meille ortodoksisen terapian hedelmänä tien jumalalliseen eheytymiseen.  Bysanttilaisessa perinteessä teologi ja hengellinen isä merkitsevät samaa.

Vanhan kirkon teologisen opetuksen perimmäisenä tarkoituksena oli puolustaa kristillisen kokemuksen totuutta. Ortodoksista seurakuntaa ei ole tarkoitettu museoksi, vaan olemukseltaan eläväksi katoliseksi kirkon osaksi. Ortodoksisen uskon ja käytännön elämän ykseys edellyttää meiltä Kirkon uskon julistamista (kreik. ''martyria'') ja sen todistamista (kreik. ''martyrion'').

Pelastuminen on ihmiselämässä enemmän kuin vain syntien anteeksisaamista. Se on ihmisen aitoa uudistumista, jonka saavat ihmisessä aikaan Jumalasta lähtevät toiminnot. Ne kohtaavat ja ympäröivät kilvoittelijan ja johdattavat hänet yhteyteen Jumalan kanssa.

Jumalan ja ihmisen terapeuttinen suhde on mahdollinen, koska Luoja on istuttanut ihmiseen elävän sielun ja Pyhän Hengen luomattoman energian. Pyhien Isien teologia perustuu Jumalan Valkeuden tekoihin ja hengellisen elämän kokemukseen.

== Langenneen maailman vapaus on Jumalan vapauden irvikuva ==

Ortodoksinen liturgia kehottaa meitä ajattelemaan Jumalan antamia hyviä asioita ja toimimaan sen mukaisesti eli samastumaan Jumalan ehdottomaan rakkauteen. Kirkko astuu uskollisissa jäsenissään Jumalan rakkauden maailmaan, mutta myös jokapäiväisen elämän  syövereihin ja maailman kärsimyksiin.

Ortodoksisen kirkon liturginen elämä on Kirkon psykoterapeuttista liikettä kuolemasta elämään, epäoikeudenmukaisuudesta oikeudenmukaisuuteen, sodasta rauhaan, vihasta rakkauteen ja itsekkyydestä jakamiseen.

Ortodoksinen liturgia opettaa meille kristillisen elämän oikeat suhteet. Se on meille jokapäiväisen elämän esikuva ja lähde. Pyhä Eukaristia on uskovien yhteisön elämää.

Langenneen maailman vapaus on Jumalan vapauden irvikuva. Ihminen on täynnä itseään. Hänelle on todellista vain hän itse. Hän kuvittelee saavuttavansa luonnon ja olemassaolon hallinnan parhaiten tieteen ja teknologian avulla. Ihmisen perinteinen vuorovaikutus on siirtynyt virtuaalimaailmaan. 

Ihmisistä on tullut entistä enemmän vain koneiden ehdoilla koodattu osa informaatioteknologian maailmaa. Eivätkä he edes huomaa sitä. Talouselämä ja yhteiskunnan eri instituutiot pitävät siitä huolen.  

Käsite koneäly vaikuttaa yhteiskunnassa yhä pahemmin. Ihmisiä on opetettu uskomaan, että ”älykkäät” koneet auttavat ja suojelevat heitä paremmin kuin vajavainen ihmisäly. Moni nimeää älypuhelimensa kaikkein tärkeimmäksi yksittäiseksi tavaraksi, jota ilman hän ei selviä. 

Länsimainen elämänmeno on tuottanut tieteen ja teknologian mukaisen yksipuolisen ja vääristyneen ihmisyyden kuvan, jossa ilmenee juurettomuus, merkityksettömyys ja  moraalinen katastrofi.

Maailmallinen ihminen kadottaa elämänsä nautinnon, hyödyn ja tyydytyksen tavoittelemiseen. Nautinnonhalu ja nautintojen etsiminen hallitsee kaikin tavoin hänen elämäänsä. Mielettömyys, pelkuruus, hillittömyys ovat sen maailmallisen elämän kuva.

== Kristuksen Risti on Kirkon elämän mittapuu ==

Jumalan vapauden janoaminen saa ihmiset kiittämään Jumalaa. Ortodoksista liturgiaa ei ole tarkoitettu museaalisen mielenkiinnon kohteeksi.

Ortodoksiseen opetukseen kuuluu rakentavan kriittinen hengellinen arvio maallisesta elämänmenosta, jonka keskellä ortodoksit elävät. Ortodoksien kutsumuksena on taistella pyhässä askeesissa tämän maailman epäjumalia, kuten esimerkiksi aineellista hyvinvointia ja menestymistä vastaan.

Ortodoksinen terapeuttinen teologia tuo selkeästi esille synnin sairauden tuhoavan luonteen. Se osoittaa synnin irtautumisena Jumalan rakkaudesta. Ihminen arvostaa sen sijaan tämän maailman katoavia arvoja.

Kirkon askeettinen ja liturginen elämä tarjoaa meille Kristuksen parantumisen mahdollisuuden. Bysanttilainen teologia edellyttää kuitenkin meiltä osallistumista uskon salaisuudesta. Ortodoksisen terapian päämääränä on parantaa meidät sielun sairaudesta ja johtaa iankaikkiseen elämään.

Ortodoksinen usko liittyy erottamattomasti Kirkon hengen mukaiseen katumukseen. Ainoastaan katumus voi herättää meissä oikean nöyryyden ja armeliaisuuden tekoina ilmenevän uskon. Pyhät askeetti-isät opettavat esimerkillään, että ihminen voi elää hengellisesti vain, jos hän luopuu tästä maailmasta.

Joka rakastaa Jumalaa, rakastaa myös lähimmäisiään. Hän ei haali itselleen maallista omaisuutta, vaan toimii maailmassa Jumalan taloudenhoitajana ja jakaa kaikille köyhille ja puutteenalaisille.

Maailma paljastaa pahuutensa hylkäämällä ja tuomitsemalla Kristuksen. Kristuksen rakkaus ja anteeksiantamus voittaa maailman. Kristuksen eläväksi tekevä Risti on Kirkon elämän mittapuu. Siksi ortodoksikristitty hylkää tämän maailman.

== Synti on sairauden tila ==

Ortodoksisen kirkon askeesi perustuu kilvoittelijassa itsekkyyden ja vastuuttomuuden voittamiseen. Omavoimaisuuden sokaisemat ihmiset vihaavat rakkautta, koska sen juuret ovat rakkaudettomuudessa. 

Kristillisyyden jälkeisen ajan ns. kristittyjen elämänasenteen tragedia on siinä, etteivät he  suostu näkemään paholaisen tuhoavaa toimintaa maailmassa. He eivät luovu sielun vihollisen toimista ja palvelemisesta. 

He kieltävät elämässään, että paha on pimeän ja järjettömän läsnäoloa. Mutta kukaan ei kykene elämään Kristuksessa, jos hän ei ensin kohtaa pahaa ja sitten valmistaudu taistelemaan Kirkon askeesissa sitä vastaan. 

Synti on pohjimmiltaan ihmiselämässä Jumalan ja lähimmäisen pelkäämistä ja hylkäämistä. Synti on ''sairauden tila''. Pyhä [[Efraim Syyrialainen]] (k.373) opettaa meille, että synnin tekeminen tarkoittaa ihmisen vajoamista hengellisesti sairaaksi ja sokeaksi.

Ortodoksisella kirkolla on kaksi terapeuttista voimaa saatanan hajottavia pyrkimyksiä vastaan:'' rakkaus'' ja ''ykseys''.

Kirkon hengen mukainen jumalanpalvelus muuttaa ihmiselämän askeesissa eläväksi uhriksi eli Jumalalle eläväksi ihmispersoonaksi. Ihmisessä tapahtuva sisäinen muutos kasvaa Jumalan rakkauden ja ihmisen vapaan tahdon yhteistyöstä. Ortodoksisen jumalanpalveluselämän opiskeleminen on ennen muuta Kirkon elämän opiskelemista.

Langenneen maailman ihmisten sairaalloinen kiusaus on jatkuva ja väkivaltainen pyrkimys halvaannuttaa Kirkon usko ja elämä. Maailmalliset esikuvat ruokkivat heissä Kirkon askeettisen elämän vastaisuutta. He arvostavat yli kaiken ajallisen elämän merkitystä. He näkevät maailman ja elämän olennaisesti aineellisina. He hylkäävät elämässään Jumalan valtakunnan.

Ortodoksinen kirkko osoittaa kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa maailman elämän sairaudet. Kirkko palvelee ihmisiä ja haluaa johtaa heidät uuteen elämään Kristuksessa. Kirkko kannustaa ihmisiä etsimään Jumalan totuutta ja harjoittamaan jumalallisia hyveitä. Kirkko kutsuu heitä jumalalliseen pyhyyteen rukouksessa, askeesissa ja hyveiden harjoittamisessa.

Ortodoksikristityn mielen todellinen hyvä on sielun himoton tila, jolloin sielu tavoittelee hengellisiä asioita. Mielen todellinen paha merkitsee sen sijaan ihmisen himollista kiintymystä aistilliseen maailmaan.

Ihminen, joka tavoittelee Jumalan elämää, kohtaa ilolla ja riemulla elämänsä kaikki koettelemukset. Hän muuttaa kärsivällisyydellään elämänsä ahdistukset tasaiseksi tieksi, joka johtaa hänet Jumalan valtakuntaan.

'''isä [[Jarmo Hakkarainen]]'''

== Kirjallisuutta ==

* Calivas, Alkiviadis, 2003, Essays in Theology and Liturgy. Volume Three. Aspects of  Orthodox Church. Brookline.
* Cavarnos, Constantine, 1992, Orthodox Tradition and Modernism. Etna.
* Hakkarainen, Jarmo
** 2011, Bysantin terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon perikatoa. Kirjoituksia bysanttilaisesta maailmasta ja nykyajan länsimaisen kulttuurin rappiosta. Joensuu.
** 2013, Bysantin kaksi maailmaa. Kirjoituksia Bysantin keisarikunnasta ja Pyhien Isien terapeuttisesta teologiasta. Joensuu.
* Hierotheos, metropolitan of Nafpaktos, 1993, The illness and cure of the soul in the Orthodox Tradition. Levadia.
[[Luokka:Opetuspuheet]]