Ero sivun ”Ortodoksisuus ja ekologia” versioiden välillä

Versio 12. maaliskuuta 2009 kello 19.42

Ihmisen on luovuttava nautinnollisesta elämän asenteesta

Matkamiehen risti
(valokuva © veli Martinus,
Valamon luostari)

Modernin maailman erityishuolenaihe on ihmisen monin tavoin ongelmallinen suhde elinympäristöön. Jokien, järvien ja ilman saastuminen, luonnonvarojen ehtyminen, taudit, nälänhätä ja monet muut luonnonilmiöt todistavat maailman ekologisesta kriisistä. Kriisin aiheuttama levottomuus näkyy tavallisesti kansainvälisten järjestöjen moninaisissa raporteissa ja ekologien loputtomissa keskusteluissa ympäristökriiseistä ja niiden ratkaisumalleista. Ratkaisujen rajat liikkuvat paremmasta teknologiasta romanttiseen “takaisin luontoon” -lähestymistapaan.

Pyhien isien teologiassa luonto nähdään Jumalan luomistyön tuloksena. Ihmisen ja luonnon yhteiselo rakentuu ystävälliseen suhteeseen, ei ristiriitaan, jossa ihminen orjuuttaa ja alistaa luontoa. Bysanttilaisessa jumalanpalveluksessa ja liturgisessa elämässä vallitsee harmonia luomakunnan aistittavissa olevien ja älyllisten ainesten välillä. Bysantin kirkon ikonografiassa korostuu ihmisen ja luomakunnan läheinen suhde.

Pyhittäjä Simeon Uusteologi (k. 1022) kiinnitti jo 900-luvun lopulla huomiota evankeliumin opetuksen vastaiseen ihmisten luomakunnan väärinkäyttämiseen. Hän osoitti sanansa aikansa rikkaille, jotka olivat sokaistuneet aineellisesti ylellisestä elämäntavasta. Simeon opetti, että ihmisellä on taipumus hallita mielivaltaisesti sosiaalista ja luonnollista ympäristöään. Pyhittäjän mielestä omaisuuden väärinkäyttö luo yhteiskunnassa vakavia sosiaalisia ongelmia. Hänen näkemyksensä ovat samanhenkisiä kuin pyhän Johannes Krysostomoksen (k. 407) opetukset Antiokiassa ja Konstantinopolissa.

Pyhä Johannes Krysostomos luonnehti sanoja “minun ja sinun” sydämettömiksi, koska näiden sanojen ensimmäiset lausujat aloittivat tässä maailmassa lukemattomat sodat. Kirkkoisän mukaan on äärimmäisen julmaa, että joku ihminen elää ylenpalttisen rikkaana, kun samanaikaisesti yhteiskunnassa on köyhiä ja nälkäisiä. Krysostomos muistutti alati rikkaita heidän velvollisuudestaan huolehtia köyhistä lähimmäisistään. Hänen teologinen opetuksensa yhteisöllisen muutoksen välttämättömyydestä kasvoi Kirkon pääsiäissanomasta. Kristityn elämä oli kirkkoisän mielestä tarkoitettu uudistettavaksi ja eheytettäväksi.

Pyhän Johannes Krysostomoksen evankeliumin mukaisesta opetuksesta huokuu “muutos parempaan”, joka rakentuu ihmisen jumalallisen vapauden toteuttamiseen niin persoonallisessa kuin yhteisöllisessä elämässä. Pyhä Johannes ajoi yhteiskunnassa munkkina ja askeettina köyhyyden ja omistamattomuuden ihannetta. Hänen sosiaalinen tietoisuutensa yhdistyi teologiseen käsitykseen Jumalan ja ihmisen suhteesta. Hänen mielestään köyhien kärsimys johtui paljossa rikkaiden ihmisten piittaamattomuudesta ja ahneudesta. Kirkkoisän mielestä ahneus saa ihmiset kokoamaan itselleen rikkauksia. Hän opettaa:

Monet syyttävät minua sanoen: ‘Olet rikkaiden kimpussa.’ Ovathan hekin köyhien kimpussa. Olen kyllä rikkaiden kimpussa, mutta en rikkaiden, vaan rikkautta pahoin käyttävien. Sanonhan aina, en herjaa rikasta, vaan riistäjää. Toista on rikas ja toista riistäjä, toista varakas ja toista ahnehtija. Pidä asiat erossa äläkä sekoita yhteen sekoittamatonta. Oletko rikas? En minä estä. Oletko riistäjä? Syytän. Otatko vierasta omaisuutta? En pysy vaiti.

Pyhä Johannes Krysostomos torjui voimakkaasti varallisuuden kuluttamisen ylellisyyteen, koska se vähentää osaltaan rikkaiden halua osoittaa armeliaisuutta. Rikkaus on ihmissielulle vaarallinen taakka, joka orjuutta sielun ja estää sitä palvelemasta Jumalaa. Rikkaalla on omaisuutta siksi, että hän jakaisi sen köyhien kanssa. Jos hän ei osoita armeliaisuutta köyhälle, hänet tuomitaan viimeisellä tuomiolla varkaan tavoin.

Pyhittäjä Simeon Uusteologi jatkaa suurten kirkkoisien opetusperinnettä, jossa Jumalan antama aineellinen maailma nähdään lahjana ja siunauksena. Ihminen on Jumalalle vastuussa siitä, että hän suojelee luomakuntaa. Ihminen näkee syntiinlankeemuksen seurauksena luomakunnan ja sen aineelliset hyvyydet itsenäisinä asioina. Hän kieltäytyy tulkitsemasta niitä rakkaudessa. Pyhittäjä Simeon opettaa, että ihmisen tulee elää maailmassa askeettisesti. Hänen ruokansa, vaatteensa ja asumisensa on oltava yksinkertaista. Ihmisen on luovuttava itsekkäästä ja itserakkaasta kulutuksellisesta ja nautinnollisesta elämänasenteesta. Luopuessaan elämän vääristä asenteista ihminen näkee vähän kerrassaan luomakunnan aineelliset hyvyydet Jumalan rakkauden toimintana.

Pahuus toimii ihmissielussa ja yhteiskuntien sosiaalisissa rakenteissa. Pahuus saastuttaa ja turmelee kirkossakin ihmisten hyvät pyrkimykset. Jos ihminen torjuu Jumalan rakkauden toiminnot, hänestä tulee “Jumalan vihollinen”, jolla on kuolettava suhde ympäröivään maailmaan. Hän alistaa maailman yksilöllisen älynsä välikappaleeksi. Hän asettuu luomakunnan yläpuolelle, ja tältä paikaltaan hän tutkii tieteellisesti luontoa sekä hallitsee sitä teknologiallaan.

Pyhittäjä Simeon Uusteologin mielestä ahneus, saituus ja kulutuksellinen elämänasenne aiheuttavat yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta eikä niillä ole sijaa todellisen kristityn elämässä. Bysantin kirkon liturgiset tekstit ohjaavat viisaasti uskovia vuorisaarnan hengessä huolehtimaan Jumalan meille antamista lahjoista. Näiden lahjojen ryöstäminen on ekologista syntiä, johon me syyllistymme jatkuvasti.

Bysantin Kirkon eukaristiset rukoukset julistavat ihmisen vastuullisuutta luomakuntaa kohtaan. Vastuullisuus perustuu uskoon, että Jumala on luonnon ja kaiken siinä olevan Luoja. Jumala rakastaa luomakuntaansa ja huolehtii siitä. Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, ja siksi hänen tulee huolehtia luonnosta. Ihmisen tulee Jumalan työtoverina seurata Jumalaa luonnon rakastamisessa ja huolehtia kaikin myönteisin voimin siitä, että hän tuntee luontoa eikä hallitessaan tuhoa sitä.

Kirkon usko alkaa Jumalasta ja päättyy Häneen. Jumala ei ole yksinkertaisesti vain meidän Luojamme, hän on myös koko ihmiskunnan Isä. Jumala osoittaa ihmiskunnalle suurenmoisen nöyryytensä ja alentumisensa syntymällä Kristuksessa ihmiseksi. Kirkon elämä vaatii jäseniltään nöyryyttä. Ortodoksisen kirkon elämä rakentuu katumukseen ja nöyryyteen. Pyhittäjä Johannes Siinailainen muistuttaa meitä:

“On mahdotonta, että lumesta tulisi tulta, mutta vielä mahdottomampaa on, että väärin uskovissa olisi nöyryyttä.”

Isä Jarmo Hakkarainen