Lähdekoodi sivulle Kristus vaikuttaa Kirkossa (opetuspuhe)

[[Kuva:Luominen 5paiva.jpg|thumb|<center>Luominen, 5. päivä.<br><small>Seinämaalaus. Ranska.<br>(''Kuva © Hannu Pyykkönen'')</small></center>]]  
Kun uusi ortodoksinen [[kirkkovuosi]] on juuri alkanut (1.9.), on paikallaan hieman tarkastella Kirkon jäsenen elämää. Pyhät isät opettavat, että Kirkko on hengellinen sairaala, ja parantaja on ylösnoussut Kristus. Kirkko parantaa ihmisiä synnin eli sielun sairauksista Kristuksessa.

Pyhän [[Gregorios Palamas|Gregorios Palamaksen]] (k. 1359)  mukaan synti lietsoo ihmisessä pelkoa, levottomuutta ja itsekkyyttä. Synti johtaa ihmisen rikkomaan Jumalan tahdon ja estää häntä kehittymästä pyyteettömässä Jumalan rakkaudessa. Synti kuolettaa ihmisen yhteyden Jumalaan ja lähimmäisiin. Se estää ihmisen osallistumisen Jumalan elämän kirkkauteen. Pyhän Gregorios Palamaksen teologiassa on keskeistä oppi ihmisestä. Hän opettaa, että ihminen elää kahden maailman, fyysisen ja hengellisen leikkauspisteessä. Pyhän Gregorios opettaa, että ihminen voi kehittyä Jumalan kuvana hengelliseksi persoonaksi. Se on ihmisen luonnollinen tila.

Ortodoksisen kirkon usko on itsessään inhimillisen historian ylittävää toimintaa, joka merkitsee radikaalia muutosta, ainutlaatuista tilaisuutta ja päätöksen tekemistä. Ihminen haluaa tuolloin voittaa Kristuksessa rajallisen ihmisyytensä ja ajallisuutensa. Alkukirkon yhteisö oli selkeästi messiaaninen, ikuisuuden uuden elämän ja Jumalan voimien kantaja. Siellä, missä on apostolinen ja katolinen usko, siellä on Kirkko ja Jumalan Valtakunta. Ihmistä kutsutaan ikuisuuteen. Sen vuoksi historia tulee päätökseensä. Kuitenkin historia on hengellisen kasvamisen aste. Vehnä ja valhevehnä kasvavat yhdessä. Valhevehnä kasvaa villisti ja nopeasti. Myös vehnä kasvaa. Historiaa ei ruoki ainoastaan tuomio, vaan täyttymys ja kokoaminen. 

Kristus vaikuttaa Kirkossa. Kristus ei ole Kirkossa pelkästään uskon objektina ja tunnustamisena. Hän vaikuttaa Kirkon Päänä ja varmistaa Kirkon jatkuvuuden ja identiteetin vuosisadoista toiseen. Kirkon usko ilman Kristuksen toisen tulemisen odotusta on kuin portaat, jotka eivät johda minnekään. Kristus on Hän, joka on tuleva. "Viimeiset tapahtumat" ovat keskeisesti yhteydessä Kristuksen persoonaan.

Pelastus edellyttää kääntymystä, uskon toimintaa käytännössä. Kyse on ihmisen persoonallisesta sitoutumista Jumalan rakkauteen. Ihmiset  pelastuvat Jumalassa, mutta tuhoutuvat hylätessään Hänet. Ortodoksinen jumalanpalvelus perustuu erottamattomasti Kirkon lähetyksellisen tehtävän toteuttamiseen langenneessa maailmassa. Kirkon uskon ilo on luonteeltaan persoonallista ja yhteisöllistä. Pyhä [[apostoli Paavali]] kuvaa jumalanpalvelusta konkreettisesti, kun hän kirjoittaa roomalaisille: 
:: ''”Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi … älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, Hänen mielensä mukaista ja täydellistä”'' (Room. 12:1-2).
 
Pyhä apostoli ilmaisee ortodoksisen jumalanpalveluksen ytimen: jumalanpalvelus on kristityn jatkuvaa uudistumista, elämän uhraamista Kristuksen esikuvan mukaisesti Jumalan Hyvyydelle ja Pyhyydelle. Ihmiset voivat saavuttaa elämänsä sisäisen rauhan palvelemalla Jumalaa yhteisöllisesti. Kirkko on ensisijaisesti Jumalaa palveleva yhteisö. Kirkko on itsessään palveleva, palvelevien jäsenpersoonien yhteisö.

Jumalallinen Liturgia välittää uskoville kirkollisen elämän merkityksen ja tarkoituksen. Liturgia avaa heille ihmisille ikkunan iankaikkiseen elämään. Se säteilee Jumalan Valkeutta ihmiselämän vääriin valintoihin ja epäonnistumisiin. Liturgia avaa uskoville Jumalan mittaamattoman armon ja rakkauden mahdollisuudet. Elämän tie kertoo liturgiassa Jumalan kaitsevasta ja hoitavasta Rakkaudesta, mutta myös ihmisen vastauksesta Jumalan Rakkauteen. Jumalallinen Liturgia opettaa uskoville katumuksen teoista, hengellisestä valvomisesta, anteeksiantamisesta, synneistä ja himoista vapautumisesta ja kirkastumisesta Kristuksessa.

Kirkon uskollinen jäsen on hän, joka elää lähimmäisilleen Kristuksessa. Hän kuuluu enemmän Jumalalle kuin itselleen. Hän puhuu vähän, mutta osoittaa teoillaan sen, mitä ei voi ilmaista sanoilla. Autiomaaisä opetti yli 1600 vuotta sitten: 
:: ''Älä puhu minulle hengellisestä elämästä, vaan elä hengellisesti.''

Kerran, ei kauankaan aikaa sitten [[Ohjaajavanhus|ohjaajavanhuksien]] luostarit ja erakkomajat olivat ortodoksisen kirkon hengellisiä keskuksia. Niissä harjoitettiin pyhää hiljaisuutta. Ohjaajavanhuksien hiljaisuus oli voimakkaampaa kuin paikalliskirkkojen toiminnan kirjo. Ohjaajavanhukset antoivat ortodoksiselle elämälle mittapuun sillä, mitä he olivat ihmisinä. He huolehtivat siitä, ettei Kirkon totuus kuole maailmasta. He osoittivat elämällään, että ortodoksisen kirkon elämäntapa ja hengellinen rakenne on kokonaisuutena luostarielämän askeesin kaltaista. 

Pyhät askeetit tarjosivat lähimmäiselle parantavaa itsetuntemuksen vapautta, inhimillisen epäonnistumisen piinallisen taustan tuntemista, himojen helvetin tiedostamista, mutta myös varmuutta siitä, että helvetti voidaan kukistaa Jumalan rakkaudella avulla ja muuttaa elämän epäonnistuminen luottamuksen ja yhteenkuuluvuuden suhteeksi.

Ortodoksisen kirkon opetus ja kasvatus sisältää kutsun katumukseen, mielenmuutokseen, kaikkien tämän maailman arvojen uudelleen arvioimiseen Kristuksessa. Ortodoksisen kirkon keskeisenä opetuksen lähteenä on, että ihmisen elämä kuuluu Jumalalle ja se tulee muuttaa  ykseydeksi Hänen kanssaan.

Pyhän Gregorios Palamas tarkoittaa kuolemalla ensisijaisesti hengellistä eli mielen kuolemaa. Himot ovat enemmän kuin yksittäisiä synnintekoja. Ne muodostavat ihmiseen vääristyneen sisäisen tilan. Himot saastuttavat ja tyrannisoivat ihmissielun. Ihmismieli hankkii pyhien isien mukaan rukouksessa sisäisen omistautumisen. Siksi Kirkko kutsuu meitä rukouksessa, pyhissä mysteerioissa ja kirkkoyhteisön elämässä osallistumaan Jumalan elämään. Osallistuminen merkitsee Jumalan tuntemista.  

'''Isä [[Jarmo Hakkarainen]]'''

[[Luokka:Opetuspuheet]]